Enkä, ei, ihan varmasti en!

"Vannoin itselleni, että en enää ikinä tässä tai tulevissa maailmoissa tottele ketään enkä mitään arvovaltaa, käskijää, hallitusta, jumalia tai enkeleitä, missään muussa kuin siinä, minkä myönnän oikeaksi tai parhaaksi mahdolliseksi."

- Yrjö Kallinen

Minä olen aina ollut änkyräpää. Vastarannan kiiski. Lapsuuteni terveyskortissa lukee, että olin "voimakastahtoinen lapsi." Purin hammaslääkäriä sormesta, koska setä ei ollut tarpeeksi helläkätinen. Älkääkä nyt käsittäkö väärin: minä kyllä tottelen kulloistakin pomoani, hoidan vuokran ja laskut ajallaan, teen koulussa sen mitä käsketään. Mutta minua ei komennella.

Olen pohtinut, että onkohan se loppupeleissä hyvä vai huono asia. Jos joku yrittää komentaa, käskyttää tai määräillä, niin minulla tulee heti halu tapella vastaan ja huutaa kovaan ääneen "ENKÄ." Olen ollut ihmissuhteissa (niitä nyt ei voi millään mittapuulla parisuhteiksi sanoa), joissa toinen osapuoli on yrittänyt muovata minua mieleisekseen, alistaa, määräillä ja kontrolloida. Se ei onnistu ikinä. Minä en jousta, minä en tottele. Minä teen juuri niin kuin itse haluan.

Joskus voisi olla aivan toimivaa katsoa peiliin ja tunnustaa itselleen, että kaikesta ei aina tarvitse olla eri mieltä. En koe itse ongelmaksi sitä, että ole hankala luonne, temperamenttinen ja äkäpäinen. Muut sen sijaan kokevat sen haittana. Olen kuullut (surullisen) monta kertaa lauseen, että onko mun pakko olla niin kauhean hankala.

Yläasteella muut tytöt vetivät limuviinaa, pukivat piukkoja vaatteita ja heilastelivat haituvaviiksisten poikien kanssa. Minä vihasin maailmaa, harjoitin raivokasta riitelyä vanhempieni kanssa ja istuin kotona lukemassa kirjoja ja kuuntelemassa levyjä. Yleinen mielipide oli, että Minna on lesbo koska "minnalla on niin vahvat mielipiteet eikä se halua miellyttää poikia." En halunnut olla niin kuin muut. Minä halveksin muita. Cheerleadereita, nörttejä, kikattavia tyttöjä ja röyhisteleviä poikia. Olin omasta mielestäni niin paljon parempi kuin muut. Ikääntymisen myötä olen kuitenkin oppinut nöyryyttä ja sen, ettei muita ihmisiä tarvitse eikä kannata halveksia. Jokaisessa on jotain hyvää. Ei kukaan ole läpeensä paha tai huono, vain siksi että on erilainen kuin minä.

Muistan kerran, kun pillastuin täysin kun eräs entinen heilani makoili krapulassa ja tuumasi, että voisin hakea kaupasta kaljaa ja ottaa sitten munan suuhuni. Olisin toki voinut tehdä molemmat asiat, mutta kun herra komensi minua, niin enhän minä varmasti totellut. En tiedä onko se sisäsyntyinen piirre vai menneiden vuosien painolasti, kun joskus tunsi ettei kelpaa omana itsenään, joka on nostanut pintaan halun tapella kaikkia vastaan. Joskus voisi olla ihan hyvä, että tekisin niin kuin pyydetään. Mutta enhän minä, koska olen tämmöinen. Änkyrä.

Kaikkea ei voi eikä pidä pistää nuoruuden, typeryyden ja tulisen luonteen piikkiin. Joskus pitäisi vain pysähtyä, hengittää syvään ja todeta, että ei asioista tarvitse tehdä niin kamalan vaikeita. Lähes joka kerta syy asioiden vaikeuteen on itsessä, ei muissa. Se olen minä, joka provosoituu, haluaa räyhätä ja riidellä. Aina ei tarvitse olla niin varpaillaan ja puolustuskannalla, liipaisinherkkänä.

Joissain asioissa kannattaa kuitenkin olla se hankala vittupää. Minua ei kukaan enää ikinä yritä muovata mieleisekseen. Jos en kelpaa tällaisena kuin olen, niin pitäköön perkele tunkkinsa. Niitä helpompia ihmisiä löytyy toisaalta. Minä en myöskään luovu tai myönny periaatteistani ja arvoistani. En suvaitse sovinismia, seksismiä, homofobiaa, rasismia tai yleistä kusipäisyyttä. Ystävät tulevat aina ennen parisuhteita. Ja perhe on oikeasti tärkein. Siis se oikea, rakas ja läheinen perhe.

