Paulo Coelho on hieno mies

No heipä hei, pitkästä aikaa. Jollain mittapuulla kymmenen päivää on pitkä aika. Ainakin omassa, ailahtelevaisessa elämässäni se tuntuu vähintäänkin kuukaudelta.

Tänään minua vituttaa. Vitutus ei ole mikään maksimaalisen suuri, oikeastaan päivä (ja kuluneet pari päivää nyt muutenkin) on ollut oikein hyvä. Olen nukkunut hyvin, syönyt hyvin, istuskellut auringossa, lueskellut ja ehtinyt päiväunetkin ottaa. Musiikki kuulostaa luureissa hyvältä, illalla on tiedossa hyvää seuraa ja ärhäkkää musiikkia, ehkä myös muutama tuopponen.

Mutta palataanpas siihen vitutukseen. Minua vituttaa suunnattomasti eräs ihmistyyppi. Tämä varmasti nostaa nyt useammankin ystäväni niskakarvat pystyyn, koska heissä on havaittavissa ainakin murunen kyseistä ihmisrodun alalahkoa. Kutsun näitä ihmisiä Coelho-ihmisiksi.

Ystäväni tietävät, etten minä voi sietää Paulo Coelhoa. Se setä toistelee latteita itsestäänselvyyksiä vuodesta toiseen ja ihmiset huokailevat kilpaa OOH, kuinka nerokas onkaan tuo mies. Permanentatut täti-ihmiset, ikäiseni hippitytöt ja pää pilvissä kulkevat idealistit hokevat kilpaa, kuinka uskomattoman mieltäavartava kokemus olikaan lukea Alkemisti, ja kuinka kaikki oli sen jälkeen niin selkeää. Coelho on niin ihana, niin nerokas, niin koskettava. Ja Paulo-setä se vain nauraa muna pystyssä matkalla pankkiin.

Coelho on silmissäni eräänlainen kirjallisuuden Dr. Phil. Jeesustvistillä. Kun Dr. Phil tyytyy vain hokemaan "sinun on muututtava" ja yleisö ulvoo hurmoksessa, pitää Coelhon ympätä vielä siihen "sinä olet oman elämäsi tärkein ihminen, muutos lähtee sinusta"-paskaansa se uskonnollinen sivujuonne. Minä en ole himoateisti, mutta toisinaan, kun Coelhon kirjoja olen lukenut, olen joutunut hetken miettimään, että yritetäänkö minua aivopestä palaamaan kirkon hellään huomaan, vai onko tämä taas samaa horinaa, mitä se Coelho kirjasta toiseen sönköttää.

Minä olen lukenut kymmenkunta Coelhon kirjaa. Tiedän siis mistä puhun. En muodosta mielipidettäni ainoastaan yhden kirjan perusteella. Kun luin Coelhoa ensimmäisen kerran, ei kokemus edes ollut niin hirveän epämiellyttävä. Mutta sitten luin toisen kirjan. Ja kolmannen. Ja neljännen. Aika nopeasti tuli selväksi, että setä kierrätää samaa helvetin kaavaa joka kirjassa, toistaa itseään ja lörisee sekaan jotain omaa uskonnollista sekametelisoppaansa, johon on ympätty kaikkien uskontojen ympäripyöreimmät opit rakkaudesta ja mielenrauhasta. Siinä vaiheessa tulee jo aika vastustamaton mielihalu kiikuttaa Coelhon kirjat sinne vesiklosetin puolelle ja käyttää niitä kauniin peräaukkoni siistimiseen erinäisten ruumiintoimitusten jälkeen.

Minulla on Paulo Coelho-kalenteri. Se on kätevä. Saan moisen vuosittain lahjaksi äidiltäni ja väritykseltään se on kaunis. Se ajaa asiansa: saan kalenteriin merkattua ylös aikataulut ja tapaamiset, kirjoitettua muistiin tärkeitä, pieniä juttuja ja survottua väliin laskuja ja satunnaisia paperilärpäkkeitä. Kalenterin tekstejä en edes lue. Jokaisella aukeamalla on siis pieni tekstinpätkä Coelhon kootuista hourailuista. Mutta ihan jotta tekin, jotka ette Coelhoa ole koskaan lukeneet (teidän onnenne) saisitte vähän osviittaa, mistä minä tällä kertaa keuhkoan, niin otetaanpa muutama esimerkki.

"Jumala on rakkaus, hyväntahtoisuus ja anteeksianto. Jos uskomme siihen, meidän heikkoutemme eivät pysty koskaan lamaannuttamaan meitä."

"Usko torjuu kaikki iskut. Usko muuttaa myrkyn kristallinkirkkaaksi vedeksi."

"Rakastava ihminen, joka odottaa vastarakkautta, tuhlaa aikaansa."

"Moni on joutunut rakkaimpansa hylkäämäksi ja selvinnyt silti katkeruudestaan ja löytänyt uuden onnen."

Haistappa nyt Paulo paska. 

Korostan nyt, että minun puolestani jokainen saa lukea mitä haluaa. Coelho ei ole surkeimmasta päästä kirjoittajana. Yhdestä hänen kirjastaan minä jopa pidin. Mutta koko tämä paasaukseni Coelhosta johtaakin siihen, millaisia ovat nämä mainitsemani Coelho-ihmiset.

Elä. Rakasta. Opi. Elä niin kuin tämä päivä olisi viimeisesi. Älä odota muutosta, SINÄ olet muutos. Ja blaablaablaa. Minusta on sympaattista, että ihmiset jaksavat olla positiivisia ja optimistisia. Minä olen kuitenkin realisti. Kyynikko. Pessimisti. Kaikkea vihaava ihmisperse, joka kulkee naama nurinpäin auringonpaisteessa ja mulkoilee vihaisesti yltiöonnellisia ihmisiä. Mutta jossain vaiheessa tietynlaiset ihmiset saavat sappinesteet nousemaan kurkkuun ja silmäkulman nykimään ihan kunnolla. "Elämä on sitä mitä sä teet siitä hei!" ja positiivista energiaa lentää perseestä ja sieraimista. Ei se elämä saatana ole sitä mitä sinä siitä teet. Yritetty on.

Tämä äkillinen agressio lähti liikkeelle siitä, että eksyin sattuman kautta lukemaan erään tytön blogia, jonka tiedän, mutten todellakaan tunne. Ei hän mikään huono kirjoittaja ole, mutta jos ja kun koko helvetin blogi koostuu ainoastaan Coelholta kiskotuista latteuksista, jotka on muokattu nuoren naisen itsetutkiskelun ohjenuoriksi, niin eihän sitä voi itkemättä (turhautumisesta) lukea.

Coelho-ihmiset ovat näitä, joiden mielestä kaikesta, ja korostan nyt että ihan kaikesta selviää uskomalla siihen rakkauden ja itsetutkiskelun voimaan. He eivät näe sieltä oman positiivisen liirulaaruminsa kyllästämästä universumistaan muita ihmisiä ja sitä tosiasiaa, että kaikki eivät ajattele niin. Ja kaikki eivät kykene ajattelemaan niin. Systemaattisesti he sulkevat silmänsä todellisuudelta ja puistelevat päätään, tukkivat korvansa ja huutavat LAALAALAA, ettei vahingossakaan tarvisi kohdata elämän realiteetteja. Elämän paskuutta. Onnea heille vaan, mutta itseäni se lähinnä ärsyttää niin perkeleesti.

Jottei tämä postaus nyt menisi täysin raivoamiseksi ja oman synkkämielisen luonteeni alleviivaamiseksi, niin lainataanpa loppuun vielä tuota wanhaa kunnon Pauloa.

"Jos olet tyytymätön menneisyyteesi, unohda se. Kuvittele itsellesi uusi elämäntarina ja usko siihen."

No hemmetti, kappas. Niinhän se meneekin. Nyt kaikki on selkeää. Elämäni muuttui kertaheitolla.

Öisin ei pitäisi ajatella

Anarkismi, tuo utopistinen unelma

Minä kannatan tasa-arvoa. Se on yksi suurista ohjenuoristani, kun toimin, elän ja teen valintoja elämässäni. Kannatan tasa-arvoa puhtaimmillaan. Tiivistettynä se voisi kai tarkoittaa, että ihmisiä ei eroteltaisi minkäänlaisten ulkokohtaisten ominaisuuksien perusteella. Erityisen lähellä sydäntäni ja mieltäni on kuitenkin seksuaalinen tasa-arvo, jonka takia osa ihmisistä mieltää minut radikaalifeministiksi. Mielestäni on käsittämätöntä, että jos ja kun esimerkiksi rotuerottelu on saatu kitkettyä ainakin näennäisesti maailmasta (no, ainakin näistä ns. sivistysvaltioista), jaotellaan ihmisiä vielä karkeasti sen mukaan, mitä siellä haarovälissä killuu (vai killuuko mitään) ja kuka omistaa kohdun ja voi pusertaa rääkyvän ihmislapsen maailmaan.

Eräs ystäväni totesi, että ainoa tie täydelliseen tasa-arvoon olisi anarkismi. Toki pohdiskelevana luonteena aloin miettimään hänen sanojaan ja pohtimaan, että olisiko se käytännössä mahdollista. No ei vitussa se olisi. Anarkismihan ei siis pohjimmiltaan ole sitä "vastarintaa, hajota ja hallitse, ei mitään lakeja"-meininkiä, johon se nykyisin useimmiten liitetään. Jokainen voi tahollaan perehtyä siihen, millaisesta ideologiasta anarkismissa on alunperin ollut kyse, minä en sitä tähän nyt ala avaamaan.

En itse ole sen suuremmin kiinnostunut politiikasta, vaikka tulevana toimittajana (kröhöm) kai pitäisikin olla. Toki yleisellä tasolla olen, ja valtaosa ideologioista on tuttuja, mutten jaksa perehtyä asiaan sen syvällisemmin, koska maailmassa on paljon mielenkiintoisempiakin asioita.

Mutta palatkaamme itse ajatukseen, että Suomessa saavutettaisiin täydellinen anarkismi. Mitä se sitten käytännössä meinaisi? Mikäli kaikki suomalaiset olisivat tasavertaisen älykkäitä ja tietäisivät, mitä se anarkismi on ja millaista sen "pitäisi" olla, niin veikkaan, että yhteiskunta paranisi nykyisestä. Valitettavasti kaikki eivät ole tasavertaisen älykkäitä tai tiedostavia. Hypoteettisessa tilanteessa rasistijuntit, skinheadit, ääri-islamistit, monarkistit ja kaikki ääripään edustajat omaksuisivat anarkismin täysin omalla tavallaan. Eli sokeasti lähtisivät toteuttamaan yhteiskuntarakennetta, jossa kukin ajaisi omaa etuaan. Ei siinä olisi kyse enää mistään harmonisesta, työläisten tasa-arvoisesta mekasta. Siitä seuraisi verinen sekasorto.

En lähde pohdiskelemaan tätä asiaa turhan filosofisesti, koska ajatus lähtisi poukkoilemaan aivan liian pitkälle, eikä tälle tekstille tulisi loppua. Odotan myös innolla kommentteja, että voi typerä nainen, ethän sinä tiedä anarkismista aatesuuntauksena yhtään mitään. Mutta leikitäänpäs hetki, että se anarkismin aikakausi koittaisi. Siinä olisivat mukana kaikki. Pertti, jonka mielestä maahanmuuttajat pitäisi heittää banaanilaatikossa mereen ja Omar jonka mielestä on ihan okei raiskata nainen, jos tämä toikkaroi yöllä päissään kaupungilla minihameessa ja korkokengissä. Tuskin heillä on mitään hajua, millainen anarkistisen yhteiskunnan "pitäisi" olla. Sehän menisi sitten siihen että hei, nyt ei ole lakeja! Valtio ei valvo! Mää saan tehdä IHAN MITÄ HALUAN! Ryöstetään kaupat, raiskataan naiset, pedofilia ei ole enää rikos, tapetaan tummaihoiset.

Mielestäni on liikuttavaa, että ihmiset jaksavat uskoa, että muutos taloudellisista, yhteiskunnallisista ja sosiaalisista hierarkioista vapaaksi yhteiskunnaksi tekisi tästä jonkin helvetin Shangri-Lan. Ei se niin menisi kuitenkaan, surullista kyllä. Niin kauan kuin tähän maahan mahtuu idiootteja, rasisteja, juntteja, sovinisteja, homofoobikkoja, sosiopaatteja, kapitalisteja ja kaikkia muita eriytyneitä ryhmiä, niin lopputulos olisi kuin villissä lännessä. Jokaisella olisi oma lakinsa, ja sitä toteutettaisiin koska "mulla nyt vaan on oikeus tehdä näin."

Anarkismi korostaa vapautta ajatella omilla aivoillaan. Mielestäni ei missään olosuhteissa olisi hyvä, jos jokainen saisi ajatella omilla aivoillaan ja toimia täysin sen mukaan. Siinäpä sitten Pihon, Schubakin, Siipolan ja kumppaneiden kaltaiset kävelevät aivopierut mellastaisivat menemään niin kuin mieli tekee. Ääriryhmät kasvaisivat ja saisivat jalansijaa ja vapauden sitten toimia täysin sen mukaan, mitä oma pää kertoo. Minun pääni kertoo toisinaan, että tahtoisin työntää käden tuon lätsäpäisen pojan housuihin, tirpaista tuota idioottia täysillä turpavärkkiin tai ottaa alkosta kahdeksan pulloa punaviiniä  maksamatta mitään, mutta en minä nyt niin toimisi. Jos asia nyt kärjistetään, niin anarkismin nimissä saisin tehdä tuon kaiken. Samaten miehet saisivat naida naisia kysymättä lupaa, tunkea kättä housuihin, lukita keittiöön käveleväksi kodinkoneeksi ja polttaa roviolla tai pieksää hengiltä jokaisen seksuaalivähemmistön edustajan. Että se siitä seksuaalisesta tasa-arvosta. Samalla tavoin myös miesviha sallittaisiin. Miehiä vihaavat naiset saisivat potkia miehiä ja kuohita nämä, synnyttää lapsia ja jättää isät täysin vaille oikeuksia omaan lapseensa ja tätä listaahan nyt voisi jatkaa loputtomiin.

Idealistisella tasolla anarkismi on ajatuksena kaunis asia. Käytännön tasolla se olisi puhdasta helvettiä. Ehkä olen jälleen vain turhan kyyninen, kun en usko että suomalaiset tai laajemmin ajateltuna maailman ihmiset voisivat saavuttaa kollektiivisesti jonkin rakkautta ja vapautta painottavan ajattelumaailman. Mutta niinhän se menisi.

Palatakseni vielä aiheeseen tasa-arvosta: Samainen ystäväni, joka esitti anarkismia avaimeksi tasa-arvoon (toki provosoiden ja kieli hieman poskessa, kuten kyseinen toveri aina tekee) on myös pasifisti. Kävin viikko sitten katsomassa hänen oikeuskäsittelyään käräjäoikeudessa. Olihan se aivan naurettavaa hommaa ja syyttäjä oli täysin kujalla kaikesta. Sen kummemmin kuitenkaan yksityiskohtiin pureutumatta kerrottakoon, että hiukseni nousivat pystyyn ja teki mieli huutaa soraääniä yleisörivistä siinä vaiheessa, kun syyttäjä vetosi "erinäisten vähemmistöryhmien positiiviseen syrjintään." Eli siis Jehovan todistajat, ahvenanmaalaiset ja - kyllä vain- naiset. Naiset. Mikä valtavan pieni vähemmistöryhmä me ollemmekaan. Meinasin heittää syyttäjä-tätiä siinä vaiheessa vasemmalla saappaallani.

Rakkaus on psykoosi

Rakkaus. Se on erittäin harvinaista, mielestäni saavuttamatonta ja täydellisen pähkähullua. Ihmisestä tulee idiootti rakastuessaan. Sivustakatsojana voisin todeta näin. En ole ollut itse koskaan rakastunut, ainakaan tietääkseni. Tai no mistä minä sen tietäisin, kuka sen rakkauden määrittelee. Kirjoitan romanttisesta rakkaudesta, vaikka rakkautta on montaa laatua. Kyllä minä rakastan koiraani ja perhettäni, ystäviäni. Rakastan myös kirpputoreilla kiertelyä, Radioheadia ja hyviä juustoja. Romanttinen rakkaus kuitenkin hämmentää minua.

Olen pohtinut usein rakkauden perimmäistä olemusta. Pessimistisenä ja elämän kolhimana mustamielisenä kyynikkona olen päätynyt lopputulokseen, että rakkaus on ihmisen luoma illuusio. Rakkaus on jotain mitä jokainen tavoittelee, odottaa, toivoo ja tahtoo, sitä kuitenkaan koskaan saavuttamatta. Rakkaus on raajat toisiinsa kietoutuneena, pitkiä ripsiä poskipäillä ja huokailua käsi toisen luisevalla rinnalla. Rakkaus on yhteisiä illallisia, arjen jakamista, puheluita kun on paha olla. Mutta eihän tuota nyt tosielämässä tapahdu, jokainen meistä on tasapuolisen sekaisin, ihmisraunioita kaikki.

Moni kuvittelee olevansa rakastunut. Teemu Bergmankin jo aikanaan kirjoitti, että rakkaus on psykoosi. Sitä se todellakin on. Aivot oikosulkuun niksnaks, typeriä hymyjä ja hömelöä hortoilua kevätniityn tuoksuisissa unelmissa. ”No kyllä sinäkin sitten tajuat, kun joskus rakastut.” No en tajua, enkä rakastu. Ihmisen aivotoiminta laskee olmin tasolle, kun hän rakastuu. Tai kuvittelee olevansa rakastunut, koska eihän sitä rakkautta oikeasti ole, ei sitä tapahdu. Positiivisten hihhuleiden hapatusta. Yltiöpositiivissa ihmisissä on muutenkin jotain todella hämärää, kammottavaa.

Rakkauden muodoista kaunein – ja aidoin – on itserakkaus. Siihen rakkauteen jopa minä, ja teflonsydämeni uskovat. Ihminen on viallinen, jos ei rakasta itseään. Vanhana misantrooppina (ja ihmisvihan useimmiten kohdistuttua itseeni) tiedän mistä puhun. Voisin kertoa nyyhkytarinoita masennukseen kadottamistani vuosista ja siitä, kuinka terapiassa auoin umpisolmuja alitajunnastani, mutta se on merkityksetöntä. Vuosia siihen meni, mutta lopulta opin rakastamaan itseäni. Vikoineni ja vajavaisuuksineni.

Miksei sitten toista ihmistä voisi rakastaa, jos on kykeneväinen itserakkauteenkin, kysytte te. Ihminen on itsekäs eläin, ollessaan toisen ihmisen kanssa hän hakee vain mielihyvää ja tyydytystä itselleen. Ei se mitään pyyteetöntä rakkautta ole. Jaetaan kaikki, lasketaan suojavallit ja kirmaillaan alasti Edenin puutarhassa. Harlekiini-romaanit, haistakaa vittu.

Rakkauden ohella onnellisuus on illuusio. Illuusio on kenties väärä sana. Onni on vain pieniä, rajallisia, ohikiitäviä hetkiä. Muistoja, kokemuksia, huumaava tunne vatsanpohjassa kun hiukset nousevat pystyyn ja sydän hakkaa rinnassa kuin kolibrin siivet. Onnellisuus on tunnetila, joka vain korostaa sitä että useimmiten elämä on paskaa. Veriripulia. Surua, pettymyksiä, menetyksiä. Kenties koemme onnen hetkiä vain siksi, jotta muistaisimme kuinka synkeää se elämä lopulta onkaan. Ei elämisessä ole mitään hauskaa, brutaalia taistelua alusta loppuun.

Pure, potki, lyö, tappele vastaan. Se on toimiva motto.

Minun tähteni

Aina se tuntuu yhtä pahalta

Pappa vuoli meille pajupillejä kesäisin. Opetti miten saa kuulumaan oikeanlaisen äänen, istui verkkahousut jalassa ja nauroi lasten riemulle. Juoksentelimme mummolan piharajan metsikössä ja puhaltelimme pilleihimme, minä ja sisko, serkku perässä.

Hiljainen mies, istui verannalla tupakki suussa ja tuijotteli merta. Kamarissa oli aina tummelipurkissa suklaata, kermatoffeeta. Samaa mitä juhlapöydän konvehdeissakin aina. Joka kerta muisti tarjota meille lapsille.

Juhannuksena haettiin limsakorit. Silloin myytiin vielä lasipulloja. Saunan jälkeen syötiin makkaraa tukka märkänä, ketsupilla tietenkin, muovilautasilta. Sitten mentiin pottukellariin ja valikoitiin mitä limukkaa juodaan. Oli muumia ja smurffia ja jaffaa, vihreää, keltaista, punaista. Hartwallin omenalimsa maistui aina yhtä pahalta.

Pappa ajoi hitaasti moottoritielläkin. Vei minut kerran sairaalaan, jalkaa paketoitiin kun nivelside paukahti. "Eihän tässä kiire mihinkään ole." Vauhtia oli ehkä kahdeksankymppiä. Muut autoilijat puivat nyrkkiä, mulkoilivat vihaisesti kaahatessaan ohi. Se oli lava-auto, myytiin jo vuosia sitten. Hanskalokero aukesi joka kerta postilaatikon kohdalla. Aina se jaksoi naurattaa.

Pappa oli tehnyt keinun. Paksua köyttä ja lankunpätkä. Kerran keinu hajosi, kiikuin liian lujasti. Tipahdin korkealta, keuhkot iskeytyivät tyhjäksi. Serkku juoksi hysteerisenä ympärillä "mee juomaan vettä, mee juomaan vettä." Minä haukoin henkeä, pihisin. Verkkaisesti pappa huusi, että taputa nyt tyttö hyvä sitä selkään. Se auttoi.

Ei pappa oikein rakkauttaan osannut näyttää. Suklaalla, jaffalla, syntymäpäivälahjaksi antoi aina setelin. Lueskeli Huovista ja Paasilinnaa, seinillä oli lasten piirustuksia. Kello raksutti hiljaa, pinttynyt tupakan haju. Iso mies, villapaita ja kasvot kuin kirveellä veistetty. Se Kuosmasten kuuluisa nenä. Rapsutteli Ukko-kissaa. Kukaan muu ei sitä kollia uskaltanutkaan rapsuttaa, puolivilli eläin. Kerran oli kantanut pihalle lumikon.

Viimeksi kävimme katsomassa jouluna. Pappa hymyili, oli onnellinen kun lapsenlapset kävivät katsomassa. Ei muistanut että oli joulu. Huoneessa haisi desinfiointiaine, kliininen tuoksu. Mietin että kesällä pitäisi tulla, pukella pappaa puistossa ja lukea ehkä hieman Paasilinnaa ääneen. Piti lähteä jouluaterialle. Pappa ei olisi millään tahtonut päästää kädestäni irti.

On kamala katsoa kun ihminen hiipuu pois. Jäljelle jää tyhjä kuori, tuntuu kuin sielu valuisi hiljalleen pois ruumiista. Sameat silmät, posket kuopalla, rohiseva hengitys. Katse ei kohdistu mihinkään, ei enää tunnista kävijöitä. "Nyt pappa tekee kuolemaa." En kyennyt menemään katsomaan.

Räsänen meuhkaa että eutanasia on väärin, se on murha. Minusta se olisi armoa. Viimeinen hyvä teko, minkä kuolevalle ihmiselle voisi tehdä. Mutta kuolemaa pitää pitkittää, pumpataan riutunut keho täyteen kipulääkkeitä, letkuja verisuoniin, kun ruokaa ei voi enää syödä, annetaan suolaliuosta. Omaiset istuvat ja odottavat, katselevat itkien hidasta lähtöä. Pääsisipä pois nopeasti, kivuttomasti. Sitä minä toivon, todella toivon.

Minä tahdon muistaa sen miehen sellaisena kuin hän oli. Pajupillit ja aurinkoiset kesät mummolassa, juhannusjaffat, tupakan kellertämät sormet, nuhjuinen villapaita. Pysähtyneen tunnelman kamarissa, kun kaikki oli paikallaan, hiljaa, rauhallista. Mutta vielä pitää odottaa hetki, sitä lähtöä. Tunteja, päiviä, ehkä jopa viikkoja.

Sitten vielä ne kaikki velvollisuudet. Musta mekko hautajaisiin, graavilohileipiä vieraille. Kahvinkeittäjät ja arkunkantajat. Minä itken aina hautajaisissa kuin pieni lapsi. Silmät muurautuneina umpeen, virret laulan ääni väristen ja sortuen. Toisinaan vien kynttilöitä haudoille. Kerron mummolle mitä kuuluu, kenestä pojasta tykkään, miten koulussa menee. Isomummolle puhun, vaikkei hän minua koskaan ehtinyt sylissään pitää. Puistelen lumet, kerään lakastuneet kukat ja sulaneet steariinit. Roskat muistan lajitella aina, metallit ja muovit oikeaan paikkaan.

Ainahan sitä vain odotellaan kuolemaa. Ontoin ilmein ja murtunein mielin. Mutta kyllähän minä sitä ihmistä rakastan. Pian rakastin. Yksi kynttilä lisää kauhtuneeseen kangaskassiin.

Jatko- ja välikommentti aiempaan postaukseen. Siis edelleen hullu.

Valaisemista. Anteeksipyytelyä. Puhelimenkuva poskessa ja takkuinen tukka. Onneksi ostin suklaata.

Ja jos joku asiaa pähkäilee, niin taustalla soi Kate Bush, tuo naisista ihanaisin.

Hei, olen hullu. Entä sinä?

Minä masennuin jo nuorena. Olin kuudentoista. Kaikki alkoi uniongelmista. Lopulta en jaksanut enää nousta sängystä tai peseytyä. Lukio jäi kesken.

Olin 18-vuotias, kun sain diagnoosin. Sain vihdoin selityksen useisiin asioihin, jotka olivat vaikuttaneet elämääni jo nuoresta saakka. Masennus, voimakas temperamentti, uniongelmat, ailahtelevaisuus. Minä olen maanis-depressiivinen.

Mielenterveysongelmat ovat yhä yksi harvoja tabuja. Se on äärimmäisen surullista. Mielenterveysongelmista ei saisi puhua. Niitä ei pitäisi tuoda ilmi, jottei saisi otsaansa hullun leimaa. Etenkin nuorten pahoinvoinnista kyllä puhutaan, mutta asioille ei juurikaan tehdä mitään. Minulla kesti aivan liian pitkään päästä oikeanlaiseen hoitoon, saada sopiva lääkitys, terapiaa ja lopulta diagnoosi.

Helpottiko se sitten elämääni? Kyllä ja ei. Ymmärsin, että minulla on perinnöllinen sairaus, joka ei ole oma valintani. Minä en ollutkaan omasta halustani (tai ihan vain laiskuuttani ja saamattomuuttani) hullu, itsetuhoinen, masentunut, todella väsynyt ja lannistunut.

Kun lukioaikoina hain apua pahoinvointiini, ei minua otettu vakavasti. Kouluterveydenhoitaja unohteli sovittuja tapaamisia ja totesi, että tuohan on aivan tavallista nuoruusiän angstia ja itsensä etsimistä. ”Kyllä se siitä.” Terveyskeskuksessa suhtauduttiin yliolkaisesti itsetuhoiseen käytökseeni. Kun ensimmäisen itsemurhayritykseni jälkeen menin poistattamaan tikkejä ranteistani ja itkuisena kyselin, palautuuko tunto vielä joskus, totesi hoitaja vain että jopas on tyttö ollut typerä.

Menetin ystäviä, jäin pitkälle sairaslomalle, tipahdin yhteiskunnan oravanpyörästä. Minusta tuli syrjäytynyt nuori. Vuosia makasin kotona, tekemättä mitään. Sairaspäiväraha muuttui väliaikaiseksi työkyvyttömyyseläkkeeksi, arki oli hankalaa. Hullun stigmat eivät hetkessä katoa. Olin harmiton, vaaraksi ainoastaan itselleni. Silti minusta puhuttiin. Skitso, kaheli, seinähullu. Hyökkää vielä kimppuun.

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaa arvioiden mukaan runsas prosentti väestöstä. Sairaus puhkeaa usein nuorena, 15-35 vuoden iässä. Kyseessä on pitkäaikainen mielenterveyden häiriö, jolle on tyypillistä vahvat, tavanomaisesta poikkeavat mielialan vaihtelut. Masennus vaihtelee maniaan, mutta välissä saattaa olla pitkiäkin oireettomia kausia. Kyseessä on sairaus, josta ei voi parantua. Oireita voi helpottaa lääkityksellä ja terapialla, mutta on lannistavaa kuulla, ettei koskaan voi olla kuin muut. Yhteiskunnan silmissä normaali.

Minä en ole psykoottinen. En ole väkivaltainen. En koe aistiharhoja tai puhu mielikuvitusystävilleni. Olen herkkä, kenties hauraampi kuin muut. Tunteet tuntuvat vahvempina, suurempina. Masennus on musertavaa, mania riepottelee kuin pyörremyrskyn silmässä. Vaikka tunteeni heittelevät ja sairaus tekee minusta hankalan, monimutkaisen, toisinaan jopa sietämättömän ärsyttävän, olen minäkin silti aivan tavallinen tyttö. Minäkin tahtoisin joskus perheen ja lapsia. Rakastua ja pitää kädestä kiinni.Valmistua, saada hyvän työpaikan. Nauraa ystävieni kanssa, viettää koti-iltoja villasukat jalassa. En minä ole mikään seinähullu sekopää, jota pitää varoa. Vaihtaa toiselle puolelle katua, kun kävelen vastaan.

Suurin kompastuskivi mielenterveysongelmien hyväksymisessä, on tiedon puute. Useimmat sekoittavat kaksisuuntaisen mielialahäiriön skitsofreniaan tai epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Tai ylipäätään niputtavat kaikki mielenterveyshäiriöt ja -ongelmat samaan pakettiin. ”Ei niillä kaheleilla mitään eroa ole.” Olen kuullut, että terveydenhuoltoalan ammattilaiset ovat heitelleet ilmoille diagnooseja tapaamatta minua kertaakaan. Se on väärin, jopa vaarallista. Kaikkialla ympärillämme on kuitenkin ihmisiä, jotka eivät ole aivan kuin muut. Minä hyväksyn heistä jokaisen.

Kuppiloiden nurkissa ja kahvipöytäkeskusteluissa naureskellaan ja kauhistellaan avohoitopotilaiden määrää. Harvoin uskallan myöntää ääneen, että minäkin olen yksi heistä. En tarpeeksi sairas osastohoitoon, mutten kuitenkaan tarpeeksi tervekään pärjätäkseni täysin omillani. Usein leikittelen ajatuksella, mitä ihmiset minusta ajattelisivat, jos tietäisivät koko totuuden. Sairaudesta, joka värittää paljon persoonaani, tekee minusta sen kuka minä olen. Särkyneen, mutta jollain tapaa myös ehyen. Jättäisivätkö ystävät vastaamatta puhelimeen? Katsoisivatko opettajat ja koulutoverit karsaammin? Jättäisikö potentiaalinen työnantaja kutsumatta työhaastatteluun? Peruisiko se mukava poika lounastreffit ja poistaisi numeroni kokonaan?

Surullisinta on, että minä en ole uskaltanut puhua tästä asiasta täysin avoimesti. Ainoastaan lähimmille ystävilleni ja perheelleni. Juuri siksi, että pelkään sitä leimaa otsaan. Hullun leimaa. Vuonna 2013 ei pitäisi enää elää pelossa ja epävarmuudessa, että hyväksytäänkö minut tällaisena, vaikka olenkin hieman erilainen. Minulla on sairaus, joka kulkee geeniperimässä. Hieman kuin atooppinen iho, alttius rintasyöpään tai likinäköisyys. Se on osa minua, tahdostani riippumatta.

Siksi minä tahdonkin tulla kaapista ulos. Minä olen Minna, ja olen bipolaarinen. Ja meitähän riittää. Se mies joka istuu bussissa viereesi, voi olla skitsofreenikko. Naapurin mukava tyttö, voi sairastaa vaikeaa masennusta. Opettajallasi saattaa olla persoonallisuushäiriö. Lapsuudenkaverisi saattaa kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Mutta oletko sinä siitä tietoinen? Uskaltaisitko päästää sen miehen istumaan viereesi bussissa? Kävisitkö enää naapurin tytön luona kahvilla?

Asioista pitää voida ja uskaltaa puhua ääneen, pelkäämättä tulevansa tuomituksi. Pitäisi olla uskoa ja luottoa siihen, että ihmiset pysyvät rinnallasi, vaikka mielesi olisikin hauras, järkkyisi herkästi ja välillä sairautesi tekeekin sinusta vaikean ihmisen, joka ei ehkä jaksa nauraa huonoille vitseille tai nousta erityisen hanakasti peiton alta.

Mutta minäkin olen vain Minna. Ihan tavallinen Minna. Te olette oppineet tuntemaan minut tällaisena. Ja olette pitäneet minusta tällaisena. Ainakin useimmat. Miksi sen pitäisi muuttua mitenkään? Minä olen hullu. Hullu. Ja te voitte nyt kysyä, että miksi minä saan käyttää sitä sanaa, jos muut eivät?

Hulluus ei ole rumaa tai pelottavaa. Sitä löytyy meistä jokaisesta, toisista enemmän ja toisista vähemmän. Hulluuteni tekee minusta sen mikä olen. Kauniin ihmisen. Näin minä ainakin tahtoisin vielä jonain päivänä uskoa.