torstai 20. marraskuuta 2014

Länsimaisen sinkkunaisen ahdinko

On ihanaa olla sinkku. Se on vittu mahtavaa. Voi kokkailla itelleen kaikkia herkkuruokia, käydä joogassa ja zumbassa, iskeä komeita miehiä ja juoda drinksuja tyttöjen kanssa. Ah, ja voi, se vapaus. Se on upeaa.

Not.

Monesti minä mietin kolmen päivän jälkeen, että kannattaakohan niitä housuja pukea jalkaan. Käytän krapulassa koiraa kusella ja kattelen niitä saatanan jumppatrikooihmisiä, jotka reippailee Hukasta ostamaan maitorahkaa ja parsakaalia. Elän vissiin sitä elämäni parasta aikaa. Semikuuma sinkku, voin iskeä kenet haluan, nussia, juoda, bailata, tehdä mitä haluan.

Minä kadehdin ihmisiä jotka ovat parisuhteessa. Sitä sentään tietää, että mitä siellä peiton alla odottaa. Tuttua ja turvallista seksiä. Vaikka se olisi sitä, että pannaan lähetyssaarnaajassa kerran viikossa saunan jälkeen. Mutta kun sitä maniapäissään iskee jonkun miehen, niin ei ole mitään tietoa mitä on luvassa. Se voi olla joku perseestä kiksinsä saava dildovaras tai joku esinahkakriisejä läpikäyvä luuseri. Yhden illan jutut ovat viheliäistä paskaa. Olisipa edes kerran semmonen mies, että sitä voisi vain naida, kätellä jämäkästi ja heittää pihalle. Mutta ei.

Meikän mielestä parhaita harrastuksia hississä on mustapäiden puristelu, nenänkaivuu ja piereskely. Olen unelmien nainen. Just se, joka haluaa iskeä ne varattujen naisten miehet ja hurmata jokaisen olemuksellaan. Minä en miehissä (ja naisissa) ymmärrä sitä, että jos olen mukava, känninen, kohtelias, niin heti joku ottaa nokkiinsa. No ihan varmasti haluan iskeä sen miehen jolla on joku saatanan Coldplay-paita, vetäytyvä hiusraja ja vihaisen hillerin näköinen tyttökaveri. Joo kyllä, haluan olla juuri se nainen joka rikkoo tuon unelmien parisuhteen.

Pahinta on, että olen oikeasti herkkä. Arka ja ihastun. Katselen miestä jostain etäältä, pimeästä nurkasta, mietin että hänen kanssaan haluan irstailla ja pussailla. Sitten joku semisti siedettävä mies tulee ja lähden hänen kanssaan. Koska miksipä ei.

On myös hienoa, että ihmisten mielestä olen joku harkintakyvytön lortto tai itsetuntoani hakeva, eksynyt pikkutyttö, jos harrastan irtosuhteita. Vitut, minä tykkään seksistä. Se tuntuu olevan ongelma hyvin monelle muulle, paitsi minulle. Seksi on paskimmillaankin niinku pizza; vaikka se on pahaa, on se silti ihan hyvää. Mutta tämä saatanan laasasmainen ajattelu ja ylipäätään joku typerä harhakuva, että jokainen nainen etsii vain elämänsä prinssiä, pilaa kaiken. Kun minä haluan nussia ennen ihastumista, ei se vain mene kenenkään jakeluun. Koska naisen ei pidä olla liian helppo. Pitää pihdata ja haaveilla vittu vauvoista, ennen kuin voi heittää ne täpätyt reidet auki ja antaa mennä. Mieluummin minä harrastan sitä nussimista ja ihastun siinä, kuin että ihastun ensin, ja totean sitten että seksi on ihan kamalaa.

Kai tässä on joku pohjakaneetti näin torstaiaamuna, että jokaisessa on monta puolta. Halusin vain ehkä palata blogosfääriin ja tympäistä ja ärsyttää ihmisiä, koska sitähän minä teen. Olkaa hyvät. Mutta silti minä salaa haaveilen rakkaudesta. Ja kuuntelen tätä kapppaletta.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Tatuoinneista ja harhaluuloista

Iltalehden fiidi.fi -sivustolla oli todella surkea juttu siitä, millaiset asiat ovat tatuoiduille ihmisille turhankin tuttuja. Kahdeksan täppiä nahkaani hakkauttaneena voisinkin jakaa asioita, jotka ihan OIKEASTI ärsyttävät, vituttavat, itkettävät ja naurattavat ja ovat tulleet tutuiksi tässä seitsemän vuoden aikana, kun ihoani on muste koristanut.

