Kun olen valittanut kovaan ääneen ystävilleni asioiden vaikeutta jonkin tietyn tilanteen, tapahtuman tai valinnan edessä, löytyy aina jostain niitä ihmisiä, jotka toteavat vain, että "go with the flow". Pitäisi kuulemma antaa asioiden edetä omalla painollaan, unohtaa turhat järkeilyt ja heittäytyä tunteiden vietäväksi. Minä en osaa tehdä niin. Olen tottunut siihen, että minulla on kontrolli kaikkeen ja niskalenkkiote omasta elämästäni, joten sen sijaan että jättäytyisin vaikeissa tilanteissa Fortunan johdateltavaksi, painun minä syvälle peiton alle, pistän silmät tiukasti kiinni ja päätän olla edes yrittämättä, koska mikään ei mene kuitenkaan niin kuin sen pitäisi mennä, tai tahtoisin sen menevän.
Ihmissuhteet ovat pahimpia, oli kyse sitten perheestä, ystävistä tai vastakkaisesta sukupuolesta. Niitä on mahdoton hallita mitenkään, kun mukana on aina muitakin kuin minä ja yltiörationaalinen ajattelutapani. Kun sitten äärimmäisen harvoin löydän itseni siitä tilanteesta, että olen päästänyt ajatukseni lipsumaan ja sallinut huomaamattani itseni kiinnostua jostain ihmisestä (romanttisessa mielessä siis), menen täysin jäihin. Vihaan sitä tunnetta; lamauttavaa epävarmuutta, loputonta jauhamista siitä, mitä mikäkin tarkoittaa ja morkkistelua omista sanomisistani ja tekemisistäni. Useimmiten potkin itseni pikaisesti takaisin ruotuun ja pakottaudun lopettamaan kaikki jossittelut ja alitajuiset visiot siitä, mitä saattaisi olla. Pahimmassa tapauksessa en kuitenkaan onnistu saamaan enää otetta siitä järkevämmästä minästäni, minkä seurauksena jään piehtaroimaan omaan turhautumiseeni.
Siitä seuraa myös lähes poikkeuksetta omituista ja naurettavaa käytöstä, kun en osaa päättää itsekään, että mitä ihmettä tässä nyt pitäisi sitten tehdä ja miten tässä nyt sitten olisi. Kiertelen ja kaartelen, olen tyly ja yrmeä ja leikin, että kyseessä oleva ihminen ei edes kiinnosta minua millään tavalla. Vaikka tiedän varsin hyvin, ettei se hyinen käytös ja jääkuningattaren asenne toimi millään tasolla, huomaan silti toistavani samaa kaavaa yhä uudelleen ja uudelleen. Se on naurettavaa. Ja typerää. Vaatii suunnattomia ponnistuksia, että onnistun päästämään irti siitä yleismaailmallisesta kyynisyydestäni ja ikuisesta vihamielisyydestäni kaikkia ja kaikkea kohtaan.
Tunnen itseni vieläkin idiootiksi jos menen sanomaan miehelle "hei" tai yritän keskustella luontevasti muustakin kuin siitä, kuinka perseestä kaikki ihmiset ja koko maailma oikeastaan on. Ei ihme että ihmiset saavat minusta helposti kuvan ylimielisenä idioottina, joka ei osaa edes nauraa itselleen, vaikka todellisuudessa olen kaikkea muuta kuin sellainen. Joidenkin mielestä olen nössö, kun ajattelen niin kuin ajattelen, ja sen sijaan että antaisin virran viedä, kuuntelen minä happamasti marisevaa järjen ääntäni. Itse koen sen niin, ettei ikuinen kyynikko pety koskaan, kun taas optimistiset ihmiset tipahtavat turhankin usein rakentelemistaan pilvikartanoista alas. Se ei tunnu kivalta. Kun omat odotukset pettävät, saa se minut tuntemaan itseni maailman suurimmaksi idiootiksi ja luuseriksi. Se tuntuu vielä tuplasti pahemmalta.
Minä kuitenkin yritän muuttaa itseäni, askel kerrallaan ja alahuultani järsien. Kyyniset ihmiset ovat tylsiä, tympeitä ja typeriä, enkä todellakaan tahdo olla sellainen. Opiskelun suhteen olen antanut itselleni jo luvan hellittää ja odottaa itseltäni muutakin kuin täydellistä menestymistä ja uraputkea suoraan huipulle. En kuole siihen, jos en saa jokaisesta jäljellä olevasta lukiokurssistani kymppiä tai kirjoitan naurettavan huonoja esseitä. Ihmissuhteet vaativat kuitenkin vielä työstämistä. Paljon työstämistä. Elämässä ei kuitenkaan voita mitään pelkäämällä, joten ehkä annan kerrankin asioiden todella mennä omalla painollaan, unohdan turhat järkeilyt ja yritän olla astetta onnellisempi, haavoittuvaisempi ja hölmömpi ihminen.