Kaikista hankalinta on olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat samanlaisia kuin minä. Yritin kerran puolittain seurustella sellaisen ihmisen kanssa. Eihän siitä nyt helvetti mitään tullut, sotatilaa ja jatkuvaa riitelyä alusta loppuun. Kun molemmat ovat sellaisia, ettei kumpikaan anna tuumaakaan periksi tai anna toisen nousta niskan päälle (saati edes yrittää sitä), niin se on uskomattoman vaikeaa ja raskasta. Toisaalta ne ihmiset ovat niitä, joista minä aidosti pidän. Jollain perverssillä tavalla sitä nauttii siitä, että kerrankin joku pistää kampoihin, ei anna pomottaa ja räyhää tasapuolisesti vastaan. Mielestäni riitely on toisinaan erittäin puhdistavaa, kunhan siinä ei lähdetä siihen että loukataan toista ja isketään niihin herkimpiin kohtiin. Joskus pitää huutaa ja olla vihainen. Se on aivan sallittua.

Minä voisin joskus sanoa kyllä. Joo. Tehdään näin. Sopii minulle. Aina sen ei tarvitsisi olla sitä ikuista enkäenteeENKÄENKÄÄ. Ehkä se on sitten sitä aikuisuutta, kun oppii joustamaan, myöntymään. Tajuaa sen, että kaikessa ei ole aina kyse minusta. Mutta minä en kuitenkaan koskaan alistu. Kallisen sitaatti on toiminut jo muutaman vuoden ohjenuorana elämässäni, ja tulee toimimaan myös vastaisuudessa. Paremmin asiaa ei olisi kukaan voinut sanoa.

Mulkku on aina mulkku

Älkää antako otsikon johtaa harhaan. Nyt ei (valitettavasti) ole puhe peniksistä. Puhe on jälleen yleisesti ihmisistä. Pyydän myös anteeksi, jos joku pahoittaa mielensä sanan "mulkku" liikakäytöstä negatiivisessa yhteydessä. Penikset on ihan kivoja, jee. Nättejä mötiköitä.

Eräs ystäväni sai jokin aika sitten viestin. Viestin lähetti nuoruusvuosien hyvä ja pitkäaikainen ystävä. Viestissä luki, ettei ystävällä ole enää aikaa eikä halua jatkaa yhteydenpitoa. Ystäväni oli ennen sitä yrittänyt jo pari kuukautta saada kontaktia kyseiseen henkilöön soittamalla ja laittamalla viestejä, mutta mitään ei ollut kuulunut. Sitten saapuikin ilmoitus, että ei muuten enää kiinnosta olla se ystävä.

On mielenkiintoista, miten ihmiset muuttuvat ajan myötä. Se on ihan luonnollista, ei kukaan nyt enää kolmekymppisenä ole samanlainen, kuin teinivuosinaan. On kuitenkin surullista, miten ihmisen luonne muuttuu negatiivisempaan suuntaan, ja kaikki positiiviset, lämpimät ja hauskat yhteiset muistot unohtuvat. Ihminen päättää, ettei se entinen ystävä olekaan enää ystävyyden arvoinen.

Kun ystäväni murehti ja mietti, miksei hänen puheluihinsa eikä viesteihinsä vastata, totesin vain että anna olla. Jos ihminen ei tahdo sinun kanssasi olla tekemisissä, niin ei se sinulta pois ole. Useimmiten elämästä karsiutuvat ne ihmiset, joiden kuuluukin jäädä pois. Aidot ystävät jäävät jäljelle. Tämä pätee kaikissa ihmisissä. Ystäväni oli itkenyt koko yön, tuon viestin saatuaan. Ei mitään perusteluja, ei mitään syitä, yhtäkkiä vuosien ystävyys vain oli ohitse. Julmaa ja paskamaista.

Minä en juurikaan ole enää tekemisissä lukioaikaisten ystävieni kanssa. Siis niiden, jotka silloin olivat ne "mun tytöt", hyvät ystäväni. Yksi pääsi lääkikseen, ja päätti parisuhteensa myötä, että vietän liian villiä elämää enkä enää sovi hänen aikataulutettuun pariskuntaelämäänsä, jossa vietetään koti-iltoja ja äänestetään Kokoomusta. Toinen muovautui täysin eri suuntaan kuin minä. Hänestä tuli tällätty glitter-tyttö, joka viihtyi yökerhoissa drinkkilasi kourassa ja keskittyi lähinnä ulkonäköön ja pinnallisiin asioihin. Jossain vaiheessa hän sitten päätti, että olen vääränlainen ystävä hänelle. Liikaa aivoja päässä ja liikaa kritiikkiä pintaliitäjiä kohtaan. Yhteydenpito katkesi täysin. Kolmas löysi sinkkuvuosien ja sekoilujen jälkeen vakaan parisuhteen. Enää ei jaksettu bailata, puhuttiin parvekelaatoista ja makuuhuoneen seinien väristä. Minna ja hänen yhä jatkuvat sinkkuvuotensa eivät sopineet yhtälöön. Sekin ihminen katosi.