1. Lääppijät.
Se, että minulla on reidessä, käsivarressa, jalkapöydässä tai jossain muualla tatuointi, ei tarkoita että sinulla olisi oikeus tulla lähmimään minua, vain koska kuvani on mielestäsi hieno tai kiinnostava (tai vaihtoehtosesti ruma ja epämiellyttävä). Erityisesti vanhat, limaiset miehet olettavat, että koska kuumana kesäpäivänä pukeudun shortseihin ja reidessäni on värikäs kuva, tarkoittaa se että minun henkilökohtaiseen tilaani saa aivan vapaasti tunkeutua, iskeä se maksaläiskäinen käsi potkalle ja hönkiä korvaan kuinka "oohaahuuh onpa sulla värikäs ja iso kuva reidessä."

Samalla tavoin kesken keskustelun on joku saattanut saada päähänsä alkaa sivellä käsivarttani haaveksivan näköisesti ja puhahtaa ehkä väliin että "onpa tää hieno." Eihän tämäkään toki niin mustavalkoista ole, kyllä ystäväni minua saavat koskettaa, mutta se, että joku tuntematon yhtäkkiä tarraa kiinni ja kääntää kysymättä kättäni nähdäkseen tatuointini paremmin, on todella ahdistavaa ja vastenmielistä. En minäkään tarraa kuppilassa johonkin randomiin vastaantulijaan kiinni, vain jotta saisin tutkailla tarkemmin hänen syntymämerkkiään tai jännittävän näköistä luomeaan.

2. Dissaajat.
Ylempänä mainitut lääppijät ovat usein myös tätä tyyppiä. Sitä saatetaan alkaa yhtäkkiä hiplaamaan jotain osaa kropastani ihan vain siitä ilosta, että pääsisi sanomaan kuinka ruman kuvan olen itseeni laittanut ja miksi minä itseäni tuolla tavalla pilaan. Minun kehoni on minun kehoni, päätän itse kuinka sen koristelen ja mitä sille teen. Jos jonkun mielestä olen pilannut itseni ja Laasasen markkina-arvoteorian mukaisesti laskenut arvoani parinvalinnan saralla, niin siinäpä sitten ajattelee niin, mutta turha sitä on minulle tulla ilmoittamaan.

En minäkään tollota naama nurinpäin jotain satunnaista henkilöä julkisella paikalla, vain jotta voisin ilmoittaa kuinka vitun ruma pottatukka hänellä on, tai että kuinka hänen tyylitajunsa on mielestäni hirveä. Saati että sitten takertuisin puhtaasti fyysisiin piirteisiin ("onpa sulla hirveen näköinen akne." tai "oot kyllä niin laiha että hyi helvetti.") Ei jokainen vastaantulija miellytä omaa silmääni, ja on olemassa piirteitä ja seikkoja sekä tyylissä että ulkonäössä, jotka eivät minua innosta. Mutta mitä sitten, sehän on vain makuasia. Tatuoidut ihmiset tuntuvat kuitenkin olevan jollain tapaa vapaata riistaa, on ihan okei tölväistä, että "onpa hirveän näköinen jätkä/muija" jos ihminen on esimerkiksi tatuoinut itseään runsaasti tai harrastanut muunlaista kehonmuokkausta lävistämällä tai muilla tavoilla.

Jos ulkonäköni teitä häiritsee, niin katselkaa muualle.

3. "HEI KATO, MULLAKI ON!"
Osa tatuoiduista ihmisistä tuntuu selkeästi kuvittelevan, että olemme jokin kultti, lahko, tai salaseura. Siis että kaikki tatuoidut ihmiset ovat osa yhtä, suurta, salaista puumajakerhoa, jolla on omat sääntönsä ja koodikielensä. Tatuoinnin vilauttaminen on kuin salasana tai tietynlainen kädenpuristus.

