Paremmista ihmisistä

Olisi mukavaa olla joskus yksi niistä yhteiskunnan hyvistä ihmisistä. Tiedättehän, niistä jotka elävät parisuhteessa. Eivät kännää, pajauta tai tupakoi. Käyvät bodypumpissa ja joogassa, syövät monipuolisesti, tekevät ruokansa itse ja kiertävät eineshyllyt kaukaa. Kierrättävät ja pukevat lapsensa kestovaippoihin. Aamulla herätään ennen kymmentä ja illalla nukahdetaan ennen puoltayötä. Tehdään töitä, opiskellaan menestyksekkäästi, masennus lähtee tervehenkisellä kävelylenkillä ja hyvillä yöunilla, elämässä on muitakin harrastuksia kuin Internetissä roikkuminen ja kämppä puunataan lattiasta kattoon vähintäänkin kerran viikossa.

Minä olen huonompi ihminen. Paska ihminen. En ainakaan niitä, joita kukaan kadehtisi. Tunnen aina jonkinlaista ärtymyksen, myötähäpeän, naureskelun ja raivon sekamelskaa, kun törmään elämässäni ihmisiin, jotka kokevat tarpeelliseksi erotella ihmisiä heihin ja meihin. Me ja nuo muut. Nuo luuserit. Niitä ihmisiä, jotka pitävät itseään parempina, kuin muut.

Tähdennetäänpä heti alkuun, etten minä ole missään nimessä täydellinen yksilö. Toki minä erottelen ihmisiä useidenkin eri seikkojen perusteella. Tunnen toisinaan ohikiitävää ylemmyydentuntoa, ylpeyttä ja (valheellista) tunnetta paremmuudestani muihin. Minä olen parempi. Kauniimpi. Älykkäämpi. Siistimpi tyyppi. Naureskelen persujen aivopieruille, puistelen päätäni äärioikeistolaisille (ja lähes kaikille muillekin ääriliikkeille siinä samalla.) Sovinistit, kapitalistit, imperialistit, rasistit ja täydelliset idiootit voivat mielestäni tunkea pään syvälle omaan rektumiinsa. Enkä minä edelleenkään suuremmin fanita stereotyyppisiä happohippejä tai omassa erinomaisuudessaan paistattelevia kokoomusnuoria. Harvoin minä kuitenkaan ihan aidosti ajattelen olevani niin helvetisti parempi ihminen, kuin joku muu, vain sen takia että tapani elää on erilainen. Koska ihmisiä ei voi täysin arvottaa sen perusteella, että he eroavat päämääriltään, toimintatavoiltaan ja aatemaailmoiltaan.

Minun perheessäni on oltu aina aamuvirkkuja. Ylös ponkaistaan aamukuudelta ja yhdeksältä pistetään töllö kiinni ja painellaan pehkuihin, jotta jaksetaan taas seuraavana aamuna nousta yhtä aikaa auringon kanssa ja suorittaa suuria tekoja, kun minä vielä vetelen sikeitä kuola suupielestä valuen. Niin, minä olen tosiaan se perheeni musta lammas tässä(kin) asiassa. Siitä lähtien kun kykenin ajattelemaan edes jotenkuten omilla aivoillani (eli suurin piirtein teini-ikäisestä saakka) ja muodostamaan rutiineja ilman vanhempieni komentoja ja odotuksia, olen ollut iltavirkku ja äärimmäisen aamu-uninen. Ja nyt joku mussutus siitä, että jos menee tarpeeksi aikaisin nukkumaan niin kyllä sitä myös herää tarpeeksi aikaisin, on aivan turhaa. Vaikka nukahtaisin kahdeksalta illalla, en siltikään pääse ilman suuria ponnistuksia ylös aamukahdeksalta. Tämän takia olen onneton tapaus. Ainakin niitä aamuvirkumpia huonompi.

Koko yhteiskunta pyörii aamuvirkkujen aikataululla. On täysin epäinhimillistä mennä töihin seitsämäksi aamulla tai herätä kouluun ennen kuutta. Jos tykkää nautiskella nukkumisesta pitkälle iltapäivään, niin ei pelkoa että ehtisit virastoihin ja hyvällä tuurilla kirjastotkin ehtivät iskeä ovensa kiinni, kun minä vasta keittelen aamukahveja. Mutta senhän te kaikki toki jo tiedättekin.

Aamuvirkut ihmiset ovat usein sietämättömän omahyväisiä. Kun minä laahustan silmät turvoksissa ja aivot vasta puoliksi hereillä keittiöön aamupalalle, en tiedä mitään vastenmielisempää kuin kuunnella pirtsakan ihmisen sirkutusta siitä että voivoi Minna, kun sullahan menee koko päivä aivan hukkaan, kun nukut näin myöhään. Jää ne aamun aikaiset linnut, auringonnousut, luonnon ihmeet ja ihanan kirpsakka aamuilma kokematta ja näkemättä. Sitten muistetaan toki mainita, mitä kaikkea on ehditty tehdä kun minä vielä uinuin Ruususen unta. On tyhjennetty ja täytetty tiskikone, käyty aamulenkillä, juotu kahvit ja keitetty aamupuurot, pyyhitty pölyt, käytetty koirat, käyty kaupassa ja salillakin pyörähdetty. No kivat heille vaan, mutta minua ei rehellisesti kiinnosta vittuakaan lähteä heti herättyäni rehkimään salille tai murehtia paskaisista astioista. Näin 24-vuotiaana pitäisi oppia jo pois siitä syyllisyydentunteesta, jota poden jopa lomaillessani. Vanhemmat naksauttelevat kieltään ja puistelevat päätään, jos vietän vapaapäiväni nukkuen, tai konkoilen ylös vasta kun aurinko laskee. Eikä se vaadi edes muita ihmisiä: en viitsi useimmiten nukkua edes ylhäisessä yksinäisyydessäni kovin myöhään, koska se tuntuu väärältä. Minulle on opetettu, että vain laiskat ihmiset nukkuvat pitkään. Tuottavat ja aikaansaavat ihmiset heräävät aikaisin. Onneksi en ole kumpaakaan, en tuottava enkä aikaansaava, joten ehkä minäkin vielä joskus sallin täysin naurettavan unirytmin ja aamu-unisuuden itselleni.

Minä pidän alkoholista. Minusta on mukava toisinaan nautiskella muutama olut, hieman punaviiniä tai litkiä kylminä iltoina minttukaakaota peiton alla. Toisinaan tykkään vetää kännit. Nousuhumala on varsin hurmaava olotila, ja minä viihdyn baareissa ystävieni seurassa. Toisinaan sitten tykkään olla aivan järjettömässä humalassa. Useimmiten törttöilen ja olen täysi idiootti, mutta välillä se on virkistävää, rentouttavaa ja aivan helvetin hauskaa. Kännissä on kiva olla. Mutta voi herramunjee jos osuu vastakkain ihmisen kanssa, joka on lopettanut juomisen, tai ainakin vähentänyt sitä kosteampaa bailaamista huomattavasti. Tähän kategoriaan lukeutuvat myös ne ihmiset, jotka harrastavat tipattomia tai muita mieltä ja kehoa puhdistavia viinalakkoja satunnaisin väliajoin. Oikeastaan sekin riittää, jos joku onnistuu olemaan pari viikkoa selvinpäin. Voi sitä jeesustelun ja vouhottamisen määrää.

Huomatkaa nyt, että en liitä tähän kitinääni lainkaan ihmisiä, jotka eivät juo ollenkaan. Ikinä. Eivätkä useimmiten ole koskaan juoneetkaan. Poikkeuksiakin toki on, mutta nämä jälkimmäisen kategorian ihmiset osaavat bailata selvinpäin. He eivät tiedä millaista on olla kännissä, joten he antavat muiden vapaasti örveltää ja nauttivat omasta selväpäisestä menostaan. Mutta vanhat juopot (ei kuitenkaan kirjaimellisesti alkoholistit), jotka kokevat mullistavan muutoksen elämässään ja vähentävät juopottelua, ovat asia erikseen. Kun sitä on onnistuttu olemaan yksi kuukausi kahdestatoista selvänä, niin ihmisestä tulee uudelleensyntynyt Jeesus. Ainakin omasta mielestään. Sitä jaksetaan siinä tipattoman ja tervehenkisen kuukauden aikana jatkuvasti moittia, että voi kamala, taasko nuo muut juo, ja taasko se Minnakin istuu Snoossa. Samahan se sille on, että heti kun helmikuu koittaa, niin isketään kolmen päivän ränni päälle ja sammutaan vetelät housussa baarin tupakkakoppiin, kun ensin on koitettu pokailla baarimikkoa ja oksennettu lavuaariin.

Useimmiten taustalla on myös vasta löydetty parisuhteen auvo ja rakkauden hyökyaalto, kun automaattisesti vähennetään kuppiloissa riekkumista kun on se oma pikku hanipöö siellä sohvannurkassa odottamassa viltin ja romanttisen komedian kanssa. Tämä ihmistyyppi on ehkä yksi niistä harvoista ihmistyypeistä, jota en ihan aidosti voi sietää. Se on aivan sama minkälainen rymy-Eetu tyyppi olisi ollu ennen parisuhteen rauhoittavaa vaikutusta, koska nyt hän on muuttunut mies/nainen. "Pitäisköhän sunkin vähän rauhoittua? Mulle on tehnyt tosi hyvää kun en oo joka viikonloppu baarissa enkä käy arkisin ees yhdellä kaljalla. Kokeilisit sinäkin." No en kokeile. Kotona on vain se tyyny  mitä halata, ja jos vietän enemmän kuin kolme vuorokautta ilman ihmiskontakteja, niin alan porisemaan peilikuvalleni mukavia. Minä tarvitsen niitä kaupungin valoja, häppärikaljoja, ihmisiä ja paskanjauhantaa pysyäkseni järjissäni.

Minä en ole typerä. Tiedän alkoholin haitat. Mutta minä en välitä. Minä olen nuori ja vapaa, minä pidän hauskaa silloin kun haluan. On jotenkin uskomattoman koomista kuulla, kuinka entinen vakibaarini kantis, jonka kanssa istuimme harva se ilta kaljalla ja joka muutenkin rymysi kolmena iltana viikossa kuset housussa pitkin kyliä, saivartelee nuhtelevaan sävyyn kuinka minun elämäni on hänen silmissään kovin surkeaa, koska vietän viikonloput bailaten ja sunnuntait krapulaani ulisten. Että kun siihen minunkin onttoon elämääni löytyisi niin paljon muutakin sisältöä. Koti-illat, aamulenkit, ristipistotyöt ja leipominen ja kaikki muu tosi ihana kotoilu.

Nyt päästään sopivan aasinsillan kautta myös tosiaan parisuhteilijoihin. Sehän nyt on tunnettu fakta, että sinkuissa on jotain pahasti vialla. Onhan sitä nyt vääjäämättä jotenkin epäkelpo, hullu, kieroutunut tai muuten vain vinksallaan, jos ei kelpaa kenellekään. Eräs ystäväni mainitsi, että hän oli kuullut erään ystävänsä suusta ihmettelyä siitä, että miksi minä olen sinkku. Jaa, en tiedä, ehkä se johtuu siitä että valtaosa miehistä on mielestäni äärimmäisen epäkiinnostavaa sorttia. Noin niin kuin parisuhteita ajatellen. Mutta se nyt ei ole oleellista.

Muutama entisen elämäni ystävä potkaisi minut ulos elämästään siinä vaiheessa, kun löysivät seurustelusuhteen. En sopinut enää kuvioihin, vietin edelleen sitä villiä sinkkuelämää, minkä he olivat jättäneet jo taakseen. Ennen olin se hauska Minna, tyttö jonka kanssa sai aina nauraa ja vietettiin ikimuistoisia iltoja. Yhtäkkiä olinkin kuitenkin paheksunnan kohde. Se tyttö joka veti kessua, vaihtoi helluja kuin sukkia ja tanssi pöydillä baareissa. Häpeällinen ystävä, muistuttamassa siitä sekoiluvaiheesta, ennen kuin löydettiin se parisuhteen tuoma täyttymys.

