Tänään päälle iski paniikki. Tuntuu, että aika loppuu kesken, en lue oikeita asioita, käytän kielioppitermejä väärin enkä osaa edes kirjoittaa. Ylioppilastekstejä 2009 oli harvinaisen jäätävää luettavaa; jokainen kuuden pisteen vastaus oli vähintäänkin tuplasti pitempi kuin tehtävänannossa ohjeistettiin, kieli ja termien käyttö oli jotain aivan ihmeellistä (ja minä vieläpä kuvittelin olevani keskivertoa parempi äidinkielessä ja kirjoittamisessa) ja kaikki vastaajat ovat ilmeisesti huomattavasti minua tarkkanäköisempiä löydettyään tekstistä asioita ja vivahteita, jotka olisin itse ohittanut täysin.

Olen juonut tänään varmaan puolitoista litraa frappea, lukenut sekä taustamusiikin kanssa, että ilman, lepuuttanut hermojani lenkkeilemällä ja kopsuttelemalla ympäriinsä uusissa, naurettavan korkeissa koroissani (harvinaisen typerää, tiedän, mutta omatpa ovat huvini), saanut hysteerisiä itkuraivopaniikkikohtauksia, tuntenut itseni idiootiksi, saavuttanut lukemisessani flown ja sitten kadottanut sen sekä syönyt aivan liikaa epäterveellistä ruokaa. Toivoisin, että osaisin valmistautua kirjoituksiin leppoisammin ja edes hieman kevyemmin, koska ei niissä sentään ole kyse elämästä ja kuolemasta. Mutta tällainen minä olen, suhtaudun kaikkeen (itselleni tärkeään) niin raivokkaalla intohimolla, että se polttaa minut vauhdilla loppuun, ellen pakota itseäni ottamaan hieman etäisyyttä. En osaa tehdä mitään puoliteholla ja hälläväliä-asenteella, olkoon kyseessä kuinka vähäpätöinen asia tahansa. Jos kokkaan, ruoan on oltava erinomaista. Jos luen, on minun uppouduttava siihen täydellisesti, vailla minkäänlaisia häiriötekijöitä. Jos kirjoitan, on tekstin oltava omissa silmissäni moitteetonta. Niin, ja niistä surullisenkuuluisista ihmissuhteista minun tarvinee tuskin edes mainita mitään.

Olen aiemminkin maininnut ärtymyksestäni näihin ikileppoisiin "go with the flow"-ihmisiin. Kyllähän minäkin piru vie menisin löysin rantein sen virran mukana, jos vain osaisin. Täydellisyyden tavoittelu on kuitenkin iskostunut niin syvälle selkärankaani, että sitä ei noin vain unohdeta ja pyyhitä olemattomiin. Vihaankin juuri niitä asioita, joita en osaa, enkä tule ikinä oppimaankaan. Tahtoisin uskoa, että ihminen kykenee halutessaan mihin tahansa. Voisin opetella soittamaan harppua, ryhtyä vuorikiipeilijäksi, perustaa menestyvän yrityksen tai treenata itseni huippukuntoon, jos vain tahtoisin. Jotkin tavoitteet vaatisivat toki onnistuakseen enemmän aikaa ja suurempia ponnisteluja kuin toiset, mutta kaikki on kuitenkin mahdollista.

... Mutta sitten törmään niihin asioihin, jotka eivät onnistu, joita en sinnikkäistä yrityksistäni huolimatta opi ja joita päädyn tämän vuoksi vihaamaan. Vihaan luistelua, koska en koskaan sitä oppinut tekemään oikein, kiitos lättäjalkojeni ja länkisäärieni. Vihaan matematiikkaa, koska en ymmärrä sitä. Siinä ei ole sanoja ja lauseita, joista pidän ja joista tiedän jotain, vaan pelkkiä numeroita, jotka eivät jaksa minua kiinnostaa. Vihaan valkoviiniä, koska se on yksi niistä harvoista alkoholijuomista, jotka saavat minut oksentamaan. Opin vihaamaan viulunsoittoa, koska olin siinä ainoastaan keskitasoa. En pitänyt kuvaamataidosta (viha on tässä ehkä turhan vahva sana, koska jokainen lapsi nauttii piirtämisestä ja vesivärien kanssa läträämisestä), koska olin siinä niin lahjaton. Vihaan kihartimia ja muita epämääräisiä härpäkkeitä, koska en osaa laittaa tukkaani, eikä se kyllä sen puoleen pysyisikään toivotussa lopputuloksessa kuin ehkä maksimissaan tunnin.