Kauniita tatuointeja on mukava katsella ja ihailla, ja usein on myös mielenkiintoista vaihtaa kokemuksia tatuoinneista ja niiden tekemisestä. Minua nyt ei kuitenkaan ihan oikeasti kiinnosta nähdä ihan jokaisen vastaantulijan täppejä vain siksi, että itsellänikin niitä sattuu olemaan. Kaameimpia ovat hetket, kun joku rullaa hihan ylös ja käsivarresta paljastuu levähtänyt Suomen vaakuna tai "isoveljen kaverin tyttöystävän veljen" täysin päin rektumia tekemä soikion muotoinen rauhamerkki. Tai alaselkään on hakattu joskus villeinä teinivuosina joku perhostribaali tai liuta kiinalaisia merkkejä. Tai joku on tatuoinut itseensä paskan bändin vielä paskempia lyriikoita. Makuasioitahan nämä ovat, älkää nyt kiskaisko hernettä nenään jos tribaalit, kinkkimerkit ja itkettävän huonosti tehdyt tatskat eivät minua innosta.

Mutta mitä niissä tilanteissa ihan oikeasti voi sanoa? Joku niin pontevana esittelee täppiään ihan vain sillä oletuksella, että automaattisesti pitäisin siitä koska minäkin olen tatuoitu. Useimmiten päädyn mutisemaan jotain "joo... onhan tuo... tommonen." ja pyrin poistumaan pikaisesti paikalta. Onhan se tietysti hienoa ja innostavaa, jos joku on uskaltautunut vihdoin ottamaan ensimmäisen tatuointinsa ja sitä sitten esittelee aivan tohkeissaan, mutta ei sitä nyt kannata olettaa heti, että minä pitäisin kuvasta vain siksi, koska se on tatuointi. Täppejäkin kun on niin laidasta laitaan ja ne kuvastavat jokaisen omaa makua, tyyliä ja persoonaa. Tärkeintä on, että itse on lopputulokseen tyytyväinen. Muiden mielipiteillä ei silloin pitäisi olla mitään painoarvoa.

4."Mitä se symboloi?"
No niin. NO NIIN. Tämä on asia, joka minua ihan oikeasti ärsyttää todella paljon. Miksi helvetissä minä tahtoisin kertoa jollekulle uppo-oudolle vastaantulijalle, että mitä tatuointini symboloi? Jos se nyt edes symboloi mitään. Osassa tatuoinneistani on jonkinlaista symboliikkaa, tunnesidoksia tai viittauksia asioihin, joita olen elämässäni kokenut. Osa taas on vain pelkkiä tatuointeja, ilman yhtään mitään sen syvällisempää merkitystä.

Jos joku kuvistani kätkee sisäänsä merkityksiä tai symboliikkaa, niin usein se aihe on arka tai todella henkilökohtainen, enkä välttämättä tahdo jakaa sitä edes itse tekijän tai läheisimpienkään ystävieni kanssa. Tokihan sitä saa kysyä, mutta mielestäni vastausta on turha odottaa, eikä siitä tarvitse suutahtaa, jos en suostu vastaamaan vaan totean ystävällisesti että kyllä, symboloi se jotain, muttei siitä sen enempää.

5."Sattuuko se?"
 Kipu on yksilökohtaista. Oikeasti. Eihän se tatuoinnin laittaminen kauhean kivalta tunnu, mutta oma kipukynnykseni on suhteellisen korkea, eikä isonkaan kuvan laittaminen saa aikaan usein irvistystä kummempaa reagointia ikävään nirhaisuun. Sitten on taas ihmisiä, jotka laittavat hirmuisen pienen tatuoinnin johonkin suhteellisen kivuttomaan paikkaan, ja itkun ja huudon määrä on valtaisa. Osaan siis toki kertoa siitä, miltä tatuoinnin tekeminen minusta tuntuu, mutta hankala siihen on vastata, että tuntuuko se kysyjästä samalta.