Yhtäkään noista ihmisistä en ole kaivannut. Olen kaivannut ehkä niitä hetkiä, joita nuorempana vietimme yhdessä. Nauroimme, söimme hyvää ruokaa, puhuimme pojista, lauloimme karaokea, joimme boolia, tanssimme koko yön. Mutta ei niistä ajoista ollut lopulta enää mitään jäljellä. Yritin aikani pitää yhteyttä, mutta jos vastapuoli on nihkeä, eikä heillä ole kiinnostusta nähdä ystävää, jonka elämäntapa onkin yhtäkkiä kovin erilainen kuin heidän omansa, niin helvettiäkö sitä edes yrittää nähdä vaivaa? Lopulta se ajautuikin siihen, etten edes pitänyt näistä entisistä ystävistäni. He muuttuivat ylimielisiksi, ilkeiksi ja etäisiksi. Ei sellainen ole enää ystävyyttä, eikä tuo muuta kuin pahaa mieltä. Kun minä en lopulta jaksanut enää kysellä kuulumisia tai pyytää kahville, kuolivat ne ystävyyssuhteet sitten siihen.

Jos ihminen on pohjimmiltaan paskamainen mulkku, tai muuttunut yhtäkkiä sellaiseksi, niin miksi ihmeessä sitä ystävyyttä pitäisi väkisin yrittää pitää hengissä, ihan vain siksi, että se ihminen joskus oli mukava. Ihana. Hyvä. Ystävä? Ei se ole edes silloin ystävyyttä enää. Vain haamu jostain menneestä, epätoivoinen ja tuhoontuomittu yritys rakentaa uudelleen sitä, mitä ei yksinkertaisesti enää takaisin saa. Mulkku on mulkku, vaikka voissa paistaisi. Ei se ihminen enää muutu paremmaksi. Sellaiseksi kuin joskus ennen. Ystävyyden arvoiseksi.

Sukulaissuhteet ovat oiva esimerkki siitä, kuinka väkisin pitäisi pitää paperista hymyä kasvoilla ja yrittää tulla toimeen, vaikka toinen osapuoli olisi pesunkestävä mulkvisti. Minulla on eräs sukulainen, joka ottaa asiakseen arvostella kaikkia. Hän vertailee muita itseensä ja muistaa jatkuvasti korostaa, kuinka uskomattoman erinomainen henkilö hän on, lapsetkin niin kauniita ja menestyviä, työpaikkakin aivan mieletön, ihana perhe ja kaunis ja taitavakin hän vielä siihen päälle on. Kaikkien muiden valinnat ovat vääriä. Nuoret valitsevat koulupaikkansa väärin. Lihovatkin perkele vielä. Lävistävät ja tatuoivat itseään. Kehtaavat työskennellä kassamyyjinä ja siivoojina. Varttuneempi väki onkin sitten tehnyt elämässään kaiken huonosti. Lapset ovat kasvaneet kieroon, äänestetään väärää puoluetta, "teidän koti on rumempi kuin minun kotini", tukkatyylikin on aikansa elänyt. Avioliittokin on huonompi kuin hänellä. Kaikki on aina pielessä. Mutta tähän ihmiseen pitäisi sitten pitää mukavat välit, koska onhan hän sentään sukua. Ja veri on vettä sakeampaa. Perhe on kaikista tärkein.

Paskanvitut (anteeksi karkea ilmaisuni.) Se, että joku sattuu olemaan sinulle sukua, ei automaattisesti tarkoita että sen ihmisen kanssa pitäisi tulla toimeen tai olla ylipäätään missään tekemisissä. Samalla tavalla sitä omaan sukuun mahtuu paskapäitä siinä missä ympäröivään maailmaankin. Tämä on erityisen ongelmallista, jos oma äiti, sisko, veli tai isä sattuu olemaan se ihmiskuona, johon tahtoisi tehdä pesäeron, koska ihminen ottaa paljon enemmän kuin antaa. Harva uskaltaa katkoa välit lähisukulaisiinsa, vaikka syytä siihen usein olisikin. Koska hei, perhe on aina perhettä. Perheenjäseniltä pitää sietää kaikki mahdollinen paskamaisuus ja sekopäisyys, ilkeily ja vittumaisuus.

