Ajattelen tiettyjä ihmisiä ainostaan öisin, kun en saa unta. Hukutan päiväni rutiineihin; luen, liikun, kirjoitan muistiinpanoja, syön. En anna itselleni aikaa ajatella mitään muuta kuin kulloistakin hetkeä. Mutta öisin minä ajattelen.
Ajattelen heitä, joita joskus vihasin, mutta nykyään ainoastaan halveksin. Muistelen menneitä, riuhdon esiin ne kipeät ajat ja raivon, jota joskus tunsin, hymyilen ja yritän unohtaa. Annan anteeksi. Ajattelen myös heitä, joita en tahtoisi ajatella. Ihmisiä joita ei ole, tai jotka lakkasivat joskus minulle olemasta. Ajattelen yhteisiä hetkiä, pieniä, vanhoja juttuja, jotka olivat vain minun ja hänen. Heidän. Ja sitten ovat he, joita ei pitäisi ajatella. Kiinnostavia ihmisiä. Liiankin kiinnostavia. Vaarallisia ihmisiä, jotka lipuvat esiin jostain taka-alalta, alitajunnastani ja johdattavat mieleni kauas tutuilta, järkeviltä raiteiltaan. Jos en ole järkevä, en ole oma itseni. Se on pelottavaa. Järkevyys pitää minut kasassa. Järkevyys on turvallista. Järkevyys on myös aivan helvetin tylsää.
Mitä minä sitten mietin öisin, kun päästän nuo ihmiset mellastamaan mieleeni? Ainahan se yksi asia on ainakin mielessä. Kosto. En edes tiedä kenelle kostaisin, ja mitä kostaisin, mutta kosto tekisi hyvää. En puno juonia tai toivo kärsimystä kellekään, mutta silti. Ehkä se toisi jonkinlaista tasoitusta kaikkeen, elämääni sellaisena kuin se oli ja sellaisena kuin se nyt on. Ja olisihan se tyydyttävää, potkaista varoittamatta jalat heidän altaan ja sähistä terveisiä menneisyydestä. Tiedän kuitenkin, ettei se kannata. Mitä se muka auttaisi mihinkään? Kaikki on hyvin. Kaikki on tasapainossa. En tarvitse minkäänlaista tasoitusta mihinkään. Eivätkä ne ihmiset ansaitse edes kostoa. He eivät ansaitse yhtään mitään, korkeintaan kipakan potkun perseelleen herätäkseen tähän todellisuuteen.
Mietin myös kaikkea typerää. Hölmöjä juttuja. Asioita, joita en ole aiemmin osannut ajatella, ja jotka ovatkin yhtäkkiä ulottuvillani. Realisti ei kuitenkaan romantikoksi muutu. Ikinä. Mutta yritän olla utelias. En jaksa enää murjottaa ja kaivautua omaan epäluuloisuuteeni. Romantikot, jotka säntäilevät haaveidensa perässä ympäriinsä, ovat sentään edes kausittain naurettavan onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. Realistit ovat ainoastaan vihaisia, väsyneitä ja pettyneitä siihen, millainen maailma on. Ja se, ystävät rakkaat, tekee elämästä huomattavasti ankeampaa, kuin sen pitäisi olla.
En pidä yhdyssanavammaisista ihmisistä. En pidä ennakkoluuloisista, ylimielisistä ja tietoisesti ilkeistä ihmisistä (itsehän en tunnetusti ole mitään noista, ikinä.) En pidä myöskään piipittävistä/inisevistä/pihisevistä naislaulajista. Niin, ja oliivit ovat pahoja.
Olen onnistunut haalimaan ympärilleni aivan uskomattoman hienoja ihmisiä, huolimatta kausittaisesta karmeudestani. Se on aika hienoa.
