Tiistai

Lapsuudesta

Mietin yöllä niitä vuosia, kun olin vielä pieni ja viaton. Satunnaisia muistoja, hetkiä, tuoksuja. Päälle iski kaipuu. Miksi piti kasvaa aikuiseksi?

Muistatko kun lapsena käytiin hammashoitajalla. Katsottiin osataanko harjata hampaat oikein. Suuhun laitettiin pahanmakuinen kapseli, joka värjäsi likaiset hampaat punajuuren väriseksi. Hoitaja torui minua, jynssäsin kunnolla vain etuhampaani.

Ja sitten olivat ne tarrat. Pyöreät, eläinten kuvia. Kuka muistaa, minkä järjestön tarroja ne olivatkaan?

Muistatko pölyisen pihan, auringon kellertävän valon, koulun pihakoivut nupullaan. Kevät koitti vihdoin. Hypättiin ruuttua, joku toi kouluun neonvärisen, muovisen hyppynarun. Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari. Rikas, rakas, köyhä, varas. Pitemmälle en lorua muista. Tarralenkkarit vaihtuivat jossain vaiheessa nauhallisiin. Pikkukivet ujuttautuivat kannasta sisään. Maa tuoksui kuralta, ulkona tarkeni jo ilman takkia.

Uimahallissa hytistiin vierekkäin, avaimet puristivat nilkassa. Uikaa, lötköpötköjä, sammakkoa, sukeltakaa, kilpparia! Ärsytti kun muut eivät osanneet uida, A pärski vedessä kuin epilepsiakohtauksen kourissa. Hallissa kaikui, käsivarret olivat kananlihalla. T tahtoi aina olla parini, sukelsin karkuun.

Tunnin jälkeen uimahyppyjä, pojat möykkäsivät, loikkivat korkealta. Minä en koskaan uskaltanut nousta kolmatta ponkkua korkeammalle, viides oli jo liikaa. Vain kerran tipahdin mahalleni.

Uinnin jälkeen suihkuun, opettaja vahti että uimapuvut riisuttiin, saunassa oli pefletti pyllyn alla. Tukka märkänä odotettiin bussia takaisin koululle. Tukka ehti jäätyä matkalla.

Luokkakuvassa ei mikään ollut koskaan hyvin. Otsatukka pystyssä, silmäpussit, ripsiväriä alaluomessa. Finni nenänvarressa. Nuorempana harvahampaat, tyhjiä kohtia hymyssä. Muumipanta painoi korvat hörölleen, paidassa oli kuivunutta jugurttia. Kuvaaja yritti olla hauska, hymy oli väkinäinen. Minä aina pisimpänä takarivissä. Pojat hurrasivat kun kasvoivat pituudessa ohi. Pitempi kuin Minna, jonkinlainen virstanpylväs sekin.

Äiti katsoi illalla Salaisia kansioita. Minä hiivin kiikkustuolin taakse, 7-vuotias, yöpaita nilkkoihin asti. Television valo välkkyi parketilla. Pelotti, kurkistin vain toisella silmällä rottingin varjosta, kyyryssä, hiirenhiljaa. Olisi pitänyt nukahtaa jo tunteja sitten.

Ja muistatteko ne vahaliidut, joista jäi rasvainen, niljakas tunne sormiin? Kympin tytöillä ehjinä rivissä, muilla katkeilleina, murusina. Vesiväripaletissani oli petrooli aina haljennut. En osannut piirtää enkä maalata, yritin silti. Äiti ripusti tökerön näköisen kissani keittiön seinälle. Kissa nojasi etutassuillaan vasten ikkunaa. Misu, menehtyi jo vuosia sitten. Näytti ihan Latz-kissalta.

Toukokuun viimeiset päivät, kesälomaan vain muutamia päiviä. Kutina,  jännitys, loputtoman pitkä kesä edessä. Leikkejä ja seikkailuja, Summeri aamuisin telkkarista. Uimaretkiä Haukiputaan montuille, Lämykälle. Veneen keulassa mökille, perunatkin maistuivat siellä aina paremmalta. Kevättakki, ensimmäinen lämmin tuuli. Se lapsen onni, kun bongasi ensimmäisen perhosen.

Kuravettä ja rapakoita etupihalla. Minä istuin kurahousuissani keskittyneenä ajotiellä, rakentelin puroja, patoja, vallihautoja. Valutin ruskean veden tielle, nautin kun se norui betonia pitkin ja muodosti kirjavia lammikoita.

