Joskus pitää olla surullinen

Olen toisinaan pohtinut, että masennus on älykkäiden ihmisten sairaus. Niiden, jotka analysoivat ja miettivät asioita välillä hieman liikaakin. Masennus on kammottava asia. Siitä ei niin vaan ryhdistäydytä ja skarpata. "Kyllä se siitä, ajattele positiivisia juttuja." Ei se ihan niin helppoa ole.

Minä sairastin todella vaikeaa masennusta vuosia. Oli pitkän työn ja vuosien terapian takana, että siitä räpiköi  pinnalle. Jollain tavalla se jättää kuitenkin aina jälkensä, siitä jää se ikuinen melankolinen pohjavire. Olen miettinyt myös sitä, että toiset ihmiset ovat huomattavasti taipuvaisempia melankoliaan kuin toiset. Mielestäni se surullisuus pitää sallia ihmisille. Jos on paha olla, niin miksi sitä pitäisi väkisin näyttää hilpeää naamaa? Suru on pakko käsitellä pois, jotta siitä selviää.

Sen tarkemmin erittelemättä voin kertoa, että olen ollut pitkään todella surullinen. Elämässä on ollut isoja ja raskaita asioita. Olen ollut hankala ihmisille, enkä kyllä yhtään vähiten itselleni. Sitä omaa pahaa oloa ei pitäisi koskaan purkaa muihin, mutta joskus se on välttämätöntä. Kun ei halua edes katsoa peiliin eikä nousta sängystä ylös aamulla, niin sitä on helppo räyhätä muille. Olla äkäpäinen ja ilkeä. Onneksi ihmiset useimmiten kestävät sen. Ne hyvät ystävät pysyvät, vaikka olisikin välillä paskapäinen ja hankala.

Minä olen onnellisessa asemassa, koska minulla on paljon ystäviä. Niitä, jotka oikeasti kannattelevat pinnalla kun itse tahtoisi vain vajota pohjaan. Se on raskasta, mutta siinä oikeasti punnitaan se, ketkä ihmiset ovat ystävyyden arvoisia. Kun vuosia sitten masennus oli omalla kohdallani pahimmillaan, menetin uskomattoman paljon ihmisiä elämästäni. Niitä, joita pidin ystävinäni. He eivät jaksaneetkaan Minnaa, joka ei ollut aina iloinen. Joka oli ankeaa seuraa, itkuinen ihmisraunio. Mutta osa pysyi, ja on elämässäni yhä. Siitä olen oikeasti aina kiitollinen.

Minulla on ollut edesmennyttä mummoani hirvittävä ikävä. Vein kukkia haudalle ja kerroin mitä minulle kuuluu. Itketti, olisi tahtonut halata sitä ihmistä. Minun mummoni oli yksi vahvimmista naisista, joita tiedän. Hän kasvatti kolme hienoa lasta, huolehti sairaasta äidistään ja selvisi hirmuisen vaikeista asioista. Ja silti hän jaksoi aina hymyillä. Iloita niistä asioista, joita hänen elämässään oli, kaikista menetyksistä ja takaiskuista huolimatta. On surullista, etten koskaan saanut tuntea mummoa aikuisiälläni. Hän menehtyi jo vuosia sitten ja loppua kohti hiipui pois. Ei enää tunnistanut lapsenlapsia. Silti minä mietin, että kyllä se ihminen on läsnä yhä. Hautakivi kuuntelee, kun minä haluan puhua. Mummo kyllä kuuntelee.

Mutta jos palataan surullisuuteen. Minulla on melankolinen luonne. En edes usko että ihminen voi pohjimmiltaan olla aidosti onnellinen. Kyynisyyttähän se on, mutta näin minä sen koen. Hyvinäkin hetkinä taustalla vaanii aina vaikeiden vuosien jättämät arvet ja menneisyyden painolasti. Pelko siitä, että sitä romahtaa aivan pohjalle. Toisinaan tekisi mieli hypätä parvekkeelta tai juosta rekan alle. Mutta silloin pitää vain päättää, ettei ihan oikeasti luovuta. Kaikesta selviää. Suurista suruista ja niistä pienemmistä.

Viime yönä minulla oli paha mieli. Onneksi minulla on ystäviä, jotka tulivat halaamaan kun itketti. Antoivat pyyhkiä räkää paitaan ja märistä niin paljon kuin halusin. On surullista katsoa vierestä, kun ihmisillä on hankalaa ja ihmiset kaikkoavat pois. Eivät kestä sitä vaikeutta. Minä kestän ihmisiä kun he ovat vaikeita ja surkeita. Minä en mene yhtään mihinkään. Jaksan kuunnella itkut ja ahdistukset, vastaan puhelimeen keskellä yötä kun jollain on paha olla. Kuuntelen. Yritän lohduttaa niin hyvin kuin pystyn. Se on sitä ystävyyttä. Minä arvostan jokaista ihmistä joka elämässäni on, annan anteeksi huonot päivät ja julmat sanat. Koska he ovat kuitenkin niitä ihmisiä, joista minä aidosti välitän.