Tätä ihmistyyppiä tapaa aivan liian paljon. Että he ihan oikeasti pitävät itseään muita parempina ihan vain siitä syystä, että ovat onnistuneet löytämään itselleen partnerin. Kivat heille ja pitkää suhdetta, mutta mielestäni se ei paljoa vaadi, että ajautuu parisuhteeseen. Kuka tahansa voi löytää itselleen tyttö- tai poikaystävän, ainakin jos ei ole turhan ronkeli tai älyllisesti jossain olmin tasolla. Minä vain en mihinkään puolivillaiseen juttuun lähde, mikä puolestaan tekee minusta huonomman kuin muut. Sukulaiseni ovat luopuneet jo toivosta suhteeni. Olen se viimeinen tapaus joka heiluttelee vapaan naisen lippua korkealla, eikä koe mitään sen suurempaa pakkoa vakiintua. Samalla tavoin osa ystävistäni näkee minut eräänlaisena viimeisenä linnakkeena: se ikisinkku ystävä, johon otetaan yhteyttä kun suhde kariutuu ja kaivataan taas bailuseuraa. Suhteen aikana toki hiljaiselo on suotavaa, mitäpä sitä turhaan minun kuulumisiani kyselee, kun en tee muuta kuin bailaan ja isken kauniita poikia.

Useimmiten ihmiset, jotka pitävät itseään muita parempina, ovat juuri sellaisia kuin yhteiskunta ihmisten toivoisi olevan. Liikunnallisia, terveitä, tuottavia, menestyviä, kauniita, perheellisiä. He maksavat kuuliaisesti veronsa ja laskunsa, siittävät ja synnyttävät uusia veronmaksajia, kävelevät jalkakäytävällä ja odottavat kiltisti tyhjän tien varrella, että valo vaihtuisi punaisesta vihreäksi. En tiedä, kai se tuo jotain tyydytystä henkilökohtaisella tasolla, kun kokee maksaneensa velkansa, sulautuneensa osaksi yhteiskunnan rattaita. Tietää, ettei kenelläkään ole pahaa sanottavaa, verottaja silittää päätä, hallitus nyökyttelee ja hymyilee yhdessä rintamassa ja seuraava sukupolvi kasvaa heidän käsissään samanlaisiksi. Vastuuntuntoisiksi kansalaisiksi.

Minä olen aina viihtynyt muotin ulkopuolella. Useimmiten heitän myös bensaa tarkoituksella liekkeihin kohdatessani mainitsemiani ihmisiä. Ja näitä vastaparejahan riittää. Duunarit ovat parempia kuin korkeakoulutetut (jotka puolestaan pitävät toki itseään duunareita parempina.) Masentuneet ovat saamattomia lapamatoja, joita terveet ihmiset eivät ymmärrä. Urheiluhullut ja liikuntafriikit tuhahtelevat paheksuen kaltaisilleni sohvaperunoille, jotka valitsevat milloin tahansa hyvän aterian fyysisen rääkin sijasta. Nörtit eivät tajua "oikeasta elämästä" mitään, koska kuluttavat suuren osan päivästään nenä kiinni näyttöpäätteessä ja virtuaalimaailmaan uppoutuen. Työttömät ovat patalaiskoja pikku paskiaisia, jotka loisivat ahkerien veronmaksajien kustannuksella. Pummeja. Kyllähän työtä aina tekevälle löytyy.

Minä en katoa mihinkään, jos sinkkuystäväni rakastuu, ei enää bailaakaan kanssani jatkuvasti ja ajautuu siihen parisuhteen auvoisaan satamaan. Minulle on aivan sama juovatko ystäväni, ja missä määrin. Vetäköön puolestani vaikka piriä ja lasolia, kunhan homma ei leviä käsiin, eikä asia vaikuta omaan elämääni negatiivisella tavalla. Aamuvirkkujen kanssakin oppii elämään, kun kunnioittaa heidän oikeuttaan hyviin yöuniin. En paukuttele ovia aamuneljältä kun kaivelen yöpalaa jääkaapista, huudata töllöä täysillä puoliltaöin tai osoittele sormella ja huuda "NÖSSÖ" kun joku tahtoo mennä jo kymmeneltä nukkumaan. Jos joku saa kiksejä salilla ravaamisesta, niin peukutan. Minä vain olen turhan laiska moiseen.

Loppuun lainaan vielä anonyymia nettikeskustelijaa, koska mielestäni hän kiteytti asian oikein hyvin. Sitaatti pätee laajemmallakin tasolla, kuin tämänkertaisen räyhäykseni kylkiäisenä. Tänään minua vain vitutti ihmisten pienisieluisuus. Taas vaihteeksi. Minä kuitenkin yritän parhaani mukaan sallia ihmisille erilaisuuden, sekä omista valinnoistani poikkeavat päätökset ja elämäntavat. Minä ainakin viihdyn aivan tasapuolisen hyvin niin naimisissa olevan perheenäidin, kuin viisi päivää viikossa tissuttelevan karvaisen miehenkin seurassa. Eikö sen erilaisuuden pitäisi olla kaunista, ja moninaisuus on rikkautta. Myös niissä arjen pienissä asioissa ja ihmisten vivahde-eroissa.

"Kun pyritään maailmaan, jossa ihmiset saavat toimia vapaasti kunhan eivät sorra toisia, ne ihmiset, jotka haluavat sortaa toisia, ovat väistämättä tämän pyrkimyksen tiellä."

Kilariämmät on vitun jees

"A strong man can handle a strong woman. A weak man will say she has an attitude."

Tapaus 1. Elämä oli takkuillut jo pidemmän aikaa. Koulu maistui puulta, masennus iski, lääkitys ja itsetuhoisuus. Poikaystävä ei jaksanut tyttöystävän vaikeutta. Petti. Lopulta seurasi ero, ja kuluttavaa "ollaan, ei ollakaan" -pelleilyä. Tyttö soitti yöllä itkien ja puhui itsemurhasta. Poika kehotti toteuttamaan uhkauksen, ei häntä kiinnosta. Hänestä puhuttiin, mitä se sekoilee. Tytöllä oli hankalaa, mutta hiljalleen masennus muuttui raivoksi. Eräänä päivänä hän iski poikaystävän kitarat paskaksi katuun. Oppiipahan saatana olemaan. Kaljaa oli kiva juoda, ja kavereiden kanssa bailata. Joskus oltiin perskännissä ja tilttailtiin, huudeltiin mitä sattuu ja katkottiin välejä ystäviin. Piti kai kostaa jotain vanhoja asioita. Mieli oli mutkalla, hieman hajallaan.

Tapaus 2. Taustalla oli paljon väkivaltaisia suhteita, jotenkin niihin ajautui joka kerta. Oli lähellä, ettei elämä mennyt pelkäksi narkkaamiseksi ja juomiseksi. Juopoteltua tuli ehkä muutama viikkokin putkeen. Osastollakin piti käydä välillä rauhoittumassa. Sitten seurasi muutto muualle, uusi elämä. Elämään astui mies. Kaikki oli alusta asti hankalaa. Eroa, rakastamista, tappelua, ja molemminpuolista kaipuuta. Kukapa niin äkäistä ja kompleksia naista kesyttäisi, kestäisi ja ottaisi omakseen. Kylillä puhuttiin että hulluhan se ämmä on, vaikea. Mutta miespä otti ja kesti, ymmärsi vaikeuden. Tarrasi kiinni, halasi ja kertoi, että kyllä se siitä. Rakastaa toista, juuri sellaisena kuin tämä on. Miksipä sitä pitäisi muutaa itseään.

Tapaus 3. Syömishäiriö ja maata laahaava itsetunto. Eroja, koulukiusaamista, päähän potkimista. Tytöstä kasvoi sisäänpäinkääntynyt luonne. Hauskatkin baari-illat saattoivat päättyä itkuun. Aina oli aihetta ahdistukseen. Miehiä tuli, miehiä meni, mutta aina oli onneton. Sitten löytyi joku, kenties se oikea, mutta itkuahan siitäkin seurasi. Riitelyä ja kilahtelua pienistäkin asioista. Mikään ei ollut hyvin, terapiassa huutoitkua ja epäilystä siitä, onko sitä itse koskaan tarpeeksi hyvä muille. Epävarmuutta, mutta myös rakastettavaa hömelyyttä. Kreisibailausta tissisillään festareilla, kauhukaksikko ja ne "vastenmieliset muijat." Ei sitä naisen sallita edes juhlia täysillä.

Tapaus 4. Tytöstä puhuttiin kilariämmien kuningattarena. Narkki, sekopää, helvetinmoinen hippi. Leijuu jalat kymmenen metriä maan pinnan yläpuolella, ei välitä, näivettää ihmiset omalla hurjalla luonteellaan ja sinkoilevalla mielellään. Minäkin olin skeptinen. En edes tuntenut häntä, olin kuullut vain juttuja. Mainitsin että häntä kannattaa ehkä varoa hieman, kuulemma aika kaheli. Sitten tajusin mitä suustani päästin. Tutustuin, kohtasin sydämellisen ja aidon tytön. Luovan ja kompleksin. Ihmisen, joka kulkee omia polkujaan.

Jokainen yllä olevista esimerkeistä on ystäväni. Kourallinen naisia, joita minä arvostan ja kunnioitan. He ovat hankaluuksien jälkeen oppineet kantamaan itseään ylpeydellä, jos eivät täysin, niin ainakin ollaan matkalla oikeaan suuntaan. He sallivat itsensä olla tasan mitä ovat. Hankalia, ahdistuneita, masentuneita, kovaäänisiä, reuhaavia ja räyhääviä, tappelupukareita, vaateliaita, haaveilijoita, monimutkaisia, luovuudessaan tempoilevia ja voimakastahtoisia.

Minä olen vollottanut tuntikausia suihkun lattialla. Olen soittanut itkuisia puheluita keskellä yötä, kun tuntuu että pää hajoaa tomuksi ja luunsirpaleiksi. Olen huutanut kuin heikkopäinen, paiskonut tavaroita, läimäissyt naamaan (huorittelusta) ja potkinut ovia. Olen seisonut aamulla painamassa ovikelloa, pyytääkseni anteeksi hulluuttani. Olen keikahdellut kantapäideni varassa kerrostalon katolla, heitelly pulloja säpäleiksi katuun ikkunasta ja polttanut neuroottisena ketjussa tupakkaa läpi yön. Olen hohotellut kovaan ääneen kantakapakassani pöytä täynnä tuoppeja, seuranaisten seuranainen. Bailannut torstaiaamusta sunnuntai-iltaan. Olen ärähtänyt suoraan jos tympii, sekoillut kännissä, möläytellyt typeriä asioita, tuhonnut tiedostamattani välejäni ihmisiin ja maannut viikkokausia peiton alla. Ihastuessani muutun sekopäiseksi, rakkaus tekee entistäkin hullummaksi. En osaa olla vienosti hymyilevä nainen, etäinen ja odottaa kärsivällisesti vastakkaisen sukupuolen saalistusvietin heräävän. Puhun liikaa ja sekoilen, säikyttelen, mutta sellainen minä olen.

Neljä naista ja minä. Jokaisella meistä on jotain yhteistä. Me olemme kilariämmiä. Tiedättehän, niitä naisia joista kylillä puhutaan. Hulluja, sekopäitä, temperamenttisia, äkäisiä, pelottavia ja täysin kaheleita. Ja tässä ei nyt ole kyse siitä, miten vastakkainen sukupuoli meidät näkee ja kokee. Kyse on siitä, miten kanssaihmiset meidät kokevat. Eihän tässä yhteiskunnassa luonnetta saa olla, saati sitten että olisi hankala ja välillä polttaisi siltoja takanaan. Suorapuheisuus ainakin on asioista pahin, samaten rajojen rikkominen.

Olen kuullut hämmentävän monta kertaa, kuinka ihmisillä oli täysin väärä kuva minusta ennen tutustumista. Että minä olisin joku seinähullu ämmä, ylimielinen narttu tai mitä tahansa siltä väliltä. Sekopää. Tunnen lähinnä huvittuneisuutta siitä, että maineeni kulkee edelläni, olkoon se maine kuinka kyseenalainen tahansa. Enkä minä ole ainoa. Kyllä sitä muistakin puhutaan, jokaisesta esimerkistäni olen kuullut kummallisia kysymyksiä, häiritsevää supinaa kahvipöydissä. Kommentteja heidän luonteestaan, olemuksestaan, persoonastaan, jos olen heidät ohimennen sattunut keskusteluissa mainitsemaan.