Joululahjasäkki oli vastustamaton. Tunnustelin sen muotoja, näpersin jätesäkin kylkeen sormenpään kokoisia reikiä. Olisiko siellä se Suukko-Kati? Tai Furby? Tai Monopoli? Kumpi sai enemmän lahjoja, istuin otsa rutussa joululahjaröykkiöni vieressä ja laskin siskon saamia paketteja. Voi sitä huutoa ja möykkää, jos toinen sai enemmän. Materialisti jo lapsesta asti. Sain kerran nuken, joka ei toiminut. Ei sanonut sanaakaan, vaikka paketti lupasi niin. Sain valita uuden lelun tilalle. Otin Teini-Skipperin, siitä tuli lempparini. Itkin kun Skipperiltä lähti leikkiessä pää irti.

Mummon riippukeinussa oli aina muurahaisia. Kiipeilivät pohkeisiin ja kainaloihin läheisestä männystä. Muurahaispesiä oli kaikkialla, jätin ne rauhaan. Kerran työnsin lähimetsän valtavaan pesään sokerilla valellun kepin. Muurahaiset menivät sekaisin. Pesä oli suurempi kuin minä, vielä silloin pieni ja hintelä.

Yläasteella Nellyn kanssa kuin paita ja farkkuperse. Murjotimme käytävillä yhdessä, takapenkin tytöt. Matikantunnilla heittelimme lappuja toisillemme. Riitelimme, puhuimme pojista, piirtelimme pilakuvia. Kuviksentunnilla Nelly uhkasi kertoa ihastuksestani kaikille. Juoksin perää, nykäisin tukasta. Nyrkkiin jäi paksu tuppo hiuksia. Pitivät kahelina. Adidaksen Superstarit ja pitkä vakosamettihame. Jessus, olin tyylikäs.

Jossain vaiheessa ei enää kehdannut pitää niitä vaatteita, joita aiemmin rakasti. Sydämenmuotoiset aurinkolasit eivät olleetkaan enää cool, toppahaalari oli vauvojen vaate. Reppu vaihtui olkalaukkuun, logot loistivat tennareista pitkälle. Pipo jätettiin kotiin, käveltiin tukka jäisinä pötköinä kouluun. Minulla ei koskaan ollut Kooma-pipoa. Toppahousuja ei missään nimessä, mamoilua moinen. Leveät lahkeet olivat aina rispaantuneet ja rapaiset.

Makoilimme siskon kanssa parvisängyn alla ja kuuntelimme musiikkia. Äiti oli nauhoittanut c-kasetille radiosta, oli Oasista ja Paula Abdulia. Minä pieni, sisko hieman vähemmän pieni. Tumma ja vaalea, toisen silmät siniset, toisella vihreänruskeat. Kasettimankan kaiuttimissa oli vihreät ritilät. Jos kelausnappulaa painoi tarpeeksi kevyesti, kuulostivat kaikki pikkuoravilta. Nauratti.

Tätä kappaletta metsästin vuosia. Lapsuus hyökyi nykyisyytenä päälle, kun sen vihdoin löysin.

Pää pystyyn. Ja pää kii.

Heräsin hetki sitten. Pääni tuntui pitkästä aikaa erityisen selkeältä. (Älkääkä nyt heitelkö siellä jotain huonoja vitsejä Snooker Timesta ja hanaolvista.) Nukuin yli kymmenen tuntia ja nousin miettimään ja pohdiskelemaan asioita. Tai no, lähinnä omaa elämääni.

On ankeaa kun mieliala heittelee tasaiseen tahtiin säkenöivästä riemusta maailman mustimpaan itseinhoon ja surumielisyyteen. Tiedän, etten aikonut kirjoittaa tänne sen suuremmin henkilökohtaisia asioitani, mutta tottahan se on. Viime ajat olen mönkinyt jossain itsesäälin ja itseinhon tasaisessa seoksessa, tuijotellut haikeana lumisadetta ja jättänyt hymyilemisen minimiin. Lähinnä toki ollessani yksin.