Kaikessa on myös huonot puolensa. Minä en osaa enkä halua useinkaan näyttää, jos olen surullinen. Mieluummin nuolen haavojani yksin ja vetäydyn syrjään. Pelkoahan siinä on aina taustalla, että mitä ne ihmiset nyt miettivät jos minä kerrankin itken. Aina pitäisi olla muka niin hemmetin kova, sitä ei salli itselleen minkäänlaista heikkoutta tai haurautta. Mutta minä opettelen, etenen tipuaskelin. Kyllä minäkin saan itkeä joskus ja olla surullinen. Jokaiselle pitäisi sallia se. Kaikista eniten itselleen.

Tänään olen surullinen. Eilen olin surullinen. Viikko sitten olin surullinen. Huomennakin taidan olla surullinen. Mutta minä tiedän että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Jokaiselle ihmiselle on varattu kiintiömäärä paskaa niskaan, ja toivoisin että minun osaltani se kiintiö on kulutettu.

Joten hei vaan. Nyt te kaikki tiedätte että minä olen surullinen. Minna yrittää kovasti olla aina superminna, mutta enpä minä sittenkään taida olla. Jokainen on tasapuolisen romuna ja hajalla, rikkinäisiä ihmisiä. Mutta juuri se tekee ihmisistä ihmisiä. Inhimillisiä.

Pihapuussa laulaa lintu ja pekoni paistuu pannulla. Pitkä kesä on edessä, on festareita ja ystäviä, puistoja ja paljon naurua. Kyllä tämä tästä. Onneksi kaikki muuttuu vielä paremmaksi.

Haluatko jumahtaa kaupan kassalle?

Jokainen on varmasti kuullut tuon kysymyksen ainakin kerran elämässään. Useimmiten silloin, kun sukulaiset, kaverit tai joku muu on yrittänyt patistaa koulun penkille. Eihän sitä kukaan nyt paskaduunia haluan tehdä. Eli siis siivota, istua marketin kassalla, olla puhelinmyyjänä tai päätyä vaikkapa roskakuskiksi. Noina hetkinä  minua suututtaa suunnattomasti. Minä olen istunut kaupan kassalla, siivonnut ja tehnyt puhelinmyyjän duunia. Yhdestäkään työstä en erityisemmin ole nauttinut, mutta minä sentään arvostan ja kunnioitan ihmisiä, jotka noita töitä tekevät, vaikkapa sitten sillä paskalla palkalla ja fyysisen kunnon rapistuessa. Olen myös parhaani mukaan yrittänyt tehdä työni hyvin.

En arvosta ihmisiä, jotka pitävät näiden töiden tekijöitä jonkinlaisina ali-ihmisinä, jotka tekevät työtään, koska eivät parempaankaan ole elämässään pystyneet. Noita ihmisiä saa sylkeä päin naamaa, heille saa aukoa päätään niin paljon kuin lystää, vastailla tylysti tai jättää kokonaan huomioimatta. Heille saa naureskelle ja heille ei tarvitse avata ovia, saati että tervehtisi tavatessaan. Iltapaskalehdissä on jatkuvasti hassunhauskoja uutisia, joissa neuvotaan kuinka ärsyttävistä puhelinmyyjistä pääsee helposti eroon ja millä vastauksella mykistetään lehtimyyjät.

Minä en pidä siitä, että minulle soitetaan 8.00 vapaapäivänäni ja aletaan kaupata Erä -lehteä. En ole oikeaa asiakaskuntaa, tahtoisin nukkua ja vituttaa, kun myyjä alkaa jauhamaan sellaista litaniaa, että suunvuoron saa joskus kymmenen minuuttia puhelun aloittamisen jälkeen. Minä olen kuitenkin omakohtaisesti toiminut hetken puhelinmyyjänä ja todennut, ettei se homma todellakaan ole itseäni varten. Se vaatii oikeasti henkistä kanttia kuunnella "haista paskaa" ja "mee muija oikeisiin töihin"-vastauksia kahdeksan tuntia päivässä, tai hammasta purren kuunnella luurin toisesta päästä hihittelyä, kun kaverit koittavat keskenään keksiä mahdollisimman nasevaa vittuilua sille ärsyttävälle puhelinmyyjälle. Siihen päälle sitten vielä esimiehet, joilta saa huutia jos myyntiä ei tule tarpeeksi, vaikka kuinka täysillä yrittäisi. Jos minulle siis soittaa puhelinmyyjä, yritän aina olla kohtelias ja selittää, miksi minä en osta tuotetta, jota hän myy. Kiireeseen vetoan, jos minulla on kiire. Useimmiten toivotan lopussa aina hyvät työpäivän jatkot tai viikonloput. "Kiitos ei" on mielestäni lopulta aika helppo sanapari sanoa.