6."Sitten kun oot vanha..."
.. Joo joo, ja nahka roikkuu ja olen rupsahtanut, niin väittäisinpä, että nahkani roikkuu ja rupsahtaminen iskee, on niitä tatuointeja eli ei. Ei se ikääntyminen sen kauniimmaksi muutu, vaikka olisin jättänyt tatuoinnit ottamatta. Varmasti kuvat näyttävät eriltä 25- ja 80-vuotiaan ihmisen ihossa, mutta mitä sitten? Muuttuuhan se naama, ryhti, vartalo, korvat, ääni ja iho muutenkin iän myötä. Aivan kuin tatuoinnit jotenkin pahentaisivat asiaa. Sitä paitsi, mielestäni ikääntyminen on vain kaunista. Omalla tavallaan. Joten roikkukoon käsivarsinahkani mummoiässä vaikka polvissa asti; rakastan tatuointejani ja niihin liittyviä muistoja ja menneitä aikoja siitä huolimatta.

7. Kaduttaako?
Usein sitä kysytään, että kadunko jotain tatuoinneistani ja jättäisinkö ne ottamatta, jos voisin nyt jälkikäteen valita.

Kyllä ja ei. En välttämättä ottaisi enää samanlaisia tatuointeja, kuin vuosia sitten otin, mutten siitä huolimatta kadu niistä yhtäkään. Kukin kuva kertoo omaa tarinaansa silloisesta Minnasta, millainen olin ja mitä ajattelin silloin, kun neulan eteen istahdin. Onnekseni en ole koskaan sortunut mihinkään susirumaan kuvaan, jonka tahtoisin välttämättä nyt peittää. Jos arvet kertovat elämästä, niin kertovat siitä myös tatuoinnit.

8. Tatskat ja miehet.
 Olen törmännyt naurettavan usein harhaluuloihin, että tatuoitu nainen on joku uskomattoman villi ja estoton seksimonsteri, joka viettää kaiken vapaa aikansa Jack Daniel'sia suoraan pullosta ryystäen ja moottoripyörän perällä istuen. Tatuoitu nainen deittailee vain motoristeja, renttuja, "pahoja poikia" ja miehiä, jotka ovat tasapuolisesti koristelleet nahkaansa. Usein on käynyt niin, että kun tutustumisessa päästään siihen vaiheeseen, että vaatteet vähenevät ja sykkeet kohoavat, sopertelee vastakkainen osapuoli anteeksipyydellen sitä, kun hänellä ei ole täppejä ja tuskin koskaan tulee olemaankaan. Minä en välitä.

Mielestäni useat tatuoidut miehet ovat viehättäviä. Samaten useat tatuoimattomat miehet ovat viehättäviä. Tunnen myös punapäitä, jotka ovat viehättäviä. Ja blondeja. Ja brunetteja. Ja parrakkaita ja parrattomia miehiä. Pitkätukkaisia ja kaljuja. Laihoja ja lihavia, pitkiä ja lyhyitä. Eivät ne tatuoinnit ihan oikeasti ole mikään välttämätön asia ja se suurin seikka, jonka perusteella haeskellaan sitä potentiaalista kumppania. Ne ovat vain yksi osa ihmistä, osa ulkonäköä, joka joko miellyttää katselijan silmää, tai sitten ei. Tatuoinnit kun eivät kerro ihmisen luonteesta loppupeleissä yhtään mitään, ja minä nyt olen niin tylsä, että sisäinen kauneus on mielestäni poikkeuksetta ulkoista koreutta tärkeämpi asia.

Olen myös tavannut saatananmoisia uuvatteja, joiden mielestä minun pitäisi automaattisesti kiinnostua, vain siksi että jätkällä sattuu olemaan muutama kuva. Ei se nyt ihan oikeasti tee  kenestäkään välittömästi kiinnostavaa tai puoleensavetävää. Useimmiten nämä miehet ovat vielä niitä polleita urpoja, jotka kiskovat röökikopissa paidan korviinsa ja omahyväisellä äänellä lässyttävät täpeistään pullistellen samalla hauiksiaan. Kun sitten mielenkiintoni ei herääkään, niin olenkin yhtäkkiä nuiva ämmä ja tympeä lehmä jonka tatskatkin ovat aivan helvetin rumia. No voi anteeksi.