Sitten ovat tietysti vanhukset. Nuo vaivaiset ja kärsivät mummot ja pappa rukat, jotka ovat eläneet pitkän elämän, ovat vanhoja ja viisaita, ja heitä tulisi kunnioittaa ihan vain siksi, että he ovat iäkkäitä. Ihan samalla tavalla ikäihmisistä löytyy kusipäisiä persenaamoja, kuin nuoremmistakin ikäluokista. Ei korkea ikä tarkoita, että ihminen olisi jotenkin pyhä. Koskematon. Useimmiten vanhukset myös lietsovat itseään entistäkin änkyräpäisemmiksi ja ilkeämmiksi, koska he ovat senioreita. Heillähän on jumalauta oikeus arvostella kovaan ääneen kanssaihmisiä, rynniä muut kumoon kassajonossa ja vallata puistonpenkit tuntikausiksi, jotta voivat kytätä ohikulkijoita ja voivotella, kuinka surkeaa se nykynuoriso onkaan. Aivan sama onko ihminen 20 vai 85, ikä ei ole mikään este ihmisen mulkkuudelle.

Kaikkein surullisimpia tapauksia ovat paskamaiset exät. On toki asia erikseen, jos suhteen toinen osapuoli oli jo seurusteltaessa täydellinen ihmishirviö ja ero tapahtui massiivisten yhteenottojen säestämänä. Mutta jos suhde on ollut aivan tavallinen, hyvä, onnellinen, niin on kummallista, miten eron jälkeen exästäkin tulee mulkku. Erotilanteissa kannattaa toki aina muistaa, että kumpikaan osapuoli harvoin osaa olla objektiivinen. Vanhat kaunat ja riidat saattavat jäädä painamaan, ilmassa voi olla myös katkeruutta. Toinen jää roikkumaan tai jatkaa eteenpäin liian pian. "Mulkku jätkä." "Paska ämmä." Mutta jos ero on tapahtunut suhteellisen sopuisissa merkeissä ja molemmat osapuolet ovat jatkaneet elämäänsä, on hämmentävä tilanne, kun jompikumpi päättääkin, että paskapäänä on hyvä olla.

Lähes poikkeuksetta suhteisiin päädytään ja niissä pysytään kulloinenkin aika siksi, että oikeasti välittää toisesta. Pitää hänestä sellaisena kuin hän on. Arvostaa häntä. Rakastaa. Mutta kun ero tulee, niin yhtäkkiä toinen ihminen ei olekaan minkäänlaisen kunnioituksen tai ystävällismielisyyden arvoinen. Sitä jää miettimään, että oliko se ihminen oikeasti tuollainen jo silloin, kun olimme vielä yhdessä. Tekikö rakkaus sokeaksi? Missä vaiheessa siitä välittävästä ja hellästä ihmisestä tuli piikittelevä, ivallinen ja ylimielinen mulkero, joka kohtelee entistä heilaansa kuin ihmiskuonaa. Nenäänsä nyrpistellen ja inhoten. Vaikka toinen ihminen olisi vielä yrittänyt olla se ystävä ja muistaa ne hyvät puolet, johon toisessa joskus ihastui. Ei se oikein toimi yksipuolisesti. Lopulta sitä vain luovuttaa ja alistuu siihen, että mulkkuhan se sekin on. Unohtaa ne hyvätkin hetket, mitä joskus hänen kanssaan koki ja kääntää ne lämpimät muistot vastenmielisyydeksi toista kohtaan. Se on oikeasti aika ikävää.

Siitä ei pääse mihinkään, että (valta)osa ihmisistä on mulkkuja. Idiootteja. Kusipäitä. Ylimielisiä visvasyyliä. Kokoomuslaisia. Persereikiä. Aivan sama onko kyseessä lapsi, vanhus, täti, äiti, kaukainen sukulainen, entinen poikaystävä, vanha ystävä, uusi ystävä, opettaja, lähikaupan kassa tai aivan kuka tahansa. Mulkku on mulkku vaikka sen miten päin kääntäisi. Mikään entinen tai nykyinen side kahden ihmisen välillä ei velvoita pitämään noita ihmisiä osana elämää. He tuovat mukanaan vain pahaa mieltä ja syövät elämäniloa, eivätkä he muutu miksikään, vaikka kuinka yrittäisit. Et sinä niitä ihmisiä tarvitse. Minäkään en.