Minä en sovi perinteisen kotivaimon, patriarkaatin määrittelemän unelmien tyttöystävän rooliin varmasti ikinä. En ole hiljainen ja kuuliainen, en söpö ja kiltti naapurintyttö, minä en kuuntele huonoja sovinistivitsejä itsestäni tai anna ihmisten talloa ylitseni. Jos koen, että minua kohdellaan väärin, minä tappelen takaisin. Luonteeni ei tästä varmasti helpommaksi ikinä muutu, joskin osa särmistäni saattaa hioutua hieman pehmeämpiin ääriviivoihin vanhenemisen myötä. Mutta äkäisenä minä pysyn aina. Minä myös näytän jos suutun. Minä näytän jos minulla on paha olla. Minä en piilota sitä, jos minua vituttaa tai ahdistaa. Mutta täällähän kaikki tunteet pitäisi niellä, lukita syvälle alitajuntaan ja heittää avain Perämereen. Ja mikä nainen se sellainen on, joka ärjyy kuin leijonaemo ja puolustaa itse itseään, vaikka sitten nyrkit pystyssä? Sellainen, joka ei sovi perinteiseen naiseuden muottiin ja sen vaatimaan rooliin yhteiskunnassa? No luonnevikainen kilariämmä, vähintäänkin.

Kilariämmä ei ole mielestäni pelkästään naiseuteen liittyvä termi, mutta painotan nyt näkökulmaa naisena, koska itse olen sellaisena syntynyt. Tunnen myös miehiä, joihin se olisi täydellisen pätevä ja paikkansapitävä kuvaus. Ei mitään tohvelisankareita tai kynnysmattoja, vaan niitä jotka istuvat karjuen sen hevosen selässä viitta hulmuten, kypärä vinossa ja miekka ojossa. Minä en näe, että kilariämmä olisi joku hullu pieni pirisuttura. He ovat niitä vahvoja naisia, voimakasluonteisia asennemuijia, joita moni ei ymmärrä, tai halua ymmärtää.

Pariutumispiireissä tämä on usein ongelma. Liian usein olen kuullut, että voi Minna kun sinä olet niin hankala. Sitä vaaditaan helpompaa ja kiltimpää. Ja makunsa toki kullakin, mutta mielestäni on jotenkin surkeaa, ettei ihmistä oteta vastaan tiiviinä pakettina sopivaa sekoilua ja monimutkaista luonnetta, koska jokaisessahan meissä on omat mutkamme ja terävät kulmamme. Tokihan kaikella on rajansa. Jos jonkun kilariämmyys saavuttaa pisteen, että joka lauantai vedetään rappukäytävässä puukkohippaa tai uhkaillaan joka ikisen parisuhderiidan jälkeen itsemurhalla, niin eihän sitä nyt tarvitse kenenkään kestää. Ei ole myöskään kenenkään tehtävä parantaa toista, jos mieli on mustana masennuksesta tai mielenterveys on romahtanut täysin. Mutta ne vahvemmat kestävät kausiluontoiset taajuusvaihtelut ja satunnaiset sykloonit, eivät luiki karkuun ja etsi jotain helpompaa ja mukavampaa. Koska hei tärkeintähän on, ettei tarvi nähdä vaivaa. Etsitään se kynnysmatto, jota talloa miten lystää. Se joka ei koskaan nakkele takaisin, nielee kaiken ja on yhtä hajuton ja mauton kuin käsidesi.

Ja enhän minä tietenkään (taaskaan) yleistä. Kiltti ja mutkaton luonne ei tee kenestäkään tylsää, huonoa tai epäkiinnostavaa. Mutta kilariämmät ovat aina huonoja ja vaarallisia vaihtoehtoja. Niitä, joiden kanssa alkaa heilastelemaan vain masokistinen pölvästi. "Tuon naisen kanssa et tiedä mihin nokkasi pistät, sitä kannattaa varoa." Voi kyllä, kyllä minua kannattaa varoa. Mutta vain jos kohtelee minua huonosti tai ei osaa arvostaa minua tällaisena, vammaisena, kummallisena, äkäisenä ja suorasukaisena. Jos minut ottaa vastaan sellaisena kuin olen, eikä pakene heti ensimmäisen ongelman läiskähtäessä vasten naamaa, niin minä olen tulvillani rakkautta. Niin voimakkaasti kuin kilaroinkin, niin sitä vahvemmin myös rakastan. Omistaudun ja heittäydyn, annan itseni kokonaan. Mielestäni se ei ole väärin. Niin sen pitäisi aina olla.

Eroaminen on se pahoista pahin. Silloin sitä pitäisi niellä vain kaikki suru, ikävä, katkeruus, viha ja kaipuu. Jatkaa hetkessä eteenpäin. Olet säälittävä ämmä jos huudat tuskaasi toiselle. Kerrot kuinka pahalta tuntuu, ja kuinka sinun sydämesi on revitty irti ja tungettu silppuriin. Menneitä ei saisi käydä läpi, pitäisi vain olla niin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Ei saisi itkeä, olla vihainen. Ei saisi ikävöidä toista niin pahasti, että tuntuu kuin kuolisi siihen paikkaan, sikiöasentoon ripsivärit poskilla. Kaikella on toki rajansa. Jos vielä kuukausienkin jälkeen terrorisoi toista vihaisin viestein, öisin humalaisin puheluin ja viettää kaiken aikansa menneiden ruotimiseen, niin ei sekään täysin sallittavissa ole. Mutta erotilanteissa pitäisi muistaa inhimillisyys, antaa kilariämmien kilaroida paha olonsa pois. Sitten sitä jo kykenee jatkamaan eteenpäin, kun kaikki paska on oksennettu elimistöstä ulos. Mutta kun hyvät naiset jatkavat vain hymyillen eteenpäin, ovat rauhallisia ja hienovaraisia. Huonot naiset eivät moista osaa.

Parhaimmat, hauskimmat ja hienoimmat tuntemani naiset ovat jollain tapaa kilariämmiä. Omapäisiä änkyröitä, tasan niin mutkikkaita ja tulisieluisia kuin tahtovatkin olla. Miellyttämisenhalussa tai mukautuvaisuudessa ei ole mitään väärää. Mutta ei ole myöskään siinä toisessa ääripäässä. Vihatkoon minua jokainen niin paljon kuin haluaa. Puhukoon paskaa jos haluavat, tällainen minä olen. Tällaisia me olemme. Ja minä rakastan elämäni jokaista kilariämmää heidän pienintäkin sopukkaansa, ihokarvaansa ja raivonpuuskaansa myöten.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Mieli aina umpisolmussa

Kohtasin kesällä Turussa tytön, jota en entuudestaan tuntenut. Hän liehui menemään pitkin baaria, joi toisten juomia, puhui nopeammin kuin minä, tanssi kuin sekopää ja sai jokaisen nauramaan. Tupakkapaikalla kysyin, onko hän mahdollisesti maanis-depressiivinen. Tyttö alkoi itkemään. "Ei kukaan mun kavereistakaan oo tajunnut, tai koskaan kysynyt tuota. Mistä sinä arvasit?"

Kyllä toinen kaltaisensa tunnistaa.

Tässä linkit dokumenttiin, joka lohdutti minua niin paljon. Stephen Fry on hieno mies.

Yhdestä puusta. Tai aika monestakin.

Muutama päivä sitten sattui tilanne, jota jäin pohdiskelemaan. Päätin pitkästä aikaa höllentää suojamuurejani, laskea hieman sitä teräsvallia jota olen ympärilleni rakentanut ja näyttää, että siellä pinnan alla on oikeasti aika herkkä ja arka ihminen. En tehnyt sitä tietoisesti, mutta jostain syystä jouduin jälleen kasvotusten ihmisten ennakkoluulojen ja kapeanäköisten käsitysten kanssa. Kerroin että toisinaan olen kamalan herkkä. Ehkä jopa herkempi ja hauraampi kuin monet muut. Ujo ja epävarma, hämmentynyt ja täysin hukassa. Vastaukseksi sain räkäistä naurua. "Sinä? Epävarma? Herkkä?" Se tuntui kevyeltä potkulta palleaan, iskulta vasten naamaa. Itkin ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Ihmisellä on monta persoonaa. Monta tapaa esittää itseään, monta erilaista roolia. Perheen kesken minä voin olla ihan mitä tahansa. Kiukutteleva pikkulapsi, pahantuulinen teini, ylianalyyttinen aikuinen. Ystävien kesken olen se hauska ja sosiaalinen Minna. Se, joka tuntee kaikki, ei pelkää mitään, on rohkea, ylpeä ja rämäpäinen. Ei välitä tippaakaan siitä mitä hänestä puhutaan ja kulkee pää pystyssä aina. Sitten on se Minna, joka maalailee yksikseen kuvioita kattoon. Tuijottelee tuntikausia vesisadetta, pohdiskelee. Kaivelee omaa sieluaan, on kovin vereslihalla ja haavoittuvainen. Mutta se osa itsestäni jää aina neljän seinän sisälle, en minä sitä mukanani ovesta ulos kanna. En näytä sitä muille. Se vaatii aikaa, että oppii tuntemaan senkin puolen minusta. Sen puolen, joka on aika merkittävä osa minua.

Ei koskaan pitäisi olettaa ihmisistä yhtään mitään. Jokaisessa ihmisessä on niin monta kerrosta, niin monta ulottuvuutta. Niin paljon haavoja ja arpia, kipeitä kohtia, vaikeita ja raskaita kokemuksia. Sen pitäisi olla itsestäänselvää kaikille, mutta ei se sitä tunnu olevan. Olen huomannut omalla kohdallani, että moni kuvittelee ettei minua satuta mikään. Tuimin silmin tuijotan takaisin kun ylleni heitetään pahoja sanoja, kuulen juoruja, minut petetään, jätetään, torjutaan tai särjetään. En itke, kohautan olkiani. Jatkan eteenpäin. Todellisuudessa se saattaa viedä kuukausia, jopa vuosia, että saan kursittua itseni kasaan. Piilossa muilta. Mutta se, etten tietoisesti tahdo ihmisten näkevän heikkouksiani, ei tarkoita ettei niitä minussa olisi.

Minä tarkkailen ihmisiä paljon. Eleitä, ilmeitä, sanoja, maneereja. Osaan lukea rivien välistä, huomaan usein nekin asiat, jotka jätetään sanomatta. Jotka pilkahtavat harvoin pintaan, satunnaisia hetkiä, ohikiitävästi rikotun sielun katse toisen ihmisen silmissä. Minä tiedän, että se mies joka heittää kaiken huumoriksi, toteaa aina että "se on vain elämää", on oikeasti herkkä. Paljon muutakin kuin se hauska tyyppi, joka osaa ottaa kaljaa ja kertoa hauskoja tarinoita. Minä tiedän että se uskomattoman kaunis ja suosittu tyttö on kokenut kovia. Ei ole aina ollut huomion keskipiste, on itkenyt itsensä vuosia uneen kun ei ole omistanut yhtäkään ystävää. Minä tiedän että se ihminen, joka kovalla äänellään ja positiivisuudellaan saa ihmiset aina hymyilemään, on joutunut pakenemaan menneisyyttään, jättämään kaiken, vihannut itseään, saanut tappouhkauksia ja kärsinyt enemmän, kuin itse voisin koskaan kuvitella. Minä tiedän että se mies, joka lähentelee neljääkymmentä ja viettää viikkonsa keskiolutta litkien, muistelee niitä nuoruuden hetkiä. Ystäviä, jotka nukkuivat aivan liian nuorina pois. Aikaa kun hänellä oli vielä edessään kaikki, tulevaisuus oli täynnä mahdollisuuksia.

Minä olen paljon muutakin kuin feministi. Punkkari. Nainen. Voimakastahtoinen ja äkäinen. Joku toinen on muutakin kuin hippi, kokoomuslainen, hevari, hiljainen tyttö, uusnatsi, vihainen nuori mies. On jotenkin kamalan surullista, etteivät ihmiset näe vaivaa ja ota aikaa tutustua kunnolla ihmisiin. Anna mahdollisuutta nähdä, millainen se ihminen aidoimmillaan on. Vaikeimmillaan. Paskimmillaan. Herkimmillään. Joka ikinen kerta se loukkaa yhtä pahasti, kun joku sanoo että en minä ymmärrä. Enhän minä voi tietää millaista on olla ujo tai epävarma. Masentunut, henkisesti romuna. Noina hetkinä toivoisin, että voisin kelata aikaa taaksepäin. Näyttää itseni vuosia sitten, kun en jaksanut nousta sängystä ylös, olin vain varjo, hiljainen henkäys siitä mitä nyt olen.