9. "Millainen tatuointi mun kannattais/pitäis ottaa?"
Hei nyt. Kuten jo aiemmin mainitsin, ovat tatuoinnit vain yksi osa jokaisen henkilökohtaista tyyliä ja persoonaa. Vaikka kyseessä olisi paras ystäväni tai verisukulaiseni, niin en silti lähtisi neuvomaan tai ehdottelemaan mitään. Tatuointi on jokaisen oma päätös, eikä siinä pitäisi koskaan kuunnella muita (paitsi ammattilaisia), saati tinkiä omista ideoistaan. Jos joku nyt sen tribaalin haluaa läsäyttää alaselkäänsä tai suomileijonan rintaansa, niin siitä vaan, mikäpä minä olen kenenkään ideoita tyrmäämään. Ja jos omassa päässä on hankala muodostaa valmista kuvaa, niin alan ammattilaiset ovat juuri sitä varten. Minäkin olen usein marssinut liikkeeseen vain jonkinlaisen ideanpoikasen kanssa, itse kun en osaa piirtää edes tikku-ukkoa kunnolla. Kertaakaan en ole vakitäppääjäni tekemään kuvaan joutunut pettymään.

Minä en ihan oikeasti osaa sanoa, että millainen kuva jonkun pitäisi ottaa ja mihin, saati että osaisin opastaa, kuka olisi hänelle kaikkein sopivin ammattilainen tekemään työn. Jokaisella tatuoijalla on täysin oma tyylinsä. Osa on kunnostautunut mustaharmaiden kuvien tekemisessä, kun taas toiselta prolta irtoaa parhaiten old school. Ainostaan perehtymällä tyyppien aiempiin töihin ja omaleimaiseen (heh) tyyliin, selviää, kuka on itselle sopivin tekijä.

Kannattaa myös muistaa se tylsä fakta, että tatuointi ihan oikeasti on ikuinen. Eli kannattaa harkita tarkkaan, mitä sitä sitten itseensä tatuoi, ettei myöhemmin tarvitse katua ja harmitella, saati alkaa laserilla poistattamaan nuoruuden hairahduksia. Se kun ei ensinnäkään erityisen halpaa lystiä ole. Itse olen suositellut ensikertalaisille vähintäänkin puolen vuoden harkinta-aikaa. Jos olet vielä puolen vuoden kuluttua kuvastasi, sen koosta, tekijästä ja paikasta varma, niin anna mennä. Usein kuitenkin mieli saattaa muuttua ja sitä puistelee itsekin päätään, että mitähän vittua minä mietin ja onneksi en ryykännyt heti varaamaan aikaa.

10... Ja näin lopussa voisin palata alkuperäiseen fiidin juttuun ja todeta, että ainakin yksi kohta jutusta piti täydellisesti paikkansa. Äitini ei pitänyt ensimmäisestä, toisesta, kolmannesta, neljännestä, viidennestä, kuudennesta, seitsemännestä eikä yllättäen myöskään kahdeksannesta tatuoinnistani. Seuraavat kaksikymmentä kuvaa tuskin tulevat muuttamaan tilannetta miksikään. Onneksi äiti kuitenkin rakastaa tytärtään juuri sellaisena kuin tämä on. Naisena, jonka tatuoinnit ovat vain minimaalisen pieni osa kokonaisuutta.


tiistai 28. tammikuuta 2014

Kiitos Suomi, kiitos mielenterveyshuolto 2014

Sain eilen Oulun kaupungilta postia.

"Teitä koskeva lähete on käsitelty Oulun mielenterveyspalveluissa keskustan aluetyöryhmässä. Joudutte odottamaan tutkimuksia ja hoidon aloitusta. Lähetteenne on asetettu jonoon. Arvioitu jonotusaika on n. 6 kk."

Miten ironista, että kirjekuoren toisella puolella lukee "I  Oulu"

Vajaa kuukausi takaperin hakeuduin opiskelijaterveydenhuoltoon, koska voimani olivat yksinkertaisesti täysin lopussa. Kaksi vuotta olin ajautunut hitaassa syöksykierteessä kohti romahtamispistettä, ja kaikki kokemani raskaat asiat, se painolasti jota yritin yksin kantaa, kävi ylivoimaiseksi. En enää kyennyt selviämään yksin, kaikki keinoni olivat loppu ja tiesin, että jos en hakisi apua, niin romahtaisin täysin.