En nuku, mutta kuuntelen sentään hyvää musiikkia. Naapurit eivät kyllä jostain syystä arvosta aamuöisiä valintojani, mutta mistäpä he mitään tietäisivät, kun kuuntelevat itse joko Santanaa tai suomi-iskelmää (olen aika varma, että molemmat vaihtoehdot soivat hississä matkalla helvettiin)
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Unettomuudessa ehkäpä kaikkein vittumaisinta on se, että väsyttää, muttei nukuta. Painelin tänään petiin jo kymmeneltä, koska huomenna pitäisi nousta ylös jo niinkin epäinhimilliseen aikaan kuin puoli kuudelta (aamulla, senkin tyhmeliinit). Mutta tässäpä sitä jälleen istutaan nuokkumassa, kauppakassin kokoiset silmäpussit lepattaen. Pitäisi varmaan yrittää torkahtaa sohvalle, lattialle tai ihan mihin tahansa muualle kuin omaan sänkyyni. Natisevassa patjassani on varmasti jokin ikuisen unettomuuden kirous. Olen tainnut nukkua hyvin viimeksi vuonna 2005. Tai ehkä lapsena, en enää edes muista. Ja kyllä, olen kokeillut nukahtamislääkkeitä, unilääkkeitä, unihormonia, tervehenkistä liikuntaa ja lämmintä maitoa sekä matikan kirjojen umpimähkäistä, aamuöistä selailua. Onnittelut siis vaan kaikille, joille hyvin nukuttu yö on itsestäänselvyys.
Tiedostan kyllä että olen jauhanut samasta aiheesta (muiden kestosuosikkieni ohella) jo vuosia, mutta leikitään nyt, etten ole kirjoittanut blogosfäärin koskaan aiemmin yhtään mitään. Olen elellyt viimeiset viimeiset neljä vuotta vailla minkäänlaista aivotoimintaa (pitää muuten osittain paikkansa) sohvalla löhöillen ja nenääni kaivellen (rään syöminen on kuulemma terveellistä, ettäs tiedätte.) Keksin vasta nyt, että Internetissäkin on mahdollista pitää päiväkirjaa, johon voi paremman tekemisen puutteessa marmattaa kaikesta.
Tänään on kyllä jo oikeastaan huominen. Eli siis tänään oli eilen, ja huominen on nyt.
Eilisen (tänään tai eilen, päättäkää itse) jännittävintä saldoa oli uuden teelaadun ostaminen (ja maistaminen), yllättävä juttutuokio vanhan tuttavan kanssa ja palkitseva höpöttäminen hyvän ystäväni kanssa. Töistä en edes mainitse mitään, vaikka pomoni onkin harvinaisen mukava, eikä itse duunissakaan ole sen suuremmin valittamista. Mutta niin, onko ihmekään että hajoilen tähän elämääni. Onhan tämä joo huomattavasti palkitsevampaa kuin elämäni oli vaikka pari vuotta taaksepäin, mutten jaksa tätä tylsää jumittamista päivästä toiseen. Haaskasin kallista aikaani tänään muun muassa siihen, että tuijotin puoli tuntia naapuritalon elämää, katselin Christina Aguileran musiikkivideoita (...) ja luin lehtijutun siitä, onko Tom of Finland-näyttely pornoa ja jos on, tekeekö se lapsista häiriintyneitä pervoja.
Mietin pitkään, teenkö tästä blogista julkisen ja kirjoitanko yhä omalla nimelläni ja omalla pärställäni. Anonymiteetti toisi vapauden kirjoittaa mistä haluaa, mihin sävyyn tahansa, mutta ehkä minulle tekee vain hyvää harjoitella karsimaan sitä, kuinka avoin olen omasta elämästäni ja kuinka paljon jaan itsestäni tutuille ja tuntemattomille. On haasteellista yrittää kirjoittaa (omasta mielestään) tylsistä ja arkisista asioista, kun ne karsimani osa-alueet, ihmisuhteet, omat mielenliikkeeni ja kasvukipuiluni sekä kaiken yleinen monimutkaisuus, ovat juurikin niitä asioita, joita mietin ja märehdin kaikkein eniten.