Ihmiset niputtavat liikaa toisiaan. Erittelevät, tuntevat tarvetta lyödä jonkinlaisen leiman otsaan. Antavat ensivaikutelman määrittää kokonaan sen, mitä he ihmisestä tulevat aina ajattelemaan. Uskovat sokeasti näkemäänsä ja kuulemaansa. Jos minä olen kapakassa se seuranainen, kaikkien kaveri, kovaääninen ja menevä, niin se ei tarkoita että olisin sitä myös aina muissa tilanteissa.

Kun minä sitten lopulta uskalsin itkeä, oli se helpottavaa. Se ihminen, joka ensin nauroi, ei mennytkään pois. Halasi, yritti lohduttaa, pyysi anteeksi. Kesti sen ahdistuksen ja turhan ja typerän märinän. Se helpotti. Auttoi. Kohotti hieman uskoani ihmisiin. En minä ole pettymys jos en olekaan aina se ihminen, mitä muut olettavat ja toivovat minun olevan. Minäkin saan olla hankala, tyhmä, itkuinen ja herkkä. Olen oppinut siihen, etteivät ihmisten sanat enää satuta minua. Pahat puheet, väärät käsitykset, julmat sanat. Mutta joskus sitä unohtaa vetää sen haarniskan ylleen kun kävelee ovesta ulos. Ja silloin ne sanat saattavat satuttaa pahastikin. Vitun hullu, kilariämmä, helppo pillu, läski ämmä, ruma lehmä, "mene hoitoon", haista sinä vittu.

Olen aina inhonnut kuunnella kuppikuntien keskusteluja ihmisistä, jotka eivät ole paikalla. Joku on sosiopaatti, hullu, takertuva, manipuloiva, tunteeton, sovinisti, naisvihaaja, jakorasia. Sitä väkisinkin muodostaa mielikuvan ihmisestä, jota ei itse välttämättä edes tunne, vaikka yrittäisi kuinka kovasti estää sitä. En minä halua pitää ketään sosiopaattina tai naisvihaajana, tutustumatta itse ensin ihmiseen. Jokaiseen ei tietenkään tarvitse tutustua pintaa syvemmältä. En minä oleta että jokaisesta kohtaamastani tyypistä tulisi ystävä, kaveri, rakastaja tai millään tavoin muunlainen läheisempi ihminen. Mutta minä yritän aina muistaa sen inhimillisyyden. Lähtökohtaisesti jokaisella ihmisillä on kaunis sielu, niin kornilta kuin se kuulostaakin. Arpineen, mutkineen, vaikeuksineen ja ongelmineen. Kukaan ei ole lähtökohtaisesti paha, huono tai vastenmielinen ihminen. Minä haluan uskoa hyvään kaikissa ihmisissä. Ehkä olen naiivi, ehkä olen nuori ja typerä. Mutta minusta se ei ole ollenkaan väärin ajateltu.

Paluu menneisyyteen

Älä pyöräile, facebookkaa, tanssi, tai juo viinaa

Lortto, huora, jakorasia

Tuuli Hongiston kolumni

Ihmiset ärsyttävät minua suuresti

Elkää tapelko!

Minä en tykkää riidellä. Mielestäni se on täysin turhaa, syö energiaa eikä johda yhtään mihinkään. En halua huutaa ja paiskoa tavaroita, sortua henkilökohtaisuuksiin ja solvauksiin tai iskeä arkoihin paikkoihin. Jos jokin nakertaa minua toisessa ihmisessä, on kaikista paras istua alas ja selittää, mikä nyppii. Sen ei luulisi olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa kahdelle aikuiselle ihmiselle. On kakaramaista kiukutella, harrastaa mykkäkoulua, räyhätä ja dramatisoida asioita. En myöskään tahdo kasvattaa kaunoja ketään kohtaan, vaan mieluummin selvitän asian pikimmiten ja sanon suoraan jos olen loukkaantunut, vihainen tai jostain näreissäni. Rakentava riitely on joskus ihan hyvästä. Että asioista voi oikeasti keskustella, eikä lähdetä sille "vitun huora" tai "haista paska, senkin pienimunainen luuseri" -linjalle. Se puhdistaa ilmaa. Aina sekään ei toki onnistu, jos toinen osapuoli sortuu juurikin päinvastaiseen tapaan hoitaa asioita. Eli siihen, että niitä asioita ei selvitetä, vaan tapellaan tappelemisen ilosta ja harrastetaan keskinäistä vihanpitoa pahimmillaan vuosikausia.

Minä en myöskään pidä siitä, kun ihmiset riitelevät keskenään. Kaikista epämiellyttävintä ja kiusallisinta on, kun kaksi ystävääni ovat raivokkaassa riidassa toistensa kanssa. Sitä jää itse siihen väliin, ja pahimmillaan joutuu kuuntelemaan molempien osapuolten nillittämistä toisistaan ja kärttämistä siitä, että kumman puolella sitä nyt on ja eikö se toinen olekin aivovammainen paskaläjä. Se on ahdistavaa. Riidat ovat aina kahden ihmisen välisiä, niihin ei pitäisi sotkea muita osapuolia, etenkään jos näillä ei satu olemaan mitään tekemistä asian kanssa. Kunhan vain sattuu olemaan satunnainen tyyppi, joka tuntee molemmat tappelupukarit.

Pyrin aina olemaan mahdollisimman neutraali ja puolueeton. Saa minulle toki valittaa ja ruikuttaa niin paljon kuin haluaa, mutta en minä tahdo kuunnella haukkuja ystävästäni, vaikka haukkujana olisi aivan yhtä läheinen toinen ystäväni. En halua puuttua asioihin, koska pahimmillaan itse joutuu sitten vedetyksi mukaan siihen ihmissuhdesotkuun. "Minnakin oli sitä mieltä!" "Minna sanoi.." "Kun kerroin Minnalle.." Yritän vetäytyä taka-alalle ja vältellä tilanteita, joissa joudun ristiriitojen keskiöön. Ihmisten pitäisi ymmärtää jättää muut omien draamojensa ulkopuolelle, ilman että siitä pitäisi erikseen mainita. En minä halua kuunnella kuinka joku on vittumainen ämmä, koska ei se ihminen mielestäni ole sitä. Enkä halua kuunnella kuinka joku on takertuva ja epätoivoinen mammanpoika, joka on kaiken lisäksi vielä huono sängyssä, koska se ei ole minun mielipiteeni, eikä asia IHAN OIKEASTI kuulu minulle.

Olen muutaman kerran viime aikoina joutunut vastaaviin tilanteisiin. Tekisi toisinaan mieli tokaista suoraan, että ole nyt hiljaa ja puhu sille ihmiselle, älä minulle. En tahdo että mielipiteeni, jonka olen itse kokemusteni perusteella muodostanut, muuttuu negatiivisemmaksi sen perusteella, mitä suutuspäissään pauhaavalta ihmiseltä kuulen. Se on ikävää, ja useimmiten en juurikaan kyllä reagoi moisiin kommentteihin. Minä muodostan itse mielipiteeni. Jos joku on toiselle mulkku, ei se tarkoita, että tyyppi olisi minua kohtaan samanlainen.

Itsehän en ole mitenkään täydellinen, mitä riitelyyn tulee. Kyllä minäkin välillä suutun ja ärähdän ihan kunnolla ja saatan huomata dissaavani jotain ihmistä yhteisille ystävillemme. Useimmiten kuitenkin tajuan lopettaa, koska tiedän kuinka perseestä on kun ulkopuolinen vedetään keskelle sotkuja. Minä en pidä kaikista ihmisistä, enkä todellakaan tule kaikkien kanssa toimeen, mutta sehän on vain ja ainostaan minun oma asiani. Ja ehkä sen toisen tyypin. Kyllä minä osaan käyttäytyä asiallisesti yhteisessä kaveriporukassa, mahdun samoihin bileisiin tai samaan pöytään kantabaarissani, vaikka jokin sillä hetkellä hiertäisikin. Ne asiat voi selvittää omalla ajallaan ja ilman ulkopuolisia henkilöitä, turha sitä riitelyä on lätkäistä kaikkien muidenkin naamalle ja usein sitten pilata koko joukkion tunnelma, ilta tai bileet.  Pääsääntöisesti kuitenkin pyrin ymmärtämään syitä, miksi joku toimii niin kuin toimii, tai on ilkeä, tai joskus töksäytti jotain todella tökeröä. Ei kukaan läpeensä paha tai vihaamisen arvoinen ole. Minä en edes oikein voisi sanoa vihaavani ketään yksittäistä ihmistä. Viha on sanana aivan liian voimakas.

Toki on myös poikkeuksia. Jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa, tai syitä, miksi oikeasti vihata tai vältellä jotain ihmistä, niin on ihan ymmärrettävää, jos vihanpito pysyy voimissaan eikä tuohon ihmiseen tahdo törmätä vapaaehtoisesti. Näitä tilanteita on kuitenkin äärimmäisen harvassa, ja usein taustalla on jotain omasta näkökulmastani suhteellisen vähäisiä, harmittomia ja pieniä syitä, jotka ovat paisuneet naurettaviin mittasuhteisiin.

Pahimpia ovat riitaisat erot, jos pariskunnan molemmat osapuolet sattuvat olemaan ystäviä. Sitä miettii että voi helvetti, voidaanko me nyt mennä baariin x, ettei mene rähinäksi. Tai pitäisikö tuota nyt pyytää istumaan meidän kanssa, vaikka tässä onkin hänen exänsä. Onhan se nyt aivan helvetin naurettavaa pohtia, että ketä uskaltaa kutsua vaikka omille syntymäpäivilleen, ettei satu yhteentörmäyksiä tai joku jätä tulematta ihan vain sen vuoksi, että hänen inhokkinsa sattuu myös olemaan kutsuttujen listalla.

En myöskään ymmärrä vuosien takaisten kaunojen kaivelua. Eikö niistä voisi jo päästää irti? Unohtaa, tai antaa anteeksi. Tai yrittää edes sopia, puhua ja selvittää ne vuosikausia hiertäneet välit. Tyyppi x sanoi vuonna 2009 jotain, ja siitä asti on pidetty vihaa yllä. Tai joku joskus kohteli mulkkumaisesti minua, ja vieläkin pitäisi jaksaa olla katkera ja antaa kaunojen mädättää selkärankaa ja alitajuntaa. Vuosikymmenien mittaiset sukuriidat menevätkin koomisuudessaan sitten jo aivan omaan luokkaansa.

Kasvakaa nyt ihmiset aikuisiksi. Oikeasti. Elämä on paljon hauskempaa ja harmonisempaa, kun ei jatkuvasti tarvi riidellä, vältellä ihmisiä tai ronkeltaa auki vanhoja haavoja. Jos jotain joskus terapiassa opin, oli se fakta siitä, että viha, katkeruus ja kaunaisuus oikeasti syö ihmistä sisältä. Itselleenhän siinä vain hallaa tekee. Lopettakaa se. Minna käskee teitä tekemään niin. Älkää olko ääliöitä. Jos joku vituttaa, niin puhukaa. Käykää vaikka vihaisella juoksulenkillä, nukkukaa yön yli ja miettikää hetki. Ottakaa hieman etäisyyttä ja rauhoittukaa. Kyllä se siitä.

Loppuun tarjoan teille biisin, jota olen kuunnellut repeatilla pari viikkoa ja joka ei liity mitenkään mihinkään. Onpahan vain aivan helvetin hyvä.

Deittailusta

"Oisko mitään heterohommia?" sekä muut kootut klassikot

Enkä, ei, ihan varmasti en!

"Vannoin itselleni, että en enää ikinä tässä tai tulevissa maailmoissa tottele ketään enkä mitään arvovaltaa, käskijää, hallitusta, jumalia tai enkeleitä, missään muussa kuin siinä, minkä myönnän oikeaksi tai parhaaksi mahdolliseksi."

- Yrjö Kallinen

Minä olen aina ollut änkyräpää. Vastarannan kiiski. Lapsuuteni terveyskortissa lukee, että olin "voimakastahtoinen lapsi." Purin hammaslääkäriä sormesta, koska setä ei ollut tarpeeksi helläkätinen. Älkääkä nyt käsittäkö väärin: minä kyllä tottelen kulloistakin pomoani, hoidan vuokran ja laskut ajallaan, teen koulussa sen mitä käsketään. Mutta minua ei komennella.

Olen pohtinut, että onkohan se loppupeleissä hyvä vai huono asia. Jos joku yrittää komentaa, käskyttää tai määräillä, niin minulla tulee heti halu tapella vastaan ja huutaa kovaan ääneen "ENKÄ." Olen ollut ihmissuhteissa (niitä nyt ei voi millään mittapuulla parisuhteiksi sanoa), joissa toinen osapuoli on yrittänyt muovata minua mieleisekseen, alistaa, määräillä ja kontrolloida. Se ei onnistu ikinä. Minä en jousta, minä en tottele. Minä teen juuri niin kuin itse haluan.