Itsesäälissä on kiva möyriä, tiedän kokemuksesta sen. Peiton alla nyyhkyttäminen "ja miksi minä olen näin paska ihminen"-mantran hokeminen tuo jonkinlaista perverssiä mielihyvää. Kaikista turhista, pienistä asioista pitää tehdä elämää suurempaa draamaa, omasta elämästä kansallisteatterin näyttämö. Itse olen taas nillittänyt elämän vaikeudesta, sydänsuruista (ah, ja voi, ei niitä taida edes olla kuin punoittavien korvalehtieni välissä), omasta saamattomuudestani ja väsymisestäni kaikkeen ja kaikkiin.

Mutta palatakseni itse aiheeseen, josta tahdoin kirjoittaa: Pääni tuntui tänään selkeältä. Istuin autotallissa tupakoimassa ja mietin, että helvettiäkö sitä taas surkuttelee itseään ja huokailee vienosti kuinka elämä on paskaa. Omassa päässähän se kaikki on. Mihin katosi taas se Minna, joka porhalsi jääräpäisenä eteenpäin, nauroi raikuvasti kapakan nurkassa ja veti elämänilollaan puoleensa ihmisiä, ystäviä, vastakkaista sukupuolta?

Ei se Minna mihinkään mennyt. Angsteissaan märehtivä, naama nurinpäin ja kasvot kohti varpaita taivaltava Minna on vain onnistunut sysäämään sen hauskemman puolen jonnekin taka-alalle ja jättämään sinne. Omalla toiminnallani olen ruokkinut sitä ankeaa mielentilaa. Laistanut velvollisuuksista, jättänyt vastaamatta puhelimeen toisille, kun taas toisten suhteen harjoittanut nolostuttavaa puhelinterroria. Ei sitä nyt tarvi ihmiselle soittaa kuutta kertaa päivässä, vain siksi koska sattuu kaipaamaan hänen seuraansa ja kasvojaan. Se on ahdistavaa, tiedän sen. Ja sitten minä mökötän keltaisessa villapaidassani, kun kukaan ei vastaa puhelimeen.

Sitten on nämä mielen ikuiset lukot ja umpisolmut. Ei voi myöntää ääneen, jos sattuu pitämään jostain ihmisestä. Pieniä, lämpimiä läikähdyksiä mahanpohjassa. Pitää ruveta perseilemään ja vammailemaan, ja omalla idioottimaisella käytöksellään tietoisesti pilata kaikki. Pitää esittää kovapintaista, kauhean monimutkaista ihmistä ja kylmäsydämistä. Tai sitten vinkuvaa ja epätoivoista tyttölasta.

Laiskuus ja saamattomuus. Se nyt ainakin on ihan vain itsestäni kiinni. Olen aina ollut huono hoitamaan asioita ajoissa, änkyröinyt ihan periaatteesta auktoriteetteja ja velvollisuuksia vastaan. Sitten ahdistaa, kun en saa mitään konkreettista aikaiseksi. Lojun ja leijailen, tuijottelen kattoon, murjotan tuoppiin kantakapakassani. "Huomatkaa minut, pelastakaa ja vetäkää kuiville, tehkää elämästäni parempaa. Koska nyt se on hieman ankeaa." Vittu, miten typerää.

Minä päätin lopettaa nyt. Typerehtimisen. Turha sitä on haikeana mietiskellä, että kuinka paljon hauskempaa kaikki oli silloin kun sitä ja tätä ja tuota ja nyt mikään ei ole hauskaa koska niin. Itse sitä elää miten elää, ja minä olen tuhlannut energiani aivan turhiin asioihin. Ruokkinut teoillani ja käytökselläni matalapainetta tunne-elämässäni. Nyt potkaisen itseäni perseelle (lujaa) ja aloitan jälleen alusta, puhtaalta pöydältä. Eikö kuulostakin oksettavan positiiviselta?

Minä pystyn helposti muuttamaan asioita, jotka nyt jostain syystä hiertävät mieltäni ja sieluani. Se vaatii toki pieniä ponnistuksia, muutoksia, mutta ei se nyt ylitsepääsemätöntä ole. Muuten pääni räjähtää, aivokudosta ja luunsirpaleita kaikkialla.

Suu kiinni tietyissä tilanteissa, auki toisissa.
Enemmän hyviä asioita, vähemmän huonoja.
Pidän päätöksistäni kiinni.
En vain mieti, että pitäisi, vaan teen.
Myönnän ääneen asiat. Tai jos en ääneen, niin ainakin itselleni.