En jaksaisi opetella matikkaa, lukea filosofiaa tai harjoitella ruotsia. En jaksaisi tehdä töitä. En jaksaisi enää edes ajatella. Tahtoisin vain maata lattialla kuuntelemassa Trickya, The Nationalia ja Radioheadia. Keskittymiskyky on nollassa ja kirjoittaminenkin, joka aiemmin rentoutti ja vei ajatukset pois kaikesta arkisesta paskasta, maistuu lastulevyltä ja lähinnä vain lisää yleistä kyrsiintyneisyyttäni. En enää edes osaa kirjoittaa. Toistan itseäni ja angstaan paperipäiväkirjani (en todellakaan tiedä miksi omistan niitä kolme kappaletta ja vieläpä kirjoitan jokaiseen niistä) täyteen menneestä, nykyisestä ja tulevaisuuden olemattomuudesta.
Olen viljellyt jo vuosia mottoa "pessimisti ei pety". Se on harvinaisen typerä motto. Pessimisti ei pety, mutta ei myöskään saa elämästään mitään irti. Minä en ainakaan saa, koska jätän tekemättä asioita ihan vain sen takia, etten pettyisi. En edes yritä tehdä mitään, koska se ei kannata kuitenkaan ja ennakkoon maalailemani pahimmat mahdolliset vaihtoehdot käyvät kuitenkin toteen. En pääse mihinkään kouluun. Kirjoitukset menevät päin persettä. Saan pakit siltä kivalta pojalta, jota ajattelen aivan liikaa, potkut työstä, jota osaan niin hyvin kuin sitä voi osata ja hyvässä lykyssä vielä jonkin kuolemantaudin ihan vain jotta voisin kuolla hapannaamaisena ryppyotsana, joka huutelee vielä viimeisillä voimillaan että mitä minä sanoin!
Olen uskomattoman kyllästynyt tämänhetkiseen elämääni. Olen junnannut paikoillani jo tarpeeksi monta vuotta, joten olisi kiva siirtyä edes muutama tipuaskel eteenpäin. Muutto kauemmas keskustasta piristi sentään hieman. Täällä on pikkulintuja, tuttavallisia mummoja ja ihmisiä, jotka tunkevat puolet kaupan jouluvalotarjonnasta parvekkeelleen (se on siis ihan positiivinen asia.) Keskustassa oli vain mielenvikaisia puluja, ylimielisiä fruittaripoikia naapurissa ja ihmisiä, joita ei uskaltanut katsoa silmiin käyttäessään koiraa yöllä kusella.
En jaksa olla tällainen, kyyninen ja ylianalyyttinen mietiskelijä, joka murehtii asioita, jotka eivät ole vielä edes tapahtuneet. En nyt väitä että olisin millään tasolla onneton, olen vain aivan helvetin kyllästynyt kaikkeen ja kaikkiin, muutamaa piristävää poikkeusta lukuunottamatta. En jaksa edes lukea. Sekä Roddy Doylen Paddy Clarke hähhähhää (ehkäpä yksi typerimmistä kirjojen nimistä ikinä) että J.M. Coetzeen Hämärän maat jäivät kesken. Ja minä en jätä kirjoja koskaan kesken. Viimeksi niin kävi vuonna 2009, kun en pitkällisistä yrityksistäni huolimatta onnistunut pääsemään Jung Changin Mao-elämäkerrassa puoliväliä pidemmälle, koska kirja oli niin helvetin tylsä.