En siis pidä asioista, joissa olen huono, keskiverto tai avuton. Vihasin pitkään ihmisiä, jotka rakastivat kovaan ääneen toisiaan ja hypettivät yhteishenkeään kaikkialla. Vihasin myös valtaosaa ihmisistä. Parisuhteita (ja pariskuntia) pidin täysin käsittämättöminä ja naurettavina. Nyrpistelin nenääni halaileville, onnellisille ja positiivisille ihmisille, koska en itse ollut sellainen. Lakkasin vihaamasta noita asioita vasta sitten, kun minustakin tuli halaileva, onnellinen ja (ainakin osittain) positiivinen ihminen. Vihasin liikuntaakin pitkään ainoastaan siksi, että olin itse niin rapakuntoinen ja väsynyt sohvaperuna. Niin, ja naiselliset naiset olivat pahimpia kaikista, koska he osasivat kävellä korkkareilla, meikkasivat kauniisti ja olivat tarpeeksi kärsivällisiä kasvattaakseen hiuksensa pitkiksi. Minä näytin ainoastaan idiootilta hoippuessani eteenpäin kengissä, joissa oli muutakin kuin littanaan astuttu ja halkeillut kumipohja, muistutin meikeissäni elähtänyttä drag queeniä ja kynin lettini tasaisin väliajoin pottamalliseksi polkaksi, koska en jaksanut edes harjata hiuksiani kuin keskimäärin kerran viikossa.

Mutta se antipatioistani tällä kertaa. Nyt isken Deadmau5:it soimaan ja yritän lukea itseni fiksuksi.

Kirjoitan nykyään ainoastaan öisin. Unettomat yöni eivät siis rajoitu pelkästään ajattelemiseen. Tai ehkä syy onkin juuri siinä; tärkeät, turhat, typerät ja (tietyssä mielentilassa) äärimmäisen valaisevat ajatukset ajavat kirjoittamaan. Se kakofoninen ajatusten sekamelska pitää saada purettua johonkin, ennen kuin voin edes harkita nukahtamista.

Tiedän tarkalleen mistä unettomuuteni johtuu. Hermoilen kirjoituksia, pääsykokeita, tulevaisuutta ja myönnettäköön, että myös tietyt ihmiset syventävät sibeliusryppyäni ja kasvattavat silmäpussieni kokoa. Yritin väsyttää itseäni tänään/eilen matematiikalla, runoanalyysia käsittelevällä kirjalla ja Andrei Astvatsaturovin romaanilla Ihmiset alastomuudessa (joka toimii kyllä täysin tarkoitustaan vastaan. Hyviin kirjoihin ei pitäisi tarttua iltaisin lainkaan, mikäli edes haaveilee nukahtamisesta inhimilliseen aikaan) Ei toimi, eikä tunnu toimivan tämä kirjoittaminenkaan. Unilääkkeisiin en kuitenkaan koske, vaikka ne jäisivätkin ainoaksi vaihtoehdokseni. Mieluummin vaikka kuukahdan ennenaikaiseen hautaan. Olen vedellyt pillereitä naamaani pienen elämäni aikana hieman liikaakin. En huvikseni tosin, vaan tarpeeseen, mutta varmasti sekaan on mahtunut myös muutama turha kemikaalicocktail. Mikäli unettomuus ei taltu D-vitamiinilla, vihreällä teellä ja masentavalla musiikilla, niin olkoonpa sitten riesanani hamaan ikuisuuteen.

Joten tässä sitä ollaan, taas. Laskeskelen tunteja siihen, kun herätyskello soi ja joudun taas kampeamaan itseni ylös, ulos ja armottoman ahdistuksen, välinpitämättömyyden ja vitutuksen ristituleen. Ehkä viihdytän itseäni taas omituisilla huveillani ja lähden kuljeskelemaan keskustaan ilman rahaa tai päämäärää. Saatan kuluttaa siihen tuntikausia. Vaeltelen kirja- ja levykaupoissa, sovitan vaatteita, joita en ikinä ostaisi, istuskelen kahviloissa lukemassa tai katselemassa ihmisiä. Keskittymiskykyni ei riitä siihen, että istuisin tunnollisesti kotona aamusta iltaan kirjoituksiin lukien. Kaksi rasittavaa kissaa ja yksi huomionkipeä koira eivät ole järin henkevää juttuseuraa. Ja jos kuuntelen liian pitkään omia lukumusiikkivalintojani (puoliärsyttävää elektronista musiikkia tyyliin Amon Tobin ja Aphex Twin) iskee päälle vielä puolimaaninen, poukkoileva ärtymys ja kyllästyneisyys kaikkea kohtaan.

Nyt yritän ehkä nukkua. Vaihtoehtoisesti kuuntelen herätyskelloni aamuista ulinaa odotellessa unettomien öideni pyhää musiikillista kolminaisuutta (Apparat, DJ Shadow ja Air) nukkaa matosta nyppien ja lumisadetta tuijotellen.