Aika yksinkertaista. Ja ympäripyöreää. Voisin kirjoittaa jonkin oikein VOIMAANNUTTAVAN (voi jumalauta mikä sana) itsehoito-oppaan kaikille maailman ihmisille. Tienaisin varmasti miljoonia.

Päivän inspiraation lähteenä onkin sitten toiminut tämä klassinen kokoonpano. Rest in pieces, MCA.

Lupaan, ettei seuraava postaukseni ole tämmöistä angstipaskaa. Aamen ja praise the lord. Tai jotain sinne päin.

Positiivinen tiistai. Vierailevana tähtenä Rasseli.

Täällä vaan Rassen kans hengaillaan. Perään vielä päivän musiikkivalinta.

Irrallista

Tänään on ollut hämmentävä päivä. Väsynyt päivä. Mieli mutkalla, ajatukset solmussa. Tuntuu kuin sydäntä revittäisi kahtaalle, toisaalta kylmät ja karheat kädet pitelevät selkärangasta kiinni, vetävät niskavilloista kohti pimeää huonetta ja iskevät pian oven takalukkoon

Väsymys, hysteerinen nauru. Haikea päivä, haikeita ajatuksia. Vaikeita ajatuksia.  Surullisia ajatuksia. Bussissa kuuntelin Portisheadia, Bonoboa ja Massive Attackia, otsa vasten ikkunalasia. Vieressä istui keski-ikäinen nainen, pukeutunut turkkiin. Kaupunki näytti kauniilta. Tehtaiden piiput, savu oli vaaleanpunaista, lilaa, poltettua oranssia. Mielestäni kaikki maailman kerrostalot pitäisi maalata keltaiseksi.

Tänään olisin tahtonut kirjoittaa paljon, en seurassa kehdannut. Ärsytti. Ahdisti. Hieman itketti. Haukotutti, närästi ja nälätti. Kahvi maistui kitkerältä, tupakasta jäi kitalakeen kuoleman maku. Kahvihuoneessa vilkuilin salaa söpöä poikaa. Tunnilla vähemmän salaa suuria, avaria, kauniita silmiä ja pitkiä ripsiä. Mietin miltä tuo poika näyttäisi ripsissään väriä.

Eilen kuuntelin Radioheadin In Rainbowsia ja muistelin menneitä vuosia. Itketti. Mutta ehkä se johtui krapulasta. Herkistyneestä olotilasta ja kaiken vaikeudesta. Oikeastaan asiat eivät edes ole kovin vaikeita, niistä vain itse tekee sellaisia, puolustellen kaikkea mielensä monimutkaisuudella. Monimutkaisia kai me olemme oikeastaan kaikki.

Ensimmäisen vuoden journalistit, ylimielisiä ja vallattomia. Kikattavat tunneilla, näpeltävät puhelimia, lähtevät ovet paukkuen syömään. Eivät tahdo lähteä Kajaaniin ja jättää elämäänsä Ouluun. Nolasimme kaikki. Varmaan minäkin. En jaksanut välittää. Sodexon bolognese maistui pahalta.

Tahtoisin ajokortin, auton myös. Sitten ajelisin kesällä pitkin öisiä teitä, kuuntelisin musiikkia ja tupakoisin autossa. Menisin Joensuuhun, Lempäälään. Tampereelle jos uskaltaisin. Suomussalmelle, periferiaan. Kemin jättäisin välistä.

Huomenna ajattelin skarpata. En jaksa kuunnella huonoja vitsejä itsestäni. Ei enää naurata. Panostan tärkeisiin asioihin, vaikka tärkeys onkin suhteellinen käsite. Mutta omapa on valintani.

Nyt taidan syödä perunamuusia. Illalla pesen astiat, tyhjennän roskiksen ja nukun. Enkä mieti mitään.

Älä paina punaista luuria

Tunsin kerran pojan nimeltä Matti. Tai no, en minä häntä oikeastaan tuntenut, tiesin vain. Hän oli hieman outo. Hassunnäköinen, kumararyhtinen, hiljainen hihittelijä jolla ei ollut ystäviä. Olimme samalla rippileirillä. Muistan kuinka onnellinen hän oli, kun kerran päätin istua hänen viereensä, hymyilin ja sanoin hei. 16-vuotiaana Matti tappoi itsensä.