Puhuin masennuksesta. Pahentuneista maniakausistani. Unettomuudesta, joka söi hiljalleen mielenterveyteni viimeisiäkin rippeitä. Kerroin, että jo arjen pienetkin rutiinit tuntuvat ylitsepääsemättömän hankalilta. En kyennyt nukkumaan, en syönyt, opiskelu takkuili. Vietin päivät yksin itkien. Kerroin, kuinka pelkään itseäni. Pelkään, että teen vielä itselleni jotakin, koska masennus tuntui musertavammalta kuin se oli vuosiin tuntunut. Lääkäri sanoi, ettei hänellä ole keinoja tai (omasta näkökulmastaan) valtuuksia auttaa minua, aloittaa lääkitystä tai suunnitella hoitoa. Hän pisti lähetteen aikuisten psykiatriseen avohoitoon.

Tämä tapahtui 31.12., uudenvuodenaattona, kun ihmisen kuuluisi olla tulvillaan iloa, kun uusi, entistä ehompi vuosi koittaa ja illalla juhlitaan. Kuusi päivää myöhemmin yritin itsemurhaa.

Kuusi kuukautta. Puoli vuotta. 24 viikkoa. 180 päivää. Kun jo kuusi päivää oli minulle liikaa, ja johti siihen että istuin keittiön lattialla itkien ja mietin, etten vain jaksa enää elää, niin mitä kuuden kuukauden odottelu olisi minulle tehnyt? Olisin todennäköisesti ehtinyt kokea täydellisen henkisen luhistumisen. Vajota siihen pisteeseen, etten ihan oikeasti enää tahdo nousta sängystä ylös. Olisin tipahtanut täysin arjen ja ympärilläni pyörivän yhteiskunnan ulkopuolelle. Ja suurella todennäköisyydellä olisin lopulta onnistunut tappamaan itseni.

Minä en hae tällä kirjoituksella sääliä, myötätuntoa tai huomiota. En pureudu sen tarkemmin yksityiskohtiin, miksi tein mitä tein, tai millä tavalla minä itseni yritin tappaa. Minä, ongelmani ja diagnoosini ovat tässä tekstissä lopulta aika toissijaisia. Olen tällä hetkellä vain erittäin vihainen. Kyllähän mediassa puhutaan paljon siitä, kuinka nuoret syrjäytyvät, mielenterveyshuolto takkuilee, eikä ole resursseja. Televisiossa on satunnaisin väliajoin keskustelupaneeleja siitä, mitä mielenterveyshuollossa pitäisi parantaa ja tehdä toisin. Päättäjät hymistelevät ja nyökyttelevät, ovat niiden syrjäytyneiden kanssa samaa mieltä. Mutta kun mikään ei oikeasti muutu, ja jos järjestelmää ei ole katsellut sisältä käsin, on  hankala tajuta, kuinka läpimätä se on, ja kuinka uskomattoman huonoissa kantimissa mielenterveyshuolto tällä hetkellä onkaan.

Hypätään hetki ajassa taaksepäin. 18-vuotiaana minut vietiin päivystyksestä Peltolaan, psykiatriselle. Olin yrittänyt ensimmäisen kerran itsemurhaa, lähes onnistuneesti. Tuimailmeinen lääkäri katsoi minua tiukasti ja sanoi, että osastolla on täyttä. Pärjäisinkö minä yksin? Lupaanko, etten tee itselleni mitään, jos menen vanhempieni hoiviin. Minä lupasin, ja menin. Hädintuskin aikuinen, vasta vajaan vuoden täysi-ikäisyyttä eläneenä minä menin. Aloitin hitaan paranemisprosessin.

Pari vuotta myöhemmin minut oli kärrätty yöllä verisenä päivystykseen. Ranteeni tikattiin. Sillä kertaa minut lähetettiin taksilla kotiin. Ilman rahaa, ilman kenkiä, ilman puhelinta, ilman avaimia, keskellä talvea. Olin hoitosuhteessa avohoidon puolella, joten päivystyksessä katsottiin, että minä pärjään. Sillä kertaa minä menin yksin ja verisenä sillä helvetin taksilla kotiin. Ainahan olisin toki voinut kävellä sairaalasta ulos ja jatkaa matkaani vaikka rekan alle tai sillalta alas.