Puhelinmyyjiä ohjeistetaan latelemaan tarjoukset kohta kohdalta, ja suostuttelemaan asiakasta ostamaan tuotetta niin pitkään, kuin tämä vain suostuu kuuntelemaan. Ei sitä kukaan pahuuttaan tai ilkeyttään tee. Palkka ei usein ole parhaasta päästä, mutta silti sitä työtä tehdään. Itse valitsin säännöllisen palkan sossun ja työkkärin byrokratiaviidakon sijaan. Olin kuitenkin puhelinmyyjänä surkea. En jaksanut alkaa inttämään jos asiakas sanoi ei, ja jouduin joka kerta puremaan kieltäni, kun vastaus oli vittuilua, huorittelua tai haistattelua. Kohtelias "ei" olisi usein sieltä asiakkaan puolelta riittänyt, mutta harvemmin moista kuuli. 

Useimmiten ajatellaan että puhelinmyyjät ovat kaikki nuoria ummikkoja, jotka eivät muuta työtä saa, tai tekevät sivuduunia opintojensa ohessa. Tämähän ei pidä laisinkaan paikkaansa. Omissa työkavereissani oli toki nuoria, mutta myös vanhempia konkareita, jotka saattoivat tahkota kuukaudessa tonnitolkulla rahaa, koska olivat niin hemmetin hyviä myyjiä. Ihaillen sitä sivusta katseli ja kuunteli, kuinka kerta toisensa jälkeen tyypit saivat kaupattua tuotetta ja tilipäivän potti sen kuin kasvoi. Myös niihin vittumaisiin asiakkaisiin he jaksoivat suhtautua rutinoituneesti ja rauhallisesti, ottamatta siitä itseensä. Itselläni tuli välillä jopa itku ja hermosavuilla sai ravata, kun suututti se, kuinka töykeitä ihmiset osasivat olla. Osa noista myyntitykeistä oli tehnyt työtä jo vuosia, jopa vuosikymmeniä. He aidosti pitivät työstään, eivätkä edes harkinneet hakevansa muita töitä, etteivät vahingossakaan jumahtaisi sinne ali-ihmisten kastiin. Miksi sitä pitäisi opiskella tai haeskella jatkuvasti "parempia" töitä, jos tekee jo valmiiksi työtä, jossa on todella hyvä?

Kaupan kassallakin on tullut istuttua. Sielläkin työkavereiden joukossa oli sekä vanhempia pitkän linjan kassaneitoja ja -herroja, että opiskelijoita ja välivuosia viettäviä nuoria, tai muuten kaupan alalle ajautunutta nuorempaa väkeä. Minä olin myyjänä aivan hyvä. Pidin siitä, että ihmisiä sai kohdata kasvotusten, heidän kanssaan saattoi rupatella ja harvemmin joutui istuskelemaan tai seisoskelemaan täysin toimettomana paikoillaan. Ihmiset sitten taivastelevat, että no eihän se vaadi mitään osaamista läsöttää perseellään siinä kaupan kassalla ja myydä elintarvikkeita, vaatteita, tai mitä ikinä liikkeessä satutaankaan myymään. Ja niin, ei saa unohtaa että kaikki kassahenkilöt ja myyntialalla työskentelevät ovat tyhmiä, huonompia kuin ne muut. Ovat jumahtaneet työelämässä sinne, mistä 18-kesäisinä aloittivatkin.

Kassamyyjän työ ei todellakaan ole mistään helpoimmasta päästä. Toki siihenkin oppii nopeasti, mutta jatkuvasti saa opiskella uudistuvien kassajärjestelmien käyttöä, painaa mieleen kaikenlaiset kuponkialet ja vaihtuvat kamppanjat, suorittaa hygienia- ja ikärajapasseja, vahtia ettei kukaan näpistele, hyllyttää oikein ja hoitaa takahuoneessa kaikki niin kuin pitääkin ja hyvällä tuurilla varoa niitä humalaisia örveltäjiä tai huumevelkoihinsa helppoa rahaa puukon kanssa haeskelevia nistejä. Valikoimasta piti olla hyvin perillä ja osata esitellä uutustuotteet ja salamana tietää, mistä löytyisi niitä punaisia huiveja tai gluteenitonta pullaa. Työssä piti tehdä monenlaisia asioita. Jatkuvasti. Ei sitä vaan perse penkissä läsötetty ja kuolattu rinnuksille. Työ oli haastavaa fyysisesti, mutta myös henkisesti. Ei huonoa päivää saanut tai voinut asiakkaalle näyttää, ja tytöttelyt ja patukkavitsit piti kuunnella hymyhuulin. Joka päivä sai myös kuunnella nillitystä kun hyllyt ovat tyhjinä, kaupasta ei löydy tuotetta x, laatu on paskaa, hinnat korkeita ja koko organisaatio mätä. Niin, sehän on juurikin sen myyjän vika.