Joskus voisi olla aivan toimivaa katsoa peiliin ja tunnustaa itselleen, että kaikesta ei aina tarvitse olla eri mieltä. En koe itse ongelmaksi sitä, että ole hankala luonne, temperamenttinen ja äkäpäinen. Muut sen sijaan kokevat sen haittana. Olen kuullut (surullisen) monta kertaa lauseen, että onko mun pakko olla niin kauhean hankala.

Yläasteella muut tytöt vetivät limuviinaa, pukivat piukkoja vaatteita ja heilastelivat haituvaviiksisten poikien kanssa. Minä vihasin maailmaa, harjoitin raivokasta riitelyä vanhempieni kanssa ja istuin kotona lukemassa kirjoja ja kuuntelemassa levyjä. Yleinen mielipide oli, että Minna on lesbo koska "minnalla on niin vahvat mielipiteet eikä se halua miellyttää poikia." En halunnut olla niin kuin muut. Minä halveksin muita. Cheerleadereita, nörttejä, kikattavia tyttöjä ja röyhisteleviä poikia. Olin omasta mielestäni niin paljon parempi kuin muut. Ikääntymisen myötä olen kuitenkin oppinut nöyryyttä ja sen, ettei muita ihmisiä tarvitse eikä kannata halveksia. Jokaisessa on jotain hyvää. Ei kukaan ole läpeensä paha tai huono, vain siksi että on erilainen kuin minä.

Muistan kerran, kun pillastuin täysin kun eräs entinen heilani makoili krapulassa ja tuumasi, että voisin hakea kaupasta kaljaa ja ottaa sitten munan suuhuni. Olisin toki voinut tehdä molemmat asiat, mutta kun herra komensi minua, niin enhän minä varmasti totellut. En tiedä onko se sisäsyntyinen piirre vai menneiden vuosien painolasti, kun joskus tunsi ettei kelpaa omana itsenään, joka on nostanut pintaan halun tapella kaikkia vastaan. Joskus voisi olla ihan hyvä, että tekisin niin kuin pyydetään. Mutta enhän minä, koska olen tämmöinen. Änkyrä.

Kaikkea ei voi eikä pidä pistää nuoruuden, typeryyden ja tulisen luonteen piikkiin. Joskus pitäisi vain pysähtyä, hengittää syvään ja todeta, että ei asioista tarvitse tehdä niin kamalan vaikeita. Lähes joka kerta syy asioiden vaikeuteen on itsessä, ei muissa. Se olen minä, joka provosoituu, haluaa räyhätä ja riidellä. Aina ei tarvitse olla niin varpaillaan ja puolustuskannalla, liipaisinherkkänä.

Joissain asioissa kannattaa kuitenkin olla se hankala vittupää. Minua ei kukaan enää ikinä yritä muovata mieleisekseen. Jos en kelpaa tällaisena kuin olen, niin pitäköön perkele tunkkinsa. Niitä helpompia ihmisiä löytyy toisaalta. Minä en myöskään luovu tai myönny periaatteistani ja arvoistani. En suvaitse sovinismia, seksismiä, homofobiaa, rasismia tai yleistä kusipäisyyttä. Ystävät tulevat aina ennen parisuhteita. Ja perhe on oikeasti tärkein. Siis se oikea, rakas ja läheinen perhe.

Kaikista hankalinta on olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat samanlaisia kuin minä. Yritin kerran puolittain seurustella sellaisen ihmisen kanssa. Eihän siitä nyt helvetti mitään tullut, sotatilaa ja jatkuvaa riitelyä alusta loppuun. Kun molemmat ovat sellaisia, ettei kumpikaan anna tuumaakaan periksi tai anna toisen nousta niskan päälle (saati edes yrittää sitä), niin se on uskomattoman vaikeaa ja raskasta. Toisaalta ne ihmiset ovat niitä, joista minä aidosti pidän. Jollain perverssillä tavalla sitä nauttii siitä, että kerrankin joku pistää kampoihin, ei anna pomottaa ja räyhää tasapuolisesti vastaan. Mielestäni riitely on toisinaan erittäin puhdistavaa, kunhan siinä ei lähdetä siihen että loukataan toista ja isketään niihin herkimpiin kohtiin. Joskus pitää huutaa ja olla vihainen. Se on aivan sallittua.

Minä voisin joskus sanoa kyllä. Joo. Tehdään näin. Sopii minulle. Aina sen ei tarvitsisi olla sitä ikuista enkäenteeENKÄENKÄÄ. Ehkä se on sitten sitä aikuisuutta, kun oppii joustamaan, myöntymään. Tajuaa sen, että kaikessa ei ole aina kyse minusta. Mutta minä en kuitenkaan koskaan alistu. Kallisen sitaatti on toiminut jo muutaman vuoden ohjenuorana elämässäni, ja tulee toimimaan myös vastaisuudessa. Paremmin asiaa ei olisi kukaan voinut sanoa.

Mulkku on aina mulkku

Älkää antako otsikon johtaa harhaan. Nyt ei (valitettavasti) ole puhe peniksistä. Puhe on jälleen yleisesti ihmisistä. Pyydän myös anteeksi, jos joku pahoittaa mielensä sanan "mulkku" liikakäytöstä negatiivisessa yhteydessä. Penikset on ihan kivoja, jee. Nättejä mötiköitä.

Eräs ystäväni sai jokin aika sitten viestin. Viestin lähetti nuoruusvuosien hyvä ja pitkäaikainen ystävä. Viestissä luki, ettei ystävällä ole enää aikaa eikä halua jatkaa yhteydenpitoa. Ystäväni oli ennen sitä yrittänyt jo pari kuukautta saada kontaktia kyseiseen henkilöön soittamalla ja laittamalla viestejä, mutta mitään ei ollut kuulunut. Sitten saapuikin ilmoitus, että ei muuten enää kiinnosta olla se ystävä.

On mielenkiintoista, miten ihmiset muuttuvat ajan myötä. Se on ihan luonnollista, ei kukaan nyt enää kolmekymppisenä ole samanlainen, kuin teinivuosinaan. On kuitenkin surullista, miten ihmisen luonne muuttuu negatiivisempaan suuntaan, ja kaikki positiiviset, lämpimät ja hauskat yhteiset muistot unohtuvat. Ihminen päättää, ettei se entinen ystävä olekaan enää ystävyyden arvoinen.

Kun ystäväni murehti ja mietti, miksei hänen puheluihinsa eikä viesteihinsä vastata, totesin vain että anna olla. Jos ihminen ei tahdo sinun kanssasi olla tekemisissä, niin ei se sinulta pois ole. Useimmiten elämästä karsiutuvat ne ihmiset, joiden kuuluukin jäädä pois. Aidot ystävät jäävät jäljelle. Tämä pätee kaikissa ihmisissä. Ystäväni oli itkenyt koko yön, tuon viestin saatuaan. Ei mitään perusteluja, ei mitään syitä, yhtäkkiä vuosien ystävyys vain oli ohitse. Julmaa ja paskamaista.

Minä en juurikaan ole enää tekemisissä lukioaikaisten ystävieni kanssa. Siis niiden, jotka silloin olivat ne "mun tytöt", hyvät ystäväni. Yksi pääsi lääkikseen, ja päätti parisuhteensa myötä, että vietän liian villiä elämää enkä enää sovi hänen aikataulutettuun pariskuntaelämäänsä, jossa vietetään koti-iltoja ja äänestetään Kokoomusta. Toinen muovautui täysin eri suuntaan kuin minä. Hänestä tuli tällätty glitter-tyttö, joka viihtyi yökerhoissa drinkkilasi kourassa ja keskittyi lähinnä ulkonäköön ja pinnallisiin asioihin. Jossain vaiheessa hän sitten päätti, että olen vääränlainen ystävä hänelle. Liikaa aivoja päässä ja liikaa kritiikkiä pintaliitäjiä kohtaan. Yhteydenpito katkesi täysin. Kolmas löysi sinkkuvuosien ja sekoilujen jälkeen vakaan parisuhteen. Enää ei jaksettu bailata, puhuttiin parvekelaatoista ja makuuhuoneen seinien väristä. Minna ja hänen yhä jatkuvat sinkkuvuotensa eivät sopineet yhtälöön. Sekin ihminen katosi.

Yhtäkään noista ihmisistä en ole kaivannut. Olen kaivannut ehkä niitä hetkiä, joita nuorempana vietimme yhdessä. Nauroimme, söimme hyvää ruokaa, puhuimme pojista, lauloimme karaokea, joimme boolia, tanssimme koko yön. Mutta ei niistä ajoista ollut lopulta enää mitään jäljellä. Yritin aikani pitää yhteyttä, mutta jos vastapuoli on nihkeä, eikä heillä ole kiinnostusta nähdä ystävää, jonka elämäntapa onkin yhtäkkiä kovin erilainen kuin heidän omansa, niin helvettiäkö sitä edes yrittää nähdä vaivaa? Lopulta se ajautuikin siihen, etten edes pitänyt näistä entisistä ystävistäni. He muuttuivat ylimielisiksi, ilkeiksi ja etäisiksi. Ei sellainen ole enää ystävyyttä, eikä tuo muuta kuin pahaa mieltä. Kun minä en lopulta jaksanut enää kysellä kuulumisia tai pyytää kahville, kuolivat ne ystävyyssuhteet sitten siihen.

Jos ihminen on pohjimmiltaan paskamainen mulkku, tai muuttunut yhtäkkiä sellaiseksi, niin miksi ihmeessä sitä ystävyyttä pitäisi väkisin yrittää pitää hengissä, ihan vain siksi, että se ihminen joskus oli mukava. Ihana. Hyvä. Ystävä? Ei se ole edes silloin ystävyyttä enää. Vain haamu jostain menneestä, epätoivoinen ja tuhoontuomittu yritys rakentaa uudelleen sitä, mitä ei yksinkertaisesti enää takaisin saa. Mulkku on mulkku, vaikka voissa paistaisi. Ei se ihminen enää muutu paremmaksi. Sellaiseksi kuin joskus ennen. Ystävyyden arvoiseksi.

Sukulaissuhteet ovat oiva esimerkki siitä, kuinka väkisin pitäisi pitää paperista hymyä kasvoilla ja yrittää tulla toimeen, vaikka toinen osapuoli olisi pesunkestävä mulkvisti. Minulla on eräs sukulainen, joka ottaa asiakseen arvostella kaikkia. Hän vertailee muita itseensä ja muistaa jatkuvasti korostaa, kuinka uskomattoman erinomainen henkilö hän on, lapsetkin niin kauniita ja menestyviä, työpaikkakin aivan mieletön, ihana perhe ja kaunis ja taitavakin hän vielä siihen päälle on. Kaikkien muiden valinnat ovat vääriä. Nuoret valitsevat koulupaikkansa väärin. Lihovatkin perkele vielä. Lävistävät ja tatuoivat itseään. Kehtaavat työskennellä kassamyyjinä ja siivoojina. Varttuneempi väki onkin sitten tehnyt elämässään kaiken huonosti. Lapset ovat kasvaneet kieroon, äänestetään väärää puoluetta, "teidän koti on rumempi kuin minun kotini", tukkatyylikin on aikansa elänyt. Avioliittokin on huonompi kuin hänellä. Kaikki on aina pielessä. Mutta tähän ihmiseen pitäisi sitten pitää mukavat välit, koska onhan hän sentään sukua. Ja veri on vettä sakeampaa. Perhe on kaikista tärkein.

Paskanvitut (anteeksi karkea ilmaisuni.) Se, että joku sattuu olemaan sinulle sukua, ei automaattisesti tarkoita että sen ihmisen kanssa pitäisi tulla toimeen tai olla ylipäätään missään tekemisissä. Samalla tavalla sitä omaan sukuun mahtuu paskapäitä siinä missä ympäröivään maailmaankin. Tämä on erityisen ongelmallista, jos oma äiti, sisko, veli tai isä sattuu olemaan se ihmiskuona, johon tahtoisi tehdä pesäeron, koska ihminen ottaa paljon enemmän kuin antaa. Harva uskaltaa katkoa välit lähisukulaisiinsa, vaikka syytä siihen usein olisikin. Koska hei, perhe on aina perhettä. Perheenjäseniltä pitää sietää kaikki mahdollinen paskamaisuus ja sekopäisyys, ilkeily ja vittumaisuus.