Tällä kertaa minä päätin, että nyt riitti. En pärjännyt enää itseni kanssa. Mielessä väreili pelko ja varmuus siitä, että jos minä menen kotiin, niin minä yritän itsemurhaa uudelleen. Kun ihmisellä on oikeasti halu kuolla, ei se paljon lohduta, että lääkäri ojentaa reseptin kouraan, taputtaa selkään ja toivottaa onnea ja menestystä.

Yö oli ollut uskomattoman pitkä. Kaksitoista tuntia päivystyksessä, odottelua psykiatrisella, hyppyyttämistä paikasta toiseen. Onneksi minulla oli mukanani ystävä joka jaksoi valvoa kanssani, jutella kanssani, saatella minua eri paikkoihin ja puhua puolestani. Muuten olisin varmaan luovuttanut, kävellyt ovesta ulos ja suoraan junan alle.

Kun ihminen on heikoimmillaan, ei hän jaksa tapella päästäkseen hoitoon ja saadakseen apua. Voimat on jo valmiiksi imetty kuiviin, ja vielä pitäisi kaivaa jostain sitä sinnikkyyttä, että saa vaadittua itselleen hoitoa, jonka tämän meidän upean hyvinvointiyhteiskuntamme olisi tarkoitus kansalaisilleen turvata ja tarjota.

Minua oltiin lähettämässä kotiin. Vanhempieni luo. Minä olen jumalauta 24-vuotias aikuinen nainen, ei vanhemmillani ole valtuuksia tai jaksamista hoitaa minua, kun mielenterveyteni on hajalla. Ja mitä keinojakaan heillä olisi? Eivät he ole terapeutteja, sairaanhoitajia tai lääkäreitä, eivät he osaa minua lääkitä. Seuraavaksi puhuttiin Kiviharjusta. Katkosta. Koska olin humalassa yrittäessäni itsemurhaa. Jos yhden illan humalan perusteella minua oltiin passittamassa tärisevien ja housuunpaskovien juoppojen sekaan, niin mitä apua siitä olisi ollut? B-vitamiinipiikki pakaraan tuskin kauheasti auttaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön akuutissa hoidossa. Jouduin inttämään, itkemään ja jankuttamaan että minä tunnen itseni, minä tiedän että nyt on jokin vialla ja pahasti. Minä tiedän etten pärjää. Minä tiedän etten jaksa. Se, että elän holtittomasti, on vain sairauteni seuraus, ei syy. Kaksisuuntainen mielialahäiriö kun on mitä on. Kontrolli saattaa kadota täysin.

Lähetteessäni luki selkeästi, että toivon vapaaehtoisesti osastohoitoa selvitäkseni kaikkein synkimmän itsetuhoisuuden ja vahvimman henkisen pahoinvoinnin yli. Silti minut lähetettiin mielenterveytoimistoon, avohoitopuolelle. He kohauttelivat olkapäitään ja nostivat käsiään ilmaan, "tieto ei kulje". Takaisin lähtöpisteeseen. Ja lopulta minä pääsin sinne osastolle, kun tarpeeksi kauan jankutin ja intin ja itkin. Jämäpaikalle, neljän hengen huoneeseen, jossa ravasi jatkuvasti potilaita, omaisia, hoitajia, lääkäreitä. Vaikeasta unettomuudesta kärsivälle se olikin juuri oikea paikka.

On käsittämätöntä, ettei Oulussa tieto kulje paikasta A paikkaan B. Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri ja Oulun kaupungin järjestämä psykiatrinen avohoito ovat täysin erillään toisistaan. Lähetteeni tai epikriisini eivät kulkeneet, jouduin selittämään uudestaan ja uudestaan miksi minä haen apua, mikä minulla on. Luettelemaan lääkityksiäni vuosien takaa ja selventämään diagnoosejani ammatti-ihmisille. Kun minut passitettiin osastolta (joka on PPSHP:n alainen) mielenterveystoimistoon (joka puolestaan on Oulun kaupungin alainen) minulta kysyttiin, että mitä hoitoa minä nyt olen vailla ja mitä lääkkeitä minulle pitäisi määrätä. Minulta. Potilaalta. Minä kun aina luulin, että se olisi niiden ammatti-ihmisten asia päättää.

