torstai 31. tammikuuta 2013

Minnalla on asiaa.


Tänään hieman telaketjuttaa. Ja ärsyttää.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Hei lokakuu, nyt on tammikuu

Yhden tekstin poistin, muut jääköön. Kirjoittaminen on jäänyt viime aikoina taas hävyttömän vähäiseksi, mikäli pakollisia koulujuttuja ei lasketa. Olen jo pitkään pyöritellyt ajatusta, että pitäisi aktivoitua bloggaamisen suhteen, ihan oikeasti tällä kertaa. Ostin jopa web-kameran, pääsette ihastelemaan ehkä toisinaan muutakin kuin rutikuivien sormieni aikaansaamaa lopputulosta, eli siis toisin sanoen silmäpussien koristamaa pärstävärkkiäni.

Kirjoittamisessa, tai tarkennettuna juuri bloggaamisessa, vaikeinta on se, ettei sitä tekstiä kirjoita oikeastaan kellekään. Itselleen ehkä, mutta aina siellä taustalla vaanii se ajatus, että joku muukin lukee tätä. Pitäisi kyetä itsesensuuriin, mutta toisinaan se on vaikeaa, kun normaalissakaan kanssakäymisessä sitä ei juurikaan omista. Pyrin nyt jättämään kaikki karkeimmat ja sentimentaalisimmat avautumiset vähemmälle, ne voin kirjoittaa aivan hyvin paperipäiväkirjaan tai lukemattomiin muistiinpanovihkoihinikin. Mutta se siitä, kirjoittamisesta ja sen suunnattomasta, kausittaisesta vaikeudesta siis.

Minä kaipaan terapiaa. Ketään ei pitäisi yllättää se fakta, että olen semisti hullu. Kaheli. Vinksallani. Ylianalyyttinen, itseensä satunnaisesti käpertyvä, ylitunteellinen (ja ylidramaattinen) hölmö. Terapiassa minä sain aukoa kaikki haavat, olla juuri niin hajalla kuin halusinkin tai puhua vaikka siitä, kuinka vinot lattiat ahdistavat minua. Kannustavasti hymyillen tai myötätuntoisesti otsaansa rypistellen he nyökkäilivät minulle, kuuntelivat, kyselivät, antoivat minun hiljalleen kaivautua niin syvälle mieleeni, kuin se ylipäätään on mahdollista. Terapia piti minut hengissä, rakensi minut uudelleen. Voisin kai jauhaa tästä iäisyyksiin, mutta pointtini oli nyt se, että minä kaipaan terapiaa. Kaipaan sitä, että voisin puhua ihmisille. Ronklata vioittunutta mieltäni, tonkia alitajunnastani kaikki solmut esiin ja saksia ne palasiksi. Ei ystävien niskaan kehtaa kaikkea ryöpyttää. Täten minä siis kirjoitan jälleen. Se on vallan toimivaa terapiaa. Ja ilmaista.

Pitkään tuntui, että olen menettänyt kaiken otteeni minkäänlaiseen luovuuteen. Kirjoittamisesta tuli pakkoa, vastenmielistä, tönkköä ja sisällötöntä. Se kuuluisa tyhjän paperin pelko. Sitten minä myös mietin, mistä kirjoittaisin. Jos ja kun en tahdo kirjoittaa siitä, kuinka sydämeni käpertyy taas pieneksi siiliksi rintaani, koska pelkään omia tunteitani, tai siitä, kuinka valvon yöt ja ajattelen, ajattelen aivan liikaa. Tai kuinka kaljahuuruissani lähettelen uskomattoman nolostuttavia avautumisviestejä ihmisille, koska selvinpäin en siihen kykene. En uskalla. Läpipääsemätön ulkokuori ei salli minkäänlaisia säröjä, sormin tunnusteltavia murtumakohtia, surua tai ikävää. Hölmöyttä ja typeryyttä. Siksi en niistä kirjoita, tai ainakin yritän olla kirjoittamatta. Maailmassa ja elämässäni on kuitenkin muutakin, kuin pientä ihmistä hämmentävät murheet ja ajatukset.

Ei minulla ollut oikeastaan mitään sanottavaa. Teki vain mieleni kirjoittaa. Pitkästä aikaa, ihan omaksi ilokseni. Vailla mitään pakkoa. Tammikuu on jo lopuillaan, ja mieleni on suhteellisen kirkas. Hymyilen, uskon että kaikki tulee menemään hyvin. Kyynisyys ei kanna kovin pitkälle, eikä pessimismi. Viime vuosi oli kuluttava, ikävä, mutta myös antoi paljon, aivan uskomattoman paljon. Kasvatti, koetteli, opetti, näytti minulle uusia asioita. Uusia ihmisiä. Elämää. Antoi minun nähdä, että kyllä minä kestän, en enää murskaannu tomuksi heti, kun asiat eivät mene niin kuin olisin toivonut niiden menevän.

Tiedättekö mistä ajattelin rakentaa hyvän vuoden? Eihän tuollaisia asioita voi kyllä päättää. Että asiat sujuisivat automaattisesti hyvin, osaisin välttää ne pahimmat kompuroinnit ja sieluani ei iskettäisi säpäleiksi, takapakkeja tulee kuitenkin aina. Mutta minä mietin, että mitkä ovat niitä asioita, jotka ovat... Hyviä. Kauniita. Pieniä asioita. Hauraita hetkiä, joita tahtoo vaalia.

Merituuli hiuksissa. Laskeva aurinko ja huutavat lokit. Kesäyöt, nauru ja punaviini, kiljaisut kun viileä vesi ympäröi kalpeat reidet. Keskustan autiot kadut, lämpimät vesisateet, pisamat nenässä ja poskipäillä.

Toisen ihmisen tuoksu, hämärä huone, hiljainen hymy, hiljainen kosketus, varoen, herättämättä toista. Pitkät ripset ja levolliset, nukkuvat kasvot. Ihmisen lämpö omaa vasten, kun tuntee olevansa turvassa, uskaltavansa nukahtaa. Seksi, kädet  kosteissa hiuksissa, keskustelut joiden ei toivoisi päättyvän koskaan. Se kuristava ja huumaava tunne, kun tajuaa, että voisi vaikka rakastua.

Kirjakaupat, painomusteen hypnoottinen tuoksu. Kirjastot, ratkeamispisteessä olevat kassit täynnä maailmoja, joihin tahtoo upota täysin. Pratchett, Gaiman, varausjonojen tuskastuttava pituus, onni kun saa uuden kirjan käteensä. Nuhjuiset muistivihkot laukkujen pohjilla, virastoista varastetut kynät, tuntikausia kirjoittamista kahviloissa, Snookerin kalja ja mielen luovuus.

Kiireisten ihmisten katselu, edessä kahvikuppi, kuulokkeissa Air. Pitkät kävelylenkit lämpimissä öissä. Tähtitaivaan kirkkaus kauempana keskustasta. Perämeren tuoksu, kun vene lasketaan vihdoin vesille. Tennarit paljaalla asfaltilla, humala ja krapula festareilla. Automatkat, haaveilua takapenkillä. Ristiseiskaa perheen kanssa keltaisen keittiönpöydän ääressä.

Ystävät. Pää vasten olkapäätä, ruokaa ja naurua. Itkuisia puheluita, tanssimista, muistoja, puistoja, seikkailuja. Aina on joku, jolle soittaa.

Teetä. Elokuvia. Äidin neulomat villasukat. Oma koti, turvasatama. Puhelin äänettömälle, neurooseista soljuvasti levolliseen mieleen. Juokseminen luurit korvilla, musiikkina Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Syreenien tuoksu. Pieni, lämmin koira kainalossa. Ystävän lapsi sylissä, itku joka ei kumpua surusta, vaan puhtaasta ilosta.