Myyntialalta tunnen kenties eniten ihmisiä, jotka ovat hyviä siinä mitä tekevät. He ovat vuosia olleet välillä kaupan kassalla, myyneet ehkä elektroniikkaa, olleet ärrän tätejä tai aivan mitä tahansa siltä väliltä. Myös rutinoituneiden torimyyjien kaupankäyntiä sai katsella sivusta nöyränä ja sitä oppia arvostaen. Nämä ihmiset osaavat hommansa. Heillä on kokemuksen tuomaa taitoa, jota kaikilta ei löydy. Heillä on myös luonne ja persoona, joka sopii siihen työhön. Toki tuolla alalla tapasi paljonkin ihmisiä, jotka olivat katkeria siitä, että elämä oli "pakottanut" heidät jämähtämään siihen uraputkeen kaupan kassalta toiseen, kun lapset olivat syntyneet, eikä opiskelulle jäänyt aikaa, kun jostain oli se leipäkin tienattava nälkäisiin suihin. Se ura lääkärinä, ammattimuusikkona tai sähköinsinöörinä oli jäänyt pelkäksi nuoruuden haaveeksi. Mutta nämäkin ihmiset osasivat kuitenkin arvostaa sitä työtä mitä tekivät ja opastivat kärsivällisesti nuorempiaan eivätkä näyttäneet vaikka välillä olisikin vituttanut päivästä toiseen painaa samaa työtä suhteellisen pienellä palkalla.

Ja siivojat, oi siivojat. Mitä työtä te teettekään kaikkien muiden puolesta. Ilman teitä ihmiset hukkuisivat paskaan. Työ on fyysisesti erittäin raskasta, itse tuota työtä muutaman vuoden tehneenä sen todellakin tiedän. Kädet ovat känsäiset tai rakoilla, jalat huutavat armoa työpäivän jälkeen, selkä on paskana, niskat ja hartiat kipeinä ja sitä on turha edes haaveilla kauniisti lakatuista kynsistä. Siivoojat ovat yhteiskunnan silmissä välttämätön paha. Näkymättömiä ihmisiä. Kun siivooja kävelee jossain vastaan, niin hyvä jos kukaan vastaantulijoista edes vilkaisee, saati että tervehtisi tai avaisi ovea, kun raskaita välineitä yrittää liikutella paikasta toiseen. Eikä siivoojaa tarvitse missään nimessä väistää. Vittuako sattuu moppaamaan juuri sitä  kohtaa, missä MINÄ kävelen. Säälittävät ihmiset tekevät likaista työtä pienellä palkalla, olisivat menneet kouluun.

Tässäkään yhteydessä turha lienee mainita, että tiedän ihmisiä, jotka siivoavat aivan mielellään. Hyräillen he tekevät työtään ja kohauttelevat vain olkiaan kun kyselen, että eikö heitä vituta, kuinka ylimielisiä ja välinpitämättömiä osa ihmisistä heitä kohtaan on. Paskaksi menneet välilevyt ja kovettuneet kädet he kuittaavat ammattivaivoina, pieninä haittoina. Minä en siivoustyötä loppuikääni jaksaisi tehdä, ihan niistä fyysisistä syistä. Olen myöskin hieman hienohelma, enkä pidä liasta. En halua uittaa käsiäni muiden ihmisten vessanpytyissä tai luututa oksennuksia baarin lattialta. Mutta hei, joku nekin työt tekee. Pesee ne paskat ja  oksennukset, luutuaa lattiat. Tyhjentää roskikset ja bajamajat ja kerää ne jurripäissään kadunvarteen heitetyt pitsalaatikot ja tupakannatsat sekä lakaisee lasinsirut. 

Arvostakaa niitä ihmisiä, jotka tekevät työtään. Oli se työ sitten mitä tahansa. Kaikki eivät halua korkeakoulututkintoa, tai lukea itselleen vuosia ammattia. He tahtovat tehdä juuri niitä töitä, mitä nyt tekevätkin. Työnteko ei ole elämässä mikään itseisarvo, mutta ihmisarvo sen sijaan on. Olkaa siis olematta ihmisperseitä toisille ihmisille, jotka tekevät niitä töitä, joita te ette tahdo tai viitsi tehdä.