Minna on tehty...

... No ei ainakaan sokerista. Tuulessa ja (hemaisevia) kasvojani piiskaavassa kevätsateessa vingutin juuri putkikamelilla kotiin, eikä edes vituttanut. Melkoinen tovi on ehtinyt vierähtää siitä kun olen viimeksi tänne naputellut. Johtunee siitä, että olen ollut kiireinen (no en edes ole), keskittynyt muhimaan oman eloni näennäisessä kurjuudessa, kuluttanut kosmisella perseelläni Snookerin kauniita muovituoleja ja keskittänyt luovan energiani johonkin aivan muuhun kun blogin kirjoittamiseen.

Koska olen kuuluisa pahan ilman lintu ja negatiivisen energian sanansaattaja, ajattelin nyt valottaa hieman, millainen persoona minä ihan oikeasti ole. En minä aina kitise ja volise ja ryve jossain itsesäälin, ylidramaattisuuden ja sydänsurujen välimaastossa tai napise siitä kuinka 90% maailman ihmisistä on täysiä dildoja. On minussa monta muutakin ulottuvuutta.

Minä olen hortoilija. Siskoni jaksaa valittaa aina siitä, että saatan kävellessä ja kesken keskustelun lähteä haahuilemaan jonnekin täysin sivuraiteille. Enkä nyt tarkoita henkisesti, vaan fyysisesti. Omistan toisinaan koiranpennun keskittymiskyvyn ja olen utelias kuin lapsi. Jos bongaan maasta jotain kimmeltävää, kummallisen muotoista tai muuten jännittävää, otan toki sivuaskelen kohti löydöstäni tai kyykistyn tutkimaan sitä suurella mielenkiinnolla. Samaten kaupassa jalkani matkaavat siihen suuntaan, missä havaitsen jotain kiinnostavaa. Minä tykkään löytää aarteita. Kauniita pikkukiviä, ihmisten ostoslistoja, yksinäisiä korvakoruja ja hiuspinnejä, takinkauluksista tipahdelleita pinssejä ja likaisia kolikoita. Koko maailma on yksi iso aarreaitta, jota on tutkittava. Jos siis kuljeskelen muutaman askeleen perässäsi ja selität minulle intohimoisesti jotain elämää suurempaa kertomusta, älä ihmettele jos olen mystisesti kadonnut, kun vilkaiset olkasi yli. Olen todennäköisesti nähnyt jotain kaunista, kiinnostavaa tai mieltäni kutkuttavaa.

Mielestäni lähes kaikki ruuat maistuvat paremmalta kylmänä, kuin lämpimänä. Toki uunituore ruoka on asia erikseen, ei kylmä pizza nyt parempaa ole kuin vasta kiviuunista kiskaistu, juustoa tippuva ja rasvaa tirisevä lätty. Mutta jos vaihtoehtoina ovat uusiolämmitetty ja kylmä ruoka, niin kyllä minä jälkimmäisen valitsen. Tästä olen kuullut paljonkin paheksuvia ja pahoinvoivia kommentteja. Olen kuulemma omituinen ja ehkä hieman kieroutunut. Mutta herne- ja kasvissosekeitto on hyvää kylmänä. Kastikkeet ovat hyviä kylmänä. Lasagne on hyvää kylmänä. Piirakat ovat hyviä kylmänä. Tortillatkin ovat hyviä kylmänä. Kaakao on hyvää kylmänä. Suklaa sen sijaan on parhaimmillaan hieman sulaneena. Joskus sulatan suklaata mikrossa ja lapan sitä lusikalla suoraan lautaselta leipäläpeeni. Kerran omistin fondue-setin. En minä mitään sinne suklaaseen dippaillut. Kunhan vetelin onnellisena sitä sulanutta suklaata paljaaltaan naamariini.

Kaupassa asioidessani minä säälin kolhiintuneita säilyketölkkejä ja ruttaantuneita mehupurkkeja. Joojoo, ne ovat vain esineitä, mutta minua surettaa kun ne nököttävät yksinäisinä hyllyssä, ja vierestä napataan ne koreilevat priimakappaleet. Minä tipauttelen ostoskoriini aina ne surkeimmat sekundayksilöt. Ehkä samastun noihin ihmisten hyljeksimiin raukkaparkoihin, joita kukaan ei huoli vikoineen, ruttuineen ja kolhuineen. Onneksi minä hyväksyn noista kartonkitörpöistä, säilyketölkeistä ja käärepapereista jokaisen.

Minä rakastan rakennella palapelejä. En nyt tarkoita mitään sadan palan räpellyksiä, vaan ihan oikeita palapelejä. Tuhat palaa on passeli määrä, mutta isompiakin jaksan kyllä väsätä keskittyneesti ja päättymättömällä innolla. Kun rakennan palapelejä, vierähtää siinä monesti jopa kuusi tuntia. Istun risti-istunnassa pahvilevyn äärellä, otsa kevyesti rypyssä ja huulet mietteliäästi raollaan. Aloitan aina reunoista, sitten siirryn johonkin näkyvään elementtiin, esimerkiksi rakennukseen. Viimeiseksi jätän taivaan, jos palapelistä sellainen löytyy. Kun palapeli sitten on lopulta valmis, ihastelen sitä hetken, runttaan  palasiksi ja viskon laatikkoon.

En ole missään niin onnellinen, kuin merellä. Isäni puoleinen suku on täynnä kalastajia ja lapsesta saakka olemme veneilleet, kalastaneet ja mökkeilleet Perämerellä. Meren suolainen tuoksu, merituuli, huutavat lokit, Hailuodon autolautan kolahdukset, meren kohina... Eihän siellä voi muuta kuin olla onnellinen. On ihana istua rannalla, kipristellä varpaita auringossa ja antaa merituulen pelmuttaa hiuksia. Meri on myös kaunis, kun myrskyää. Taivas salamoi, tuuli ujeltaa, meri velloo levottomina vaahtopäinä ja myrskypilvet kohoavat uhkaavasti horisontista. Joskus tahtoisin vain soutaa keskelle merta ukkosmyrskyllä, pikkuisella soutuveneellä ja ulvoa ja huutaa tuuleen kuin mielipuoli.

Olen vakaasti sitä mieltä, että Nick Cave on maailman seksikkäin mies. Saan useimmiten vähintäänkin järkyttyneitä silmäyksiä osakseni toitottaessani tuon kauniin miehen uskomatonta seksikkyyttä, mutta se nyt johtuu vain siitä, etteivät ihmiset tajua mistään mitään. Tokihan tuo kalapuikkoviiksinen, vanha setämies on ruma kuin Perkele, mutta se nyt on täysin yhdentekevää. Se on se karisma. Ääni. Lahjakkuus. Mies on nerokas  lyyrikko, muusikko, kirjailija ja.. No, ei tätä tarvitse edes perustella. Nick Cave yksinkertaisesti on maailman, ja kenties koko universumin seksikkäin mies. Ja tämä ei ole makuasia.

Minä rakastan punaista väriä. Piskuisen yksiöni seinällä on Gustav Klimtia, Mark Oliver Everett (painettuna, ei elävänä) ja Kellopeli Appelsiini-juliste. Vessan seinät olen tapetoinut paikallisten keikkojen julisteilla. Puhelimeni soittoääni on Pentagramin Lazylady. Kengänkokoni on 39. Omistan melkein kymmenen pari mustia pillifarkkuja. Ensimmäinen kirja, joka osuu käteeni juuri nyt, on Neil Gaimanin Neverwhere. Fanitan Futuramaa. Minulla on muumimukeja, muumilakanoita, muumipehmoleluja ja muumeja siellä ja muumeja täällä. Lempituoksujani ovat Lanvinin Eclat D'arpege ja Diorin Pure Poison. Omistan Postimies Pate -paidan. Tykkään katsoa Myyrää krapulassa. Lempileffani on Virgin Suicides. En ole tainnut koskaan olla rakastunut. Käytän kesäisin (kuulemma, moi vaan T jos tätä luet) vastenmielisen pieniä shortseja. Pureskelen toisinaan varpaitani. En ole koskaan värjännyt hiuksiani. Rakastan nukahtaa vesisateen ropinaan, tuulen ulvontaan tai lumiauran kolahduksiin. Olen Auringon prinsessa, Mikko Alatalon inspiraatio ja keskikaljajazzin sankaritar.

Minä en pidä yhtään mistään

Henkilökohtaista

Ihmissuhteet ovat hankalia. Aina. Niissä ei pääse helpolla, vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi. On illuusio, että ihastuminen olisi pelkkää terälehdillä tanssahtelua ja hölmöä hymyilyä, onnea ja autuutta. Todellisuudessa se on raakaa, kuluttavaa, näännyttävää. Valtapeliä. Se pistää mielen solmuun, nostaa ihmisten huonoimmat puolet esiin ja ei useimmiten johda mihinkään hyvään.

Minulla on ollut hyviä ja kilttejä miehiä. He ovat kohdelleet minua hyvin, hoitaneet, kuunnelleet, välittäneet. Minulla on ollut myös huonoja miehiä. Ylimielisiä, julmia, pettäviä, väkivaltaisia. Sellaisia, jotka ovat saaneet minut tuntemaan itseni täysin arvottomaksi, anti-ihmiseksi. Jostain syystä kallistun kuitenkin aina jälkimmäiseen miestyyppiin. En kykene käsittämään miksi. Ehkä se on se kuuluisa renttusyndrooma. Jos asiat sujuvat liian helposti, ei se ole silmissäni normaalia, saati kiinnostavaa. Ja useimmiten minä jossain vaiheessa teen siitä vaikeaa.

Minä kyllästyn helposti. Eräs mies sanoi kerran, että olen sydäntenmurskaaja. Minä kyllä väittäisin toisin. Minut on jätetty, ja se sattuu. Useimmiten minä olen kuitenkin se, joka jättää miehen. Tuuliviirin luonne, en kykene pysymään aloillani. Ehkä se on sitä nuoruutta, hulluutta, villejä vuosia joita vanhana muistelee lämmöllä, mutta vailla minkäänlaista kaipuuta noihin aikoihin. Jälkiviisastellen voisi sanoa, että pari kuukautta on maksimi, jonka jaksan katsella yhtä ihmistä. Ehkä se on sitä, etten ole kohdannut vielä itselleni sopivaa ihmistä. Sellaista, joka huolisi minut juuri tällaisena. Vaikeana änkyräpäänä, joka osaa välillä olla kuin täydellinen nainen konsanaan, mutta on myös toisinaan uskomattoman vittumainen narttu. Siinä vaiheessa kun en olekaan enää mukava ja helppo, niin on helppo heittää menemään. Kukapa hullua naista katsella jaksaa.

Eräs toinen mies sanoi, että minuun on helppo ihastua, mutta mahdoton rakastua. Ehkä se on totta. Jos mieli on sekaisin ja säpäleinä, eikä luonnekaan helpoimmasta päästä, on hirvittävän helppoa tyytyä sitten siihen vähemmän vaikeaan vaihtoehtoon. Kaurapuuroihmisiin.

Minä en osaa heittäytyä. En osaa avata sydäntäni ja mieltä täysin toiselle ihmiselle. Teräsmuurit on rakennettu vahvoiksi, ei niitä suojamuureja hetkessä lasketa alas. Olen minä joskus yrittänyt. Kuten viimeksi. Yritin niin paljon, mutta ei se riittänyt. Turpaanhan siinä tuli, ja tulee yleensä muutenkin aina.

Välillä pohdin, että olenkohan niitä ihmisiä, jotka on vain tarkoitettu olemaan yksin. Se ei ole angstia, lähinnä karua faktaa. En minä osaa olla mukava kotivaimo, joka kokkaa ja hoitaa. Minä olen kesytön lapsi, elukka, jota ei pysty pitämään paikoillaan. Ahdistun helposti. Minä en halua tulla kahlituksi.

Toisinaan se olisi ihan kiva kuitenkin olla vaan. Onnellinen. Jonkun ihmisen kanssa. Mutta eihän se ole käytännössä mahdollista. Rakkaus on psykoosi ja onnellisuus illuusio, ja äärimmäisen harvoin nuo kaksi asiaa kulkevat käsikkäin.

On helppo syyttää aina itseään, kun asiat menevät pieleen. Useimmiten perseilen puolittain tietoisesti, ajan ihmiset pois, koska pelkään niitä tunteita, joita joku ihminen minussa herättää. Suojelunhalua, mustasukkaisuutta, ylitsevuotavaa tarvetta ottaa korvista kiinni ja pussata. Painaa poski vasten selkää, hengitellä toisen ihmisen tuoksua. Vaikka se ihminen sitten haisisi paskalta.

Olen elämässäni ehkä "ennemmin överit kuin vajarit"-tyyppiä. Sanontahan on todella typerä. Mutta jos ihastuminen ei ole sitä, että mennään aivan täysillä, niin en pidä sitä sen arvoisena. Ehkä minä nautin kun asiat ovat hankalia. Oma elämäni on yhtä suurta näytelmää, joka vaatii suunnattomia määriä draamaa. Joskus olen heilastellut ihan kivoja poikia. Ihan kiva on aina liian vähän. Kaikki on näennäisesti ihan mukavaa, seksi on ihan hyvää, pojan kanssa on ihan jees hengailla, mutta se nyt ei vaan riitä. Mieleni alkaa harhailemaan ja odottelen vain, että vastaan kävelisi ihminen joka kolahtaa aivan täysillä.

Loogisesti ajatellen minä tarvitsisin rauhallisen, pitkähermoisen ja kiltin miehen. Mutta eihän rakkaudessa nyt järjestä ole kyse. Pitäisi ajatella järjellä, mutta minä ajattelen sydämellä. Sydän on useimmiten täysin väärässä, mutta ei elämää voi eikä saa elää järkeillen. Miettisi, että mikä nyt olisi kaikista paras vaihtoehto, mistä aiheutuisi vähiten harmia ja mielipahaa, suunnittelisi asiat vuosiksi eteenpäin. "Ehkä minä sitten pysyn tämän ihmisen kanssa, koska voisin kuvitella että emme koe myrskyisää eroa tai suurta draamaa tulevaisuudessa." Ei se ole kivaa. Se on paskaa. Ja se on tylsää.

Minun mieleni on umpisolmussa juuri nyt. Päässä soi Röyhkän ysäribiisi, jossa lauletaan "sinä teit sen taas, Marjaana." Minä en ole Marjaana, olen vain Minna. Mutta hienosti Minna teki sen taas. Itseähän sitä voisi syytellä, ja tavallaan syytänkin. Osaan minä olla välillä aivan uskomaton ihmisperse. Mutta ei se kaikki ole aina minusta kiinni. Minä nyt vain satun olemaan tämmöinen. En osaa olla ihmisten lailla.

Äitini sanoi kauniisti lauantaina. Hän totesi, että minun ei pidä koskaan muuttaa itseäni. Jos joku ei kestä minua tällaisena, holtittomana pakettina, niin se ihminen ei sitten ole minua varten. Hän ei ansaitse minua. Toisinaan minä tahtoisin muuttua, mutta omaa luontoa on hankala muuttaa. Sen saa ehkä muovattua siedettävämmäksi, mutta silti se aito luonne lymyilee siellä alitajunnassa ja tiukasti selkärangassa kiinni. Mutta ehkä joskus se kaikki hankaluus on vaivan arvoista.