Jottei koko postaus (jota kirjoitan vain syystä, etten saa taaskaan nukuttua) menisi pelkäksi turhaksi nurinaksi, mainittakoon että ensi viikolla on tiedossa ehkäpä mielenkiintoisin projekti pitkään aikaan. En ollut myöskään porukan pahin tampio tämänpäiväisessä ruotsin kokeessa, vaikka tentinkin kurssin kotona (= hutaisin pakolliset tehtävät kasaan aikaisintaan pari tuntia ennen deadlinea ja aloitin kurssimateriaalin läpikäymisen vasta viime perjantaina.) Jaksan myös yhä tuntea perverssiä mielenkiintoa sarjamurhaajiin ja ylipäätään kaikkeen omituiseen ja normeista poikkeavaan. Shoppailulakkoni katkesi jälleen kerran kirja-aleen, josta ostin muun muassa tämän,jotta voisin päteä hieman lisää turhilla tiedoillani turhista asioista. Raahaan joka vuosi hyllyyni lisää kirjoja, hyviä ja huonoja, ehtimättä lukea edellisiäkään alta pois. Äkkivilkaisulla näytti, että kirjahyllyssä olisi nytkin reilut parikymmentä lukematta jäänyttä kirjaa, joten en voi väittää että yksikään ostamistani kirjoista olisi ollut mitenkään tarpeellinen tai välttämätön hankinta.
Mutta nyt, onnistuttuani kirjoittamaan jotain, olkoon se sitten kuinka turhaa, tylsää ja sisällötöntä tahansa, menen nukkumaan. Todellisuudessa tuijottelen pimeään kattoon seuraavat kaksi tai kolme tuntia ja torkahdan hetkeksi, nähdäkseni vinksahtaneita unia (viime yönä olin pakkovärvätty esiintymään strippishowssa Clint Eastwoodin kanssa RKP:n puolueristeilylle) ja herätäkseni aamulla tasan yhtä väsyneenä kuin edeltävänä iltanakin.
Pakko harjoitella kirjoittamista. Kirjoitusten alkuun on aikaa enää reilu kuukausi ja kirjoitusten jälkeen pitäisi vielä lukea pääsykokeisiinkin, enkä oikein jaksa uskoa, että pääsisin yhtään mihinkään jos ja kun annan kirjoitustaitoni rappeutua täydellisesti. Paperipäiväkirjani on tässä asiassa suunnilleen yhtä hyödyllinen kuin hedelmäveitsi puukkotappelussa, pitäen sisällään ainoastaan noloa, (lasku)humalaista avautumista tai ikuista nurinaani asioiden vaikeudesta ja unettomuudesta.
En viitsi edes vaivautua poistamaan aiempaa avautumispostaustani, koska en sentään henkilöinyt ketään, vaan keskityin enemmänkin yleiseen urputtamiseen omasta, typerästä käyttäytymisestäni. Ja minä myös päätin palata kyynisyyteeni, ja unohtaa kaiken turhan jossittelun ja haikailun. Ainakin yritän kovasti takoa kyseistä ajatusta päähäni, vaikka onnistumisprosentti tuntuukin jäävän aika kehnonlaiseksi.
En tiedä miksen saa taaskaan nukuttua. On hieman turhauttavaa maata säkkipimeässä huoneessa pitkälle aamuyöhön kattoon tuijotellen ja kelloradion häiritsevän kirkasta näyttöä välillä mulkoillen. Se, että ajattelen liikaa, ei voi olla syy, koska ajattelen aivan liikaa aina ja kaikkialla, vuorokaudenajasta riippumatta. Ja ajattelisinkin edes jotain järkevää, pohtisin suuria kysymyksiä tai maalailisin visioita tulevaisuudestani, mutta ehei, minä mietin ihmisiä: mitä he tekevät, missä he menevät, ja miksi minä pilaan aina kaiken. Aivan kaiken. Käyn läpi mielessäni kuukausien takaisia keskusteluja, tapahtumia ja omia hölmöilyjäni. Teen päätöksiä, perun päätöksiä ja päätän olla päättämättä yhtään mitään.