Minä tiedän miltä tuntuu, kun ei ole ketään kelle soittaa. Kun ahdistus kohoaa niin valtaviin mittoihin, että tuntuu kuin joku repisi selkärankaa hiljalleen irti ruumiista. Tuntuu että pää hajoaa tomuksi, tekisi mieli hakata kasvoja betoniseinään, itkeä ja raastaa iho rikki. Yöt ovat usein pahimpia. Unettomat yöt, kun valvoo ja miettii, miksi kaikki menee aina pieleen ja mikä helvetti minussa on vikana, kun en voi olla normaali. Kiva ja helppo. Huoleton.

Tiedän myös, miltä tuntuu kun ottaa sen puhelimen vihdoin käteen, soittaa ihmiselle ja vastassa onkin vähätteleviä sanoja, vihamielinen, tympääntynyt äänensävy tai pilkallista naurua. Tai pahimmillaan punainen luuri ja puhelin kiinni. On ihmisiä, kuten minä, joille ei ole helppoa myöntää ääneen, että toisinaan on vaikeaa, eikä vain jaksaisi olla yksin. Kova ulkokuori estää puhumasta, näyttämästä omaa heikkouttaan. Lopulta sitä vain sulkeutuu, vetäytyy kaoottiseen mieleensä ja erakoituu hiljalleen muista. Se ei ole oikein.

Minä olen se jolle puhutaan, avaudutaan. Soitetaan öisin kun itkettää niin ettei happea saa. Minä kuuntelen mielelläni. Minä välitän. Tiedän myös, kuinka tärkeää on, että on joku, edes yksi ihminen, joka kuuntelee, ei tuomitse ja on vain siinä. Ottaa kädestä kiinni ja katsoo silmiin. Toisinaan se kuitenkin kuluttaa. Kenelle minä voin puhua kun on paha olla? Minut tunnetaan teräsminnana, kovaäänisenä, sosiaalisena, siistinä muijana. Huomionhakuinen hullu soittelee öisin, humalassa. Harva ymmärtää, että silloin liikutaan oikeasti heikoilla jäillä, ja noina hetkinä se yksinäisyys vain tuntuu niin käsittämättömän tukahduttavalta. En minä huvikseni käyttäydy kuin tuuliviiri, pue avuttomuuttani julmiin sanoihin ja ylpeään käytökseen. Välillä sitä on vain niin eksyksissä ja säpäleinä. Minäkin, se kaikesta paskasta voittajana selviytynyt.

En ala käymään menneisyyttäni läpi, tai alleviivaamaan kokemiani vaikeuksia, menetyksiä ja raskaita vuosia. Se on täysin turhaa. Koskaan ei pitäisi vähätellä muiden pahaa oloa tai ongelmia, koska jokaisen omasta perspektiivistä ne omat ongelmat ihan oikeasti ovat niitä suurimpia ja tekevät suunnattoman kipeää. Toisinaan saatan äyskähtää tylysti, jättää vastaamatta puhelimeen ja tuntea ärtymystä ihmisiin, jotka muhivat kurjuudessaan ja tahtovat, että minä olen se tukipilari, joka kuuntelee ja neuvoo. Tunnen kuitenkin syyllisyyttää siitä jokainen kerta. Tiedän, että jossain vaiheessa se raja saattaa tulla vastaan, yllättäen.

Minä osasin peittää suruni ja henkisen haurauteni hyvin. Loistavasti. Ilmeetön maski päälle ja ihmisten eteen, melankolian kätkeminen valheellisen hymyn taakse. Sitten koitti se aamu kun heräsin sairaalasta valtimot tikattuina ja äidin pohjattoman surullinen katse vastassani. Puheluita ystäviltä. "Miksi sää et Minna kertonut, että sulla on noin paha olla?"

Kun selkärankaan on pinttynyt ajatus, ettei kukaan välitä tai hyväksy ihmistä sellaisena kuin tämä pohjimmiltaan on, niin siitä on vaikea päästää irti. Kokemuksesta tiedän tämän. En minä vieläkään osaa puhua ihmisille. Olen yrittänyt, mutta ei se toimi. Neuroottinen, takertuva Minnahan se siellä, antaisi olla, antaisi tilaa. Mutta ei se ole sitä. Toisinaan jo pelkkä toisen ihmisen ääni riittää. Sen ihmisen, josta itse välittää ja jonka kokee turvalliseksi. Niitä ihmisiä on harvassa.

