keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Minä tulin takaisin

Mitä helvettiä, onko siitä oikeasti puolitoista vuotta, kun viimeksi kirjoitin tänne? Mitä on tapahtunut, mihin aika on mennyt, miksi minä olen unohtanut kirjoittaa? Miksi minä lopetin?

Tämän blogin olemassaoloa muistaa tuskin kukaan. En muistanut minäkään. Todella luulin, että The Trick Is to Keep Breathing on kadonnut blogosfääristä jo aikapäiviä sitten. Jotenkin liikuttavaa, että täällä tämä vielä on. Puolentoista vuoden takainen Minna. Kahden vuoden takainen Minna. Minä ennen, ja tässä minä olen nyt.

1. Huhtikuuta 2011. Aika tasan tarkkaan vuosi ja puolikas päälle. Tuossa ajassa on ehtinyt tapahtua niin paljon. Uskomattoman paljon. Liian paljon. Minusta tuli ylioppilas. Laudaturin ja kahden stipendin tyttö. Lopetin työt, aloitin uudet. Lopetin ja aloitin jälleen. Hain kouluun, en päässyt. Hain uudestaan, pääsin sisään.  Ihastuin. Sydän meni särki. Tapahtui yksi  elämäni vaikeimmista kokemuksista ja suurimmista menetyksistä. Sitten rakastuin. Sydän meni kahta kauheammin särki. Jälkikäteen se ei kyllä ollut edes rakkautta, hetkellisen rajattoman onnen huumaa vain. Hämmennyin siitä, että minua kohdeltiin kerrankin hyvin.

Uusia ystäviä, kadotettuja entisiä. Oma koti, jossa on minä, tuoksuni, tavarani, omat juttuni. Oma rauhani. Koulupaikka, minusta tulee isona medianomi. Journalisti. Toimittaja. En minä edes tiedä. Ja tiedättekö mitä? Nykyisin minä olen jopa onnellinen. Ainakin suurimman osan ajasta. Harmonia, rauha, hyvä olla itseni kanssa. Aamen ja ylistys suurille ajattelijoille.

Tuntuu että olen luisunut johonkin turruttavaan rutiinittomuuteen, vaikken ikinä kyllä henkilökohtaisesti olekaan uskonut rutiinien erityisemmin tuovan onnea kenenkään elämään. En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Todella, todella pitkään aikaan. Toki nyt, kun koulu alkoi, olen kirjoittanut pakon edessä, mutta siitä puuttuu se vapaus. Se euforinen tunne kun voi täysin vapaasti vain kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Valvoa yöt näppäimistöä hakaten. Istua auringonpaisteessa muistivihkon ja mustekynän kanssa ja kirjoittaa sivutolkulla ajatuksia, sanoja, pieniä, kauniita lauseita.

Ehkä minä alan taas kirjoittamaan päivittäin, muutakin kuin jotain uskomattoman pitkästyttäviä oppimispäiväkirjoja tai muuta turhuutta. Viime kesä oli kamala. Ikimuistoisen ihana, kaunis ja koskettava, mutta kamala. Minun sydämeni sisään ei käperry enää kukaan, vain raadellakseen myöhemmin sieltä tiensä ulos. Liikaa alkoholia, liikaa unettomia öitä. Liikaa tupakkaa, liian vähän ruokaa. Liikaa vihaisia aamuja ja itsetuhoisia öitä. Mutta onneksi siitäkin pääsi ylitse. Tajusin, että minä olen hyvä. Näin on aivan hyvä. Voisin jaaritella loputtomiin jotain ympäripyöreitä sisäisestä rauhasta, mutta ei se ketään kiinnosta, eikä se ole edes kohdallani totta. Olen levoton sielu, olen aina ollut. En osaa pysyä pitkään paikoillani, vaikka kuinka haluaisin. Selkärankaani on pinttynyt halu tapella kaikkia ja kaikkea vastaan. Palava katse ja rauhattomat askeleet.

En edes uskalla lukea aiempia tekstejäni. En tahdo ajatella menneisyyttä. En tahdo ajatella itseäni sellaisena kuin olin, vaikka noihin aikoihin asiat olivatkin jo aivan hyvin. Tyhjä olo, en tiedä mitä tänne kirjoittaisin. En minä tahdo kirjoittaa siitä, kuinka pidän eräästä pojasta, vaikka se taitaakin olla harvinaisen huono idea. Tai siitä, kuinka haluaisin tapetoida seinäni punaiseksi. Tai siitä, että koirallani on nivelrikko, ja se saa minut kammottavan surulliseksi. Tai siitä, kuinka vaikeaa elämä voi joskus olla, etenkin silloin kun tekee sen virheen, että päättää heittäytyä "go with the flow"-ihmiseksi ja saa nenilleen varsin kipeästi.

Pitäisi lukea kirjoja. Pitäisi herätä silloin kun kello soi. Pitäisi vaihtaa viuluun kieli ja opetella jälleen soittamaan. Pitäisi vähentää tupakointia. Pitäisi lopettaa majoneesileipien syöminen. Pitäisi olla vähän vähemmän äkäpäinen. Pitäisi olla rohkea, pitäisi olla nöyrä. Pitäisi ja pitäisi ja pitäisi. Ainoa asia mitä minun juuri nyt pitäisi tehdä, on se, että hyväksyn faktan siitä etten varmasti saa tänä yönä unta. Sitten voisin siirtyä koiran viereen köllöttelemään, lukea kirjaa ja maalailla kuvioita kattoon kun kelloradion vihreä valo vilkuttaa yhä pitemmälle aamuyöhön.

Minua hieman itkettää. Tämä blogi, se että löysin tämän. Muistin asioita jotka olen visusti lukinnut mieleni kellarikomeroon ja heittäny avaimen aura-auton jyrättäväksi lumihankeen. 2005, siitä asti minä blogia kirjoitin, kunnes miettimättömyyttäni kaikki tekstini poistin. Nyt minä ehkä hieman kadun sitä. Tahtoisin muistaa ne asiat. Muistaa itseni sellaisena kuin olin. Ehkä matkustaa vielä kerran menneisyyteen, katsoa toiselta puolelta katua sitä haurasta, rikkinäistä Minnaa, joka oli niin hukassa, niin nuori ja niin täysin vailla toivoa paremmasta.

Kaikki on hyvin. Kaikki. On. Hyvin.

Huomenna en osta tupakkaa. Huomenna herään kun kello soi. Huomenna letitän tukkani ja pukeudun lempitennareihini. Huomenna on hyvä päivä. Kuten tänäänkin.