En ole saanut edes luettua, en kaunokirjallisuutta enkä koulukirjoja. Lukaisin kyllä läpi Kingin epämääräisen zombikirjan Kuulolla sekä Pratchettin Elävää musiikkia (jo kolmannen kerran kahden vuoden sisällä, olen Pratchett-nörtti) Juuri nyt nukun Hunter S. Thompsonin elämäkerta toisen tyynyni alla (nukun kirjojen, puolikkaiden puruluiden ja vinkulelujen keskellä. Surullista, tiedän.) ja kiitos Thompsonin, tunnen itseni (kerrankin) harvinaisen tervejärkiseksi, tasapainoiseksi ja tylsäksi ihmiseksi.
Vielä vuosi sitten hermoilin lukio-opintojen, kirjoitusten ja tulevaisuuteni suhteen niin pahasti, että lykkäsin opiskelua tahallani mahdollisimman kauas näköpiiristäni. Jätin aikuislukiossa kurssit kesken, keskittyen panikoimaan kotisohvallani omasta elämästäni. Vuodessa ehti tapahtua kuitenkin nähtävästi hyvinkin paljon edistystä, jos ja kun en hermoile kirjoituksista, pääsykokeista tai ylipäätään mistään (paitsi ihmisistä ja heidän tarkoitusperistään) pätkääkään. Näen kirjoitukset vain yhtenä kokeena muiden joukossa, ja koska tiedän, etten ole sieltä typerimmästä päästä, tulen läpäisemään ne todennäköisesti vähintäänkin kohtuullisen hyvin. Tiedä sitten onko tämänhetkinen suhtautumiseni yhtään aiempaa parempi, mutta ainakaan se ei aja minua hermoromahduksen partaalle ja estä minua siirtymästä elämässäni eteenpäin.
Olen pyöritellyt mielessäni jo jonkin aikaa ajatusta, että hakisin sittenkin Oulun ulkopuolelle opiskelemaan ja palaisin suunnitelmaani tähdätä Tampereen yliopistoon. Mikäpä minua täällä pidättelisi? Perhe ja ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka muuttaisinkin itse muualle ja Oulua ja sen pienisieluisia ihmisiä (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) nyt ei ainakaan tulisi ikävä.
Ajattelin olla tänä vuonna astetta pihimpi ja olla vuoden shoppailematta, paitsi pakottavan tarpeen edessä (jos esimerkiksi maailman parhaat farkut ratkeavat haaroista puolen vuoden yhtäjaksoisen käytön jälkeen) En edes tarvitse mitään (paitsi hienoja bändipaitoja) Vaatekaappi on jo nyt ääriään myöten täynnä, mitä nyt karsin sieltä melkoisen joukon Hemulitelttoja ajalta "Minna 15kg sitten", ja häkkivarastomme on ehkä surkuhupaisin näky ikinä, pitäessään sisällään ainoastaan korkokenkiä, tyhjiä pulloja ja lattiatuulettimen.
Yritän myös vähentää baareissa ja yökerhoissa riekkumista ja käydä sen sijaan enemmän keikoilla ja hilata perseeni ensi kesänä festareille asti, sen sijaan että istuisin kotona suunnittelemassa maailman parasta festarireissua keväästä asti, ihan vain jotta voisin lopulta skipata sen kiireisiin ja rahattomuuteen vedoten. En edes kehtaa näyttää naamaani tietyissä Oulun kuppiloissa, pyörittyäni niissä viime aikoina naurettavista ja typeristä syistäni hieman liikaakin. Juomiseen menee muutenkin aivan järkyttäviä summia rahaa (paitsi jos istuu vain kotona reinot jalassa juomassa kotitekoista pont.. viiniä), ja ensi talvena voisi olla ihan kiva viettää edes hetki tämän arktisen säätilan ulottumattomissa ja karata johonkin kaukaiseen ja lämpimään paikkaan.
En muuten osaa vielä vuosien bloggaamisen jälkeenkään otsikoida. Niin, ja blogi on jälleen kerran julkinen, ja tulee tällä kertaa pysymäänkin sellaisena pitempään kuin päivän tai kaksi. Tähän on hyvä lopettaa. Ainakin hetkeksi.