Menneisyydestäni muistan, kuinka lanssikuski puuskahti pahantuulisena, että "taasko tätä samaa tyttöä kuskataan, eikö se jo opi?", kun yritin toista kertaa itsemurhaa. Kun kysyin itkuisena terveyskeskuksessa, että palautuuko tunto raatelemiini ranteisiin ikinä, tuumasi hoitaja että jopas on tyttö itse ollut typerä. Tällä kertaa Oysissa hoitaja kyseli aamulla pirteästi, että "No niin, jokos se on mieli muuttunut, joko haluat lähteä kotiin?" Niin, kyllähän se mieli hetkessä muuttuu, kun on jo kuukausia miettinyt, että onko tämä elämä ihan oikeasti elämisen arvoista.

"Hyvä yhteiskunta huolehtii heikoimmistaan ja avun tarpeessa olevista." Näin julistaa kokoomuksen periaateohjelma. Hienosti huolehditaan. Osastolla kuuntelin muiden potilaiden tarinoita. Oli potilas, joka oli jo kolmannen kerran kuukauden sisään samalla osastolla, yritettyään jälleen itsemurhaa. Häntä oltiin jälleen lähettämässä kotiin. Tämä yhteiskunta potkii heikoimpiaan päähän, vetää mattoa jo valmiiksi voimattomien jalkojen alta. Niin kauan kuin olen joutunut hakemaan apua mielenterveysongelmiini, on se ollut yhtä taistelua. Apua ei saa, kun sitä pyytää. Sitä täytyy vaatia. Vihaisesti. Jos minulla ei olisi niin vahva turvaverkko, ihmisiä, jotka räyhäävät ja iskevät nyrkkiä pöytään saadakseen minulle hoitoa, kun en sitä itse jaksa hakea, niin tuskin olisin enää hengissä. On surullista ajatella niitä ihmisiä, joilla ei ole samanlaista tukiverkkoa ympärillään.

Kai se sitten tulisi yhteiskunnalle halvemmaksi jos kaikki hullut tappaisivat itsensä. Jos minä en olisi tehnyt mitä tein, niin tässä sitä nyt odoteltaisiin. Puoli vuotta. En ole kiireellinen tapaus, en akuutti. Vaikka puhuin itsemurhasta ja itsetuhoisuudesta, siitä että unettomuus tekee minut hulluksi ja saa minut käpertymään yhä syvemmälle omaan pahoinvointiini, ei minun katsota tarvitsevan apua. Kyllähän me hullut pärjätään, kun pistetään vähän pilleriä poskeen. Sillä ne ongelmat katoavat, sillä mielenterveysongelmat parannetaan.

Ei ole resursseja. Ei ole aikaa. Keskitetään. Vähennetään. Leikataan. Onko ihme, että tässä yhteiskunnassa masentuvat terveemmätkin kuin minä? Ei ole töitä, ei ole opiskelupaikkoja. Ei ole rahaa, ei ole tulevaisuutta. Ei saa hoitoa, ei ole varaa. Ei ole mielenkiintoa. Ei ole yhtään mitään, mistä pidellä kiinni.

Minä tiedän että mielenterveysongelmat ovat tabu, ja itsemurha niistä kaikkein suurin. Mutta minä en halua olla hiljaa. Minä tahdon antaa äänen niillekin, joilla se ei enää kanna. Kaikkihan sen jo tietävät, että minä olen kaheli, en käy aivan täysillä. Uskallan kirjoittaa näistä asioista, vaikka se käsiini stigmat iskisikin. Kaikista asioista on voitava puhua. Etenkin asioista, jotka ovat näin pahasti pielessä. Joista harva uskaltaa tai tahtoo puhua.

Minä sain hoitoa. Hoitoni jatkuu. En joudu kärvistelemään puolta vuotta ilman apua ja tukea, kamppaillen yksin ongelmieni kanssa. On sydäntäsärkevää miettiä, että joillekin asiat menevät toisin. He odottavat. Vaipuvat syvemmälle masennukseen. Ehkä päätyvät samaan ratkaisuun, kuin minä. Kun kukaan ei välitä, niin mitä järkeä on sinnitellä hengissä?

Vaikka kuolemanhaluni on toisinaan vieläkin valtavan suuri, on elämänhaluni suurempi. Minä olen päättänyt sinnitellä hengissä, niidenkin puolesta, jotka eivät sitä ole jaksaneet tehdä. Vaikka sitten ihan vain silkkaa vittumaisuuttani.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014