Sitten ovat tietysti vanhukset. Nuo vaivaiset ja kärsivät mummot ja pappa rukat, jotka ovat eläneet pitkän elämän, ovat vanhoja ja viisaita, ja heitä tulisi kunnioittaa ihan vain siksi, että he ovat iäkkäitä. Ihan samalla tavalla ikäihmisistä löytyy kusipäisiä persenaamoja, kuin nuoremmistakin ikäluokista. Ei korkea ikä tarkoita, että ihminen olisi jotenkin pyhä. Koskematon. Useimmiten vanhukset myös lietsovat itseään entistäkin änkyräpäisemmiksi ja ilkeämmiksi, koska he ovat senioreita. Heillähän on jumalauta oikeus arvostella kovaan ääneen kanssaihmisiä, rynniä muut kumoon kassajonossa ja vallata puistonpenkit tuntikausiksi, jotta voivat kytätä ohikulkijoita ja voivotella, kuinka surkeaa se nykynuoriso onkaan. Aivan sama onko ihminen 20 vai 85, ikä ei ole mikään este ihmisen mulkkuudelle.

Kaikkein surullisimpia tapauksia ovat paskamaiset exät. On toki asia erikseen, jos suhteen toinen osapuoli oli jo seurusteltaessa täydellinen ihmishirviö ja ero tapahtui massiivisten yhteenottojen säestämänä. Mutta jos suhde on ollut aivan tavallinen, hyvä, onnellinen, niin on kummallista, miten eron jälkeen exästäkin tulee mulkku. Erotilanteissa kannattaa toki aina muistaa, että kumpikaan osapuoli harvoin osaa olla objektiivinen. Vanhat kaunat ja riidat saattavat jäädä painamaan, ilmassa voi olla myös katkeruutta. Toinen jää roikkumaan tai jatkaa eteenpäin liian pian. "Mulkku jätkä." "Paska ämmä." Mutta jos ero on tapahtunut suhteellisen sopuisissa merkeissä ja molemmat osapuolet ovat jatkaneet elämäänsä, on hämmentävä tilanne, kun jompikumpi päättääkin, että paskapäänä on hyvä olla.

Lähes poikkeuksetta suhteisiin päädytään ja niissä pysytään kulloinenkin aika siksi, että oikeasti välittää toisesta. Pitää hänestä sellaisena kuin hän on. Arvostaa häntä. Rakastaa. Mutta kun ero tulee, niin yhtäkkiä toinen ihminen ei olekaan minkäänlaisen kunnioituksen tai ystävällismielisyyden arvoinen. Sitä jää miettimään, että oliko se ihminen oikeasti tuollainen jo silloin, kun olimme vielä yhdessä. Tekikö rakkaus sokeaksi? Missä vaiheessa siitä välittävästä ja hellästä ihmisestä tuli piikittelevä, ivallinen ja ylimielinen mulkero, joka kohtelee entistä heilaansa kuin ihmiskuonaa. Nenäänsä nyrpistellen ja inhoten. Vaikka toinen ihminen olisi vielä yrittänyt olla se ystävä ja muistaa ne hyvät puolet, johon toisessa joskus ihastui. Ei se oikein toimi yksipuolisesti. Lopulta sitä vain luovuttaa ja alistuu siihen, että mulkkuhan se sekin on. Unohtaa ne hyvätkin hetket, mitä joskus hänen kanssaan koki ja kääntää ne lämpimät muistot vastenmielisyydeksi toista kohtaan. Se on oikeasti aika ikävää.

Siitä ei pääse mihinkään, että (valta)osa ihmisistä on mulkkuja. Idiootteja. Kusipäitä. Ylimielisiä visvasyyliä. Kokoomuslaisia. Persereikiä. Aivan sama onko kyseessä lapsi, vanhus, täti, äiti, kaukainen sukulainen, entinen poikaystävä, vanha ystävä, uusi ystävä, opettaja, lähikaupan kassa tai aivan kuka tahansa. Mulkku on mulkku vaikka sen miten päin kääntäisi. Mikään entinen tai nykyinen side kahden ihmisen välillä ei velvoita pitämään noita ihmisiä osana elämää. He tuovat mukanaan vain pahaa mieltä ja syövät elämäniloa, eivätkä he muutu miksikään, vaikka kuinka yrittäisit. Et sinä niitä ihmisiä tarvitse. Minäkään en.

Kännissä olet ääliö

Joo, mää huudan. Näytän myös pysäytyskuvassa puliämmältä. Vallan osuvaa. Muistakaa juoda oikein.

Älä kadota itseäsi

"Sulla on liian pienet tissit. Voisit laihduttaa vähän. Sun otsatukka näyttää typerältä. Älä tupakoi noin paljon. Ei tuo punainen huulipuna sovi sulle. Nuo sun shortsit näyttää vastenmieliseltä. Haluat liikaa seksiä. Etkö muka voi hakea mulle kaupasta kaljaa ja tehdä ruokaa, kun mulla on krapula? Puhut liikaa. Sulla on liikaa kavereita. Naurat liian kovaan ääneen. Oot liian temperamenttinen. Pakkoko sun on analysoida kaikkea? Älä juo kaljaa, vain minä saan tehdä niin. Voitko olla vaan hiljaa ja näyttää nätiltä? Oot muuten lihonut ja näytät kauhealta."

On mielenkiintoista, miten olen joskus ajautunut ihmissuhteisiin, joissa olen kuullut edellämainittuja asioita. Olen pohtinut tätä paljon. MIKSI sitä ihastumisen ja typerien odotustensa varjolla sallii kenenkään puhua itselleen noin? Minä en tahdo elämääni sellaisia ihmisiä, jotka sanovat minulle tuollaisia asioita. En ystäviksi, enkä tuttaviksi, mutta näköjään minä silti haalin heitä parisuhteisiin (tai niiden tapaisiin räpellyksiin.)

Jossain vaiheessa sitä alkaa uskoa niitä asioita. Tuntee itsensä riittämättömäksi, epäkelvoksi sellaisena kuin on. Sitä on joko liikaa, tai liian vähän. Ei koskaan sopiva sellaisena, kuin sattuu olemaan. Pitäisi muuttua ja mukautua toisen odotuksiin ja toiveisiin, muovata itsestään ideaali partneri, se toisen osapuolen unelmien nainen. Koskaan ei ole sellainen jo valmiiksi.

Minulla on paljon ystäviä. Nuoria, vanhoja, miehiä, naisia, homoja, heteroita ja kaikkea siltä väliltä. Se yllättää aina, kuinka mielettömän hienoja tyyppejä olenkaan onnistunut keräämään ympärilleni. Ja minä rakastan jokaista heistä juuri sellaisena, kuin he ovat. Uskaltaisin väittää, että myös he pitävät aidosti minusta juuri tällaisena kuin olen. Minnana, joka käyttäytyy humalassa epäkorrektisti ja möläyttelee typeriä asioita. Polttaa ketjussa ja raakkuu viskibassollaan niin, että varmasti puoli Oulua kuulee sen. On välillä väsynyt, pahantuulinen ja epäedustava. Äkäinen vastarannan kiiski, joka puhuu suoraan ja ärähtää kunnolla, jos oikeasti tympii. Mutta eivät he ole minua yrittäneet koskaan muuttaa.

Jos ja kun yrittää muuttaa itseään, kun sattuu tykästymään johonkin ihmiseen, niin itseäänhän siinä vain saa syyttää. Ei se sen toisen ihmisen vika ole, vaikka se laukaiseva tekijä asiassa onkin. On kamalaa havahtua jossain vaiheessa siihen, ettei tunnista enää itseään. Miettii, mihin katosi se onnellinen ihminen, se Minna, jollaisena on itsensä oppinut tuntemaan. Tilalle on tullut varjo, puolivillainen versio. Haalistuneet värit ja kadonnut persoona. Ei enää tunnista edes omaa luonnettaan, eikä edes tiedä millainen on. Ja koko ajan on onneton.

Sivustakatsojana tällaisia parisuhteita näkee harmillisen paljon. Toki on luonnollista, että ihastuminen, rakastuminen ja parisuhde muuttaa ihmistä ainakin jollain tasolla. Elämä ylipäätään muokkaa ja kasvattaa. Mutta nämä tapaukset, että se ihminen, johon joskus tutustui ja tykästyi, muuttuu täysin. Katoaa. Tilalle tulee juurikin se varjopersoona. Minusta se on surullista. Hirvittävän surullista.

Jos minä joskus päätän, että nyt on se hetki kun loppuu tämä hulvaton sinkkuelämä, niin minä tahdon että se suhde on juuri sitä, että toinen ihminen antaa minun olla tasan sitä mitä olen. Jos satun välillä tilttailemaan tai änkyröimään, niin se ei ole eron paikka. Minullekin sallitaan vajavaisuus ja huonot puoleni. Epätäydellisyys.

Minä kadotin itseni pitkäksi aikaa. Minusta tuli Minna, josta en itsekään pitänyt. Melankolinen ja synkkämielinen, aina surullinen tai vihainen. Itseinhoa ja ahdistusta riitti. Sitten minä päätin että nyt se loppuu. Minä potkaisen elämästäni pois ne ihmiset, jotka eivät anna minun olla minä. Eivät he ole kaiken sen vaivan ja surun arvoisia. En minä TARVITSE noita henkilöitä. Minä löysin onneni uudelleen.

On hauskaa nähdä ystäviä, jotka eivät ole tunteneet minua kovin kauan. He tutustuivat minuun kun olin hieman hukassa, ja ovat hämillään siitä, millainen olen nyt. Millainen se oikea Minna on. Tämä joka nauraa ja hehkuu hyvää oloa, koska elämä on niin hemmetin hauskaa ja kohdillaan. Joka ei kadu eikä häpeä, kulkee pää pystyssä ja nauraa niin että poskiin sattuu ja silmäkulmiin kertyy ryppyjä. On ihana kuulla itselleen tärkeän ihmisen suusta näyttävänsä niin onnelliselta ja harmoniselta, että se tarttuu, eikä sille voi muuta kuin hymyillä.

Muistakaa rakastaa itseänne. Ihan oikeasti. Se on klisee, mutta niin harvinaisen totta. Jos sinä et rakasta itse itseäsi, ei sinua voi rakkaudella korjata tai parantaa kukaan muukaan. Minulla on pienet rinnat. Voisin laihduttaa. Tupakoin hieman liikaa. Voisin välillä tukkia suuni. Mutta minä pidän rinnoistani. Pidän kehostani. Nautin tupakoinnista. Ja sanon ihan tasan mitä minä haluan, koska hei, minä nyt vain olen sellainen. Ja sen takia olenkin niin mahtava tyyppi. Mindiana Jones. Juuri sopiva tällaisenaan.
 

Joskus pitää olla surullinen

Olen toisinaan pohtinut, että masennus on älykkäiden ihmisten sairaus. Niiden, jotka analysoivat ja miettivät asioita välillä hieman liikaakin. Masennus on kammottava asia. Siitä ei niin vaan ryhdistäydytä ja skarpata. "Kyllä se siitä, ajattele positiivisia juttuja." Ei se ihan niin helppoa ole.

Minä sairastin todella vaikeaa masennusta vuosia. Oli pitkän työn ja vuosien terapian takana, että siitä räpiköi  pinnalle. Jollain tavalla se jättää kuitenkin aina jälkensä, siitä jää se ikuinen melankolinen pohjavire. Olen miettinyt myös sitä, että toiset ihmiset ovat huomattavasti taipuvaisempia melankoliaan kuin toiset. Mielestäni se surullisuus pitää sallia ihmisille. Jos on paha olla, niin miksi sitä pitäisi väkisin näyttää hilpeää naamaa? Suru on pakko käsitellä pois, jotta siitä selviää.

Sen tarkemmin erittelemättä voin kertoa, että olen ollut pitkään todella surullinen. Elämässä on ollut isoja ja raskaita asioita. Olen ollut hankala ihmisille, enkä kyllä yhtään vähiten itselleni. Sitä omaa pahaa oloa ei pitäisi koskaan purkaa muihin, mutta joskus se on välttämätöntä. Kun ei halua edes katsoa peiliin eikä nousta sängystä ylös aamulla, niin sitä on helppo räyhätä muille. Olla äkäpäinen ja ilkeä. Onneksi ihmiset useimmiten kestävät sen. Ne hyvät ystävät pysyvät, vaikka olisikin välillä paskapäinen ja hankala.

