Taidan olla hieman kirjoitusvammainen, kun en osaa kirjoittaa anonyymisti. En kyllä edes tiedä miksi nostan blogistani (tai anonymiteetistäni) niin suuren numeron. Ihan sama, lukee kuka lukee, mutta pahimmat avautumiset pyrin tästedes karsimaan.
Hautasin haaveeni Tampereesta ja päätin jäädä ainakin toistaiseksi Ouluun. Persläpi eli ei, täällä on koko elämäni. Tukiverkostoni, ystäväni, perheeni. Tampereella on pari kiireistä kaveria ja paljon pelottavia asioita. Ja onhan täälläkin yliopisto, ruma kuin perkele. Tiedä sitten mitä jaksaisin opiskella, kun pääaineista tasan yksi jaksaa kiinnostaa tarpeeksi.
Muutimme siskon kanssa isompaan asuntoon, jossa on jopa keittiö ja TISKIKONE. Saamme siskon kanssa pahimmat riidat aikaan nimenomaan tiskaamisesta, tai ehkä enemmänkin henkilökohtaisesta tiskaamattomuudestani. Riitely (jota tapahtuu kuulemma siltikin turhan usein) on täten vähintäänkin puoliintunut.
Pakko harjoitella kirjoittamista. En enää osaa, enkä oikeastaan edes välitäkään osata. Se on huolestuttavaa. Kirjoittaminen on ainoa asia, jossa olen edes kohtuullisen hyvä (mikäli torimummoilua ja singstaria ei lasketa), joten jos lakkaan kirjoittamasta, lakkaan myös pitämästä itsestäni. Äidinkieli maistuu iltalukiossa puulta ja olen onnistunut pyyhkimään kolmessa vuodessa vähäisetkin ruotsinkielentaitoni olemattomiin. Yhteiskuntaoppi kiinnostaa kuin kilo kissankakkaa ja ulkona on KYLMÄ, joten en jaksaisi edes pyöräillä kouluun. Mutta pakko. Ilmoittauduin ensi kevään kirjoituksiin pari viikkoa sitten. Ei edes pelota, eikä pahemmin jännitäkään. Se on se zen.
Tämä on ollut hyvä syksy ja hyvä talvi, vaikka vihaankin tuota viimaa ja pakkasta, joka pakottaa pukeutumaan kuin inuiitti. Ja tosiaan, tästä se (taas) lähtee, paluu bloggaamisen pariin, muutoksien kautta. Poistin kaikki karmeat vuodatukseni viimeisen kolmen vuoden ajalta ja muokkasin blogini ulkoasua edes hitusen valoisampaan suuntaan. Ei enää turhaa nyrpeilyä ja masistelua, ylianalysointia tai jorinoita ihmissuhteista (edellä mainitut pysyköön tiukasti paperipäiväkirjassani, jonka kirjoittamisen aloitin vihdoin udelleen, vuosien tauon jälkeen), saati, että sortuisin enää IKINÄ kirjoittamaan suurenmoisia (...) jurrisia ajatuksiani julkiseen blogosfääriin. Johan tämäkin blogi ehti olla suljettuna huikeat puoli vuotta julkisilta katseilta. Niin että tervetuloa vaan vanhat ystävät, uudet ystävät, ja te muutama utelias sontiainen, joilla ei ole omaa elämää (se olet JUURI SINÄ virttyneissä Halpa-Halli-farkuissasi ja rumissa huppareissasi)
Sitten elämästä ylipäätään. Koulu menee miten menee, ja keväällä ajattelin laskea vihdoinkin valkolakin kutreilleni. Kirjoitusten jälkeen alkaa raivokas paneutuminen pääsykokeisiin (karsin vaihtoehdot kahteen, kuultuani sen kolmannen varavaravaihtoehdon olevan harvinaisen perseestä), koska en ehkä tahdo viettää enää kolmatta vuotta sohvalla makoillen ja omaa napaani kaivellen. Tunnen myös itseni hyvin hämmentyneeksi. Ja aika mäntiksi. Ei hyvä yhdistelmä, ei ollenkaan.