Minä tiedän että minulla on ystäviä. Olen onnekas. En tiedä miksi Matti muistui mieleeni täysin yllättäen viime yönä. Ehkä se johtui siitä, että puhelin soi, ja ystävä tahtoi puhua. Tuntea vain, että joku välittää. Ja minä vastasin. Matilla ei kuitenkaan ollut koskaan ketään kelle soittaa. Häntä kiusattiin, julmasti. Työnnettiin väkivalloin ulos muiden joukosta, jätettiin yksin. Kummajainen, friikki, mihin semmoiset ystäviä tarvii? Kun Matti sitten päätyi siihen ratkaisuun, johon en toivo koskaan kenenkään päätyvän, muistelivat kaikki häntä lämmöllä. Teennäistä surua. Ehkä jopa katumusta. Monikohan heistä edes muistaa Mattia enää?

Olkaa se ihminen, jolle voi, saa ja pitääkin soittaa kun ihmisellä on paha olla. Ahdistusta ei saisi padota vain omien korvien väliin, se syö hiljalleen sielun, ilon ja mielenterveyden. Pienen ihmisen mieli on hauras, harva jaksaa ja pärjää täysin yksin.

Vastatkaa puhelimeen. Se saattaa pelastaa hengen.   

... Jos joku on joskus miettinyt, mitä Minna tekee itsekseen perjantai-iltana kotona.

Oikea vastaus: kuuntelee ranskalaista musiikkia ja näyttää idiootilta.

Terveisiä ystävälle.

Hei Hans. Tämä on sinulle.

Kirjoja, kirjoja! Kahvia ja ystävä.

Tänään tekee mieli kirjoittaa. Jotain täysin turhaa höttöä kenties, mutta kirjoittaa kuitenkin. Jotain. Edes jotain.

Kävin tänään kahvilla ystäväni kanssa. Meillä oli oikein mukavaa, tai minulla ainakin oli, vaikka olinkin hitusen väsynyt. Mielestäni hyvät keskustelut ovat aivan liian aliarvostettuja. En muista milloin olisin viimeksi uppoutunut moneksi tunniksi puhumaan, ihan kaikesta. Vilkuilematta kelloa tai miettimättä kotona odottavaa tiskivuorta. Se oli oikein virkistävää. Kyseinen toverini myös inspiroi minua kirjoittamaan tänään, koska puhuimme kirjoittamisesta, muiden asioiden ohella.

Ei minulla ole kyllä oikeastaan mitään asiaa. Olen pohdiskellut tänään rakkautta, rakastumista, kaipuuta ja ihastumista. Ne ovat hassuja juttuja, vaikeita, kenties mahdottomiakin toisinaan. Ihastuminen on kummallista. Sitä koittaa olla kamalan järkevä, rationaalinen ja kylmä kuin Antarktis, mutta ei se onnistu. Unohtuu tuijottelemaan, vaipuu ajatuksiinsa, spontaania halua ottaa korvista kiinni ja pussata. Tuntee mustasukkaisuuden vihlaisuja kun puhutaan naisista, kauniista sellaisista. Mukavista tytöistä, sinkuista, entisistä ja tulevista. Typeryyttähän se lähinnä on.

Tänään ajattelin lukea kirjaa. Naomi Kleinin No Logo olisi mukava saada vihdoin luettua loppuun. Tekisi myös mieleni tupakoida, tuijotella haikeana katuvaloja ja helmikuista yötä, luureissa M83. Kaikki on vain hyvin. Taustalla painaa hieman surullisia asioita, huoli läheisten jaksamisesta. Empatia. Myötäeläminen. Toivoisi että kaikki kääntyisi parhain päin.

Kävin kaupunginkirjaston poistomyynnissä sen jälkeen, kun kahviystäväni lähti kotiin. Hillitsin itseni ja ostin vain kymmenen kirjaa, aika pitkälti näppituntumalta. Koska ketään tuskin kiinnostaa lukea listausta kirjoista, jotka hankin hyllyyni entisten lisäksi, luen jokaisesta ostamastani tekeleestä ensimmäisen kokonaisen lauseen sivulta 13. Kerron myös, miksi kyseiset kirjat valitsin. Ihan vain siksi että rakastan omaa ääntäni. Ja pärstääni. Ja näytän tänään vanhalta ja väsyneeltä.