Minä olen onnellisessa asemassa, koska minulla on paljon ystäviä. Niitä, jotka oikeasti kannattelevat pinnalla kun itse tahtoisi vain vajota pohjaan. Se on raskasta, mutta siinä oikeasti punnitaan se, ketkä ihmiset ovat ystävyyden arvoisia. Kun vuosia sitten masennus oli omalla kohdallani pahimmillaan, menetin uskomattoman paljon ihmisiä elämästäni. Niitä, joita pidin ystävinäni. He eivät jaksaneetkaan Minnaa, joka ei ollut aina iloinen. Joka oli ankeaa seuraa, itkuinen ihmisraunio. Mutta osa pysyi, ja on elämässäni yhä. Siitä olen oikeasti aina kiitollinen.

Minulla on ollut edesmennyttä mummoani hirvittävä ikävä. Vein kukkia haudalle ja kerroin mitä minulle kuuluu. Itketti, olisi tahtonut halata sitä ihmistä. Minun mummoni oli yksi vahvimmista naisista, joita tiedän. Hän kasvatti kolme hienoa lasta, huolehti sairaasta äidistään ja selvisi hirmuisen vaikeista asioista. Ja silti hän jaksoi aina hymyillä. Iloita niistä asioista, joita hänen elämässään oli, kaikista menetyksistä ja takaiskuista huolimatta. On surullista, etten koskaan saanut tuntea mummoa aikuisiälläni. Hän menehtyi jo vuosia sitten ja loppua kohti hiipui pois. Ei enää tunnistanut lapsenlapsia. Silti minä mietin, että kyllä se ihminen on läsnä yhä. Hautakivi kuuntelee, kun minä haluan puhua. Mummo kyllä kuuntelee.

Mutta jos palataan surullisuuteen. Minulla on melankolinen luonne. En edes usko että ihminen voi pohjimmiltaan olla aidosti onnellinen. Kyynisyyttähän se on, mutta näin minä sen koen. Hyvinäkin hetkinä taustalla vaanii aina vaikeiden vuosien jättämät arvet ja menneisyyden painolasti. Pelko siitä, että sitä romahtaa aivan pohjalle. Toisinaan tekisi mieli hypätä parvekkeelta tai juosta rekan alle. Mutta silloin pitää vain päättää, ettei ihan oikeasti luovuta. Kaikesta selviää. Suurista suruista ja niistä pienemmistä.

Viime yönä minulla oli paha mieli. Onneksi minulla on ystäviä, jotka tulivat halaamaan kun itketti. Antoivat pyyhkiä räkää paitaan ja märistä niin paljon kuin halusin. On surullista katsoa vierestä, kun ihmisillä on hankalaa ja ihmiset kaikkoavat pois. Eivät kestä sitä vaikeutta. Minä kestän ihmisiä kun he ovat vaikeita ja surkeita. Minä en mene yhtään mihinkään. Jaksan kuunnella itkut ja ahdistukset, vastaan puhelimeen keskellä yötä kun jollain on paha olla. Kuuntelen. Yritän lohduttaa niin hyvin kuin pystyn. Se on sitä ystävyyttä. Minä arvostan jokaista ihmistä joka elämässäni on, annan anteeksi huonot päivät ja julmat sanat. Koska he ovat kuitenkin niitä ihmisiä, joista minä aidosti välitän.

Kaikessa on myös huonot puolensa. Minä en osaa enkä halua useinkaan näyttää, jos olen surullinen. Mieluummin nuolen haavojani yksin ja vetäydyn syrjään. Pelkoahan siinä on aina taustalla, että mitä ne ihmiset nyt miettivät jos minä kerrankin itken. Aina pitäisi olla muka niin hemmetin kova, sitä ei salli itselleen minkäänlaista heikkoutta tai haurautta. Mutta minä opettelen, etenen tipuaskelin. Kyllä minäkin saan itkeä joskus ja olla surullinen. Jokaiselle pitäisi sallia se. Kaikista eniten itselleen.

Tänään olen surullinen. Eilen olin surullinen. Viikko sitten olin surullinen. Huomennakin taidan olla surullinen. Mutta minä tiedän että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Jokaiselle ihmiselle on varattu kiintiömäärä paskaa niskaan, ja toivoisin että minun osaltani se kiintiö on kulutettu.

Joten hei vaan. Nyt te kaikki tiedätte että minä olen surullinen. Minna yrittää kovasti olla aina superminna, mutta enpä minä sittenkään taida olla. Jokainen on tasapuolisen romuna ja hajalla, rikkinäisiä ihmisiä. Mutta juuri se tekee ihmisistä ihmisiä. Inhimillisiä.

Pihapuussa laulaa lintu ja pekoni paistuu pannulla. Pitkä kesä on edessä, on festareita ja ystäviä, puistoja ja paljon naurua. Kyllä tämä tästä. Onneksi kaikki muuttuu vielä paremmaksi.

Haluatko jumahtaa kaupan kassalle?

Jokainen on varmasti kuullut tuon kysymyksen ainakin kerran elämässään. Useimmiten silloin, kun sukulaiset, kaverit tai joku muu on yrittänyt patistaa koulun penkille. Eihän sitä kukaan nyt paskaduunia haluan tehdä. Eli siis siivota, istua marketin kassalla, olla puhelinmyyjänä tai päätyä vaikkapa roskakuskiksi. Noina hetkinä  minua suututtaa suunnattomasti. Minä olen istunut kaupan kassalla, siivonnut ja tehnyt puhelinmyyjän duunia. Yhdestäkään työstä en erityisemmin ole nauttinut, mutta minä sentään arvostan ja kunnioitan ihmisiä, jotka noita töitä tekevät, vaikkapa sitten sillä paskalla palkalla ja fyysisen kunnon rapistuessa. Olen myös parhaani mukaan yrittänyt tehdä työni hyvin.

En arvosta ihmisiä, jotka pitävät näiden töiden tekijöitä jonkinlaisina ali-ihmisinä, jotka tekevät työtään, koska eivät parempaankaan ole elämässään pystyneet. Noita ihmisiä saa sylkeä päin naamaa, heille saa aukoa päätään niin paljon kuin lystää, vastailla tylysti tai jättää kokonaan huomioimatta. Heille saa naureskelle ja heille ei tarvitse avata ovia, saati että tervehtisi tavatessaan. Iltapaskalehdissä on jatkuvasti hassunhauskoja uutisia, joissa neuvotaan kuinka ärsyttävistä puhelinmyyjistä pääsee helposti eroon ja millä vastauksella mykistetään lehtimyyjät.

Minä en pidä siitä, että minulle soitetaan 8.00 vapaapäivänäni ja aletaan kaupata Erä -lehteä. En ole oikeaa asiakaskuntaa, tahtoisin nukkua ja vituttaa, kun myyjä alkaa jauhamaan sellaista litaniaa, että suunvuoron saa joskus kymmenen minuuttia puhelun aloittamisen jälkeen. Minä olen kuitenkin omakohtaisesti toiminut hetken puhelinmyyjänä ja todennut, ettei se homma todellakaan ole itseäni varten. Se vaatii oikeasti henkistä kanttia kuunnella "haista paskaa" ja "mee muija oikeisiin töihin"-vastauksia kahdeksan tuntia päivässä, tai hammasta purren kuunnella luurin toisesta päästä hihittelyä, kun kaverit koittavat keskenään keksiä mahdollisimman nasevaa vittuilua sille ärsyttävälle puhelinmyyjälle. Siihen päälle sitten vielä esimiehet, joilta saa huutia jos myyntiä ei tule tarpeeksi, vaikka kuinka täysillä yrittäisi. Jos minulle siis soittaa puhelinmyyjä, yritän aina olla kohtelias ja selittää, miksi minä en osta tuotetta, jota hän myy. Kiireeseen vetoan, jos minulla on kiire. Useimmiten toivotan lopussa aina hyvät työpäivän jatkot tai viikonloput. "Kiitos ei" on mielestäni lopulta aika helppo sanapari sanoa.

Puhelinmyyjiä ohjeistetaan latelemaan tarjoukset kohta kohdalta, ja suostuttelemaan asiakasta ostamaan tuotetta niin pitkään, kuin tämä vain suostuu kuuntelemaan. Ei sitä kukaan pahuuttaan tai ilkeyttään tee. Palkka ei usein ole parhaasta päästä, mutta silti sitä työtä tehdään. Itse valitsin säännöllisen palkan sossun ja työkkärin byrokratiaviidakon sijaan. Olin kuitenkin puhelinmyyjänä surkea. En jaksanut alkaa inttämään jos asiakas sanoi ei, ja jouduin joka kerta puremaan kieltäni, kun vastaus oli vittuilua, huorittelua tai haistattelua. Kohtelias "ei" olisi usein sieltä asiakkaan puolelta riittänyt, mutta harvemmin moista kuuli. 

Useimmiten ajatellaan että puhelinmyyjät ovat kaikki nuoria ummikkoja, jotka eivät muuta työtä saa, tai tekevät sivuduunia opintojensa ohessa. Tämähän ei pidä laisinkaan paikkaansa. Omissa työkavereissani oli toki nuoria, mutta myös vanhempia konkareita, jotka saattoivat tahkota kuukaudessa tonnitolkulla rahaa, koska olivat niin hemmetin hyviä myyjiä. Ihaillen sitä sivusta katseli ja kuunteli, kuinka kerta toisensa jälkeen tyypit saivat kaupattua tuotetta ja tilipäivän potti sen kuin kasvoi. Myös niihin vittumaisiin asiakkaisiin he jaksoivat suhtautua rutinoituneesti ja rauhallisesti, ottamatta siitä itseensä. Itselläni tuli välillä jopa itku ja hermosavuilla sai ravata, kun suututti se, kuinka töykeitä ihmiset osasivat olla. Osa noista myyntitykeistä oli tehnyt työtä jo vuosia, jopa vuosikymmeniä. He aidosti pitivät työstään, eivätkä edes harkinneet hakevansa muita töitä, etteivät vahingossakaan jumahtaisi sinne ali-ihmisten kastiin. Miksi sitä pitäisi opiskella tai haeskella jatkuvasti "parempia" töitä, jos tekee jo valmiiksi työtä, jossa on todella hyvä?

Kaupan kassallakin on tullut istuttua. Sielläkin työkavereiden joukossa oli sekä vanhempia pitkän linjan kassaneitoja ja -herroja, että opiskelijoita ja välivuosia viettäviä nuoria, tai muuten kaupan alalle ajautunutta nuorempaa väkeä. Minä olin myyjänä aivan hyvä. Pidin siitä, että ihmisiä sai kohdata kasvotusten, heidän kanssaan saattoi rupatella ja harvemmin joutui istuskelemaan tai seisoskelemaan täysin toimettomana paikoillaan. Ihmiset sitten taivastelevat, että no eihän se vaadi mitään osaamista läsöttää perseellään siinä kaupan kassalla ja myydä elintarvikkeita, vaatteita, tai mitä ikinä liikkeessä satutaankaan myymään. Ja niin, ei saa unohtaa että kaikki kassahenkilöt ja myyntialalla työskentelevät ovat tyhmiä, huonompia kuin ne muut. Ovat jumahtaneet työelämässä sinne, mistä 18-kesäisinä aloittivatkin.

Kassamyyjän työ ei todellakaan ole mistään helpoimmasta päästä. Toki siihenkin oppii nopeasti, mutta jatkuvasti saa opiskella uudistuvien kassajärjestelmien käyttöä, painaa mieleen kaikenlaiset kuponkialet ja vaihtuvat kamppanjat, suorittaa hygienia- ja ikärajapasseja, vahtia ettei kukaan näpistele, hyllyttää oikein ja hoitaa takahuoneessa kaikki niin kuin pitääkin ja hyvällä tuurilla varoa niitä humalaisia örveltäjiä tai huumevelkoihinsa helppoa rahaa puukon kanssa haeskelevia nistejä. Valikoimasta piti olla hyvin perillä ja osata esitellä uutustuotteet ja salamana tietää, mistä löytyisi niitä punaisia huiveja tai gluteenitonta pullaa. Työssä piti tehdä monenlaisia asioita. Jatkuvasti. Ei sitä vaan perse penkissä läsötetty ja kuolattu rinnuksille. Työ oli haastavaa fyysisesti, mutta myös henkisesti. Ei huonoa päivää saanut tai voinut asiakkaalle näyttää, ja tytöttelyt ja patukkavitsit piti kuunnella hymyhuulin. Joka päivä sai myös kuunnella nillitystä kun hyllyt ovat tyhjinä, kaupasta ei löydy tuotetta x, laatu on paskaa, hinnat korkeita ja koko organisaatio mätä. Niin, sehän on juurikin sen myyjän vika.

Myyntialalta tunnen kenties eniten ihmisiä, jotka ovat hyviä siinä mitä tekevät. He ovat vuosia olleet välillä kaupan kassalla, myyneet ehkä elektroniikkaa, olleet ärrän tätejä tai aivan mitä tahansa siltä väliltä. Myös rutinoituneiden torimyyjien kaupankäyntiä sai katsella sivusta nöyränä ja sitä oppia arvostaen. Nämä ihmiset osaavat hommansa. Heillä on kokemuksen tuomaa taitoa, jota kaikilta ei löydy. Heillä on myös luonne ja persoona, joka sopii siihen työhön. Toki tuolla alalla tapasi paljonkin ihmisiä, jotka olivat katkeria siitä, että elämä oli "pakottanut" heidät jämähtämään siihen uraputkeen kaupan kassalta toiseen, kun lapset olivat syntyneet, eikä opiskelulle jäänyt aikaa, kun jostain oli se leipäkin tienattava nälkäisiin suihin. Se ura lääkärinä, ammattimuusikkona tai sähköinsinöörinä oli jäänyt pelkäksi nuoruuden haaveeksi. Mutta nämäkin ihmiset osasivat kuitenkin arvostaa sitä työtä mitä tekivät ja opastivat kärsivällisesti nuorempiaan eivätkä näyttäneet vaikka välillä olisikin vituttanut päivästä toiseen painaa samaa työtä suhteellisen pienellä palkalla.

Ja siivojat, oi siivojat. Mitä työtä te teettekään kaikkien muiden puolesta. Ilman teitä ihmiset hukkuisivat paskaan. Työ on fyysisesti erittäin raskasta, itse tuota työtä muutaman vuoden tehneenä sen todellakin tiedän. Kädet ovat känsäiset tai rakoilla, jalat huutavat armoa työpäivän jälkeen, selkä on paskana, niskat ja hartiat kipeinä ja sitä on turha edes haaveilla kauniisti lakatuista kynsistä. Siivoojat ovat yhteiskunnan silmissä välttämätön paha. Näkymättömiä ihmisiä. Kun siivooja kävelee jossain vastaan, niin hyvä jos kukaan vastaantulijoista edes vilkaisee, saati että tervehtisi tai avaisi ovea, kun raskaita välineitä yrittää liikutella paikasta toiseen. Eikä siivoojaa tarvitse missään nimessä väistää. Vittuako sattuu moppaamaan juuri sitä  kohtaa, missä MINÄ kävelen. Säälittävät ihmiset tekevät likaista työtä pienellä palkalla, olisivat menneet kouluun.

Tässäkään yhteydessä turha lienee mainita, että tiedän ihmisiä, jotka siivoavat aivan mielellään. Hyräillen he tekevät työtään ja kohauttelevat vain olkiaan kun kyselen, että eikö heitä vituta, kuinka ylimielisiä ja välinpitämättömiä osa ihmisistä heitä kohtaan on. Paskaksi menneet välilevyt ja kovettuneet kädet he kuittaavat ammattivaivoina, pieninä haittoina. Minä en siivoustyötä loppuikääni jaksaisi tehdä, ihan niistä fyysisistä syistä. Olen myöskin hieman hienohelma, enkä pidä liasta. En halua uittaa käsiäni muiden ihmisten vessanpytyissä tai luututa oksennuksia baarin lattialta. Mutta hei, joku nekin työt tekee. Pesee ne paskat ja  oksennukset, luutuaa lattiat. Tyhjentää roskikset ja bajamajat ja kerää ne jurripäissään kadunvarteen heitetyt pitsalaatikot ja tupakannatsat sekä lakaisee lasinsirut. 

Arvostakaa niitä ihmisiä, jotka tekevät työtään. Oli se työ sitten mitä tahansa. Kaikki eivät halua korkeakoulututkintoa, tai lukea itselleen vuosia ammattia. He tahtovat tehdä juuri niitä töitä, mitä nyt tekevätkin. Työnteko ei ole elämässä mikään itseisarvo, mutta ihmisarvo sen sijaan on. Olkaa siis olematta ihmisperseitä toisille ihmisille, jotka tekevät niitä töitä, joita te ette tahdo tai viitsi tehdä. 

Kiitos Snuukkeri!

Minulla on pissahätä. Korva on tukossa, koska seisoin ämyreiden vieressä Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändin keikalla. Mekko haisee tupakalta ja päälleni läikkyneeltä kaljalta. Ulkona tuulee ja on vielä kirkasta. Mutta nyt tuntuu siltä, että on aivan pakko kirjoittaa. Kirjoittaa rakkaudestani erääseen anniskeluravintolaan, joka kohtaa reilun viikon kuluttua erään aikakautensa lopun.

Snooker Time ei ole minulle pelkkä kuppila, jossa kiskotaan kaljaa ja haetaan humalaa. Se on kuin toinen koti, sinne voi mennä aina. Kun ilostuttaa, ahdistaa, itkettää, masentaa, väsyttää, naurattaa. Joka kerta siellä on hyvä olla, turvallinen olla. Tänään juhlittiin ja kaihoiltiin Snookerin "läksiäisiä." Baari muuttaa uuteen osoitteeseen ja jättää taakseen nykyisen miljöönsä, joka kaikessa kauheudessaan ja kolkossa rumuudessaan on yksi kauneimpia asioita, joita tiedän.

THJKB:n keikalla katselin ympärilleni ja herkistyin. Minun baarini, minun ihmiseni, minun ystäväni. Oli Juggis joka näytti siltä, että pomppaa kohta katosta läpi. Oli Sara, joka otti kädestä kiinni ja lauloi kanssani täysillä. Oli Akseli, joka pittasi eturivin kumoon uudestaan ja uudestaan. Oli Jouni, jonka vaaleansininen paita oli liimautunut kiinni hikiseen selkään.

Jokunen aika sitten istuskelin Snookerissa tinttaamassa alkuillan häppäreillä kevyttä hiprakkaa. Pääkallopaikalla, oli Vesku, oli Timo, oli Jari, oli niin monta muutakin. Sillä hetkellä minä tajusin, että elän juuri nyt niitä hetkiä, joita minä tulen muistelemaan vielä vuosienkin kuluttua, kun arki on harmaantunut, tasaantunut ja ikä alkaa painaa. Niitä nuoruusvuosien loputtoman pitkiä iltapäiviä, kun tupakkaa palaa ketjussa ja olut maistuu niin helvetin hyvältä. Kaikki naurattaa ja tekisi mieli rutistaa jokaista ihmistä, joka on siinä läsnä.

Snoohon liittyy paljon muistoja. Hyviä ja huonoja, kauniita ja niitä rumempia. Se on valehtelematta ollut hirvittävän iso osa minun nuoruuttani, kasvukipuiluvuosiani ja tähänastista elämääni. Olen istunut siellä silmä mustana Hässäkkä-päivien jälkeen Alfakalle-paidassa ja juonut kädet täristen jaffaa. Markon kanssa huutelimme hävyttömyyksiä ohikulkijoille ja röhönauroimme, kuin mikäkin korppipari. Miehen kanssa, joka ehkä kaikista miehistäni lähimpänä ensirakkautta oli, kävimme ensimmäisillä treffeillä. Istuimme hämyisässä nurkkapöydässä, Toto-kyltin varjossa. Miestä jännitti, hän naputteli hermostuneena pöytää sormillaan ja pälyili ympärilleen. Minä en ollut nukkunut koko edeltävänä yönä, koska jännitin niin kovasti. Mutta ei sitä minusta huomannut. Otin miestä käsistä kiinni ja hymyilin. Ei tarvinut enää naputella sitä pöytää.

Iltapäivisin on istuttu Markuksen, Henrin, Saran, Annan, Mikon, Jennyn, Lauran ja niin monen muun kanssa ja annettu yhden hanaolvin venähtää toiseen, kolmanteen, kahdeksanteen. Snookerissa olen paikkaillut särkynyttä sydäntä, tuijotellut paskaisen ikkunan läpi harmaata kaupunkia tupakkakopissa ja ollut aivan varma, ettei murjottu sydämeni tule toipumaan enää koskaan. Snoossa olen iloinnut voiton hetkiä, juhlinut ystävien kanssa niin, että pöytäkin hajoaa (kahdesti.) Koulutovereiden kanssa olemme puhuneet politiikkaa ja haaveilleet paremmasta maailmasta. Terassin nurkkapöytään raaputin pojan nimen ja sydämen. Siellä se on vieläkin. Pikkujouluissa kahdeksan litraa kaljaa, Aino ja Ruottis, Hannu ja Tommi. Kaikki mahtavat tyypit. Aten kanssa istuimme tupakkakopin lattialla ja puhuimme henkeviä. En kyllä muista mitä, mutta henkeviä kuitenkin.

Kertaakaan en muuten ole Snookerissa tuoppia hajottanut.

Vessassa lukee "kuin laivasa ois" ja "seksi on niin kuin sirkus." Alisan kuvia ja nimiä kaikkialla, törpöttelyä viimeisillä rahoilla, lokkisiskokset aina muiden lompakolla hävyttömän pienissä shortseissaan. Viimeiset hilut pelikoneeseen ja kaksikymppiä kaljarahaa Henrin kanssa. Ei ole olut maistunut koskaan niin hyvältä. Krapulapäivinä jaffaa ja vittuilua Jupelta. Kerran oksensin tuoppiin. Kehottivat juomaan lisää kaljaa. Äidin ja isän vein kerran Snookeriin. Molemmat rakastuivat baariin. Nellyn kanssa lueskelimme yläasteaikojen kirjevihkoja ja matikantunneilla kirjoiteltuja lappuja, joita toisillemme takarivissä heittelimme. Tuuli nakkeli lappuset pitkin terassin lattiaa. Ja sehän on aina alkavan kesän varmin merkki, kun Snookerin ikkunat avataan.

Vessat ovat niin pieniä, ettei tällainen pitkäraajainen naarashirvi niihin mahdu. Aina saa istua mutkalla. Ensimmäisessä vessassa tulva, toisessa pytty puoliksi irti. Kolmas vessa on se mystinen, jossa kukaan ei muista koskaan käydä. Ja ne valkoiset muovituolit. Jos uusissa tiloissa niitä ei ole, niin minä saatan ehkä hieman itkeä.

Tuossa baarissa olen tutustunut käsittämättömään määrään uskomattoman hienoja ihmisiä. Snookerissa ei tarvitse koskaan istua yksin, aina löytyy tuttuja, kavereita, ystäviä. Naapuripöydän tuntemattomat pojat antavat puuttuvat kolikot kaljaan ja kun tupakantuskissaan itkee röökittömyyttään, tulee joku ja tarjoaa omistaan. Puhelimet, lompakot, laukut ja läppärit uskaltaa jättää pöytään, kertaakaan ei ole kukaan rähmäkäpälä niihin koskenut. Ehkä se on sitä keskioluen luomaa solidaarisuutta.

Mutta minun elämässäni loppuu nyt yksi ajanjakso. Eihän tuo baari lakkaa olemasta, mutta kyllä se tuntuu siltä, kuin itse muuttaisi uuteen kotiin. Entiseen kotiin jää niin paljon muistoja. Sitä tuntee jo jokaisen nurkan ja muovituolin, murtumat katossa ja siniset muoviämpärit. Satunnaisesti tipahtelevan kattorappauksen ja lukottomat ja hanattomat vessat. Lattian, jota ei ole luututtu varmaan koskaan. Ikkunat, joiden läpi valo siivilöityy sameanruskeana. Sopivan hämärää meille synkille boheemeille. Mutta sinne jäävät ne hetket ja seikkailut, itkut ja naurut, päättymättömät keskustelut, humalaiset suudelmat ja räävitön räkätys. Onneksi ne kuitenkin säilyvät kyynisessä sydämessäni aina.

Edit: Joku oli tehnyt kauniin muistovideon Snooker Timelle. Itku tuli kun katsoin, voihan Snuukkeri.

".. No antoko ees pillua?"

Minä olen pesunkestävä feministi. Mielestäni siinä ei ole mitään naureskelemista tai väheksyttävää. Tai koomista tai typerää. Jokaisen järkevän ihmisen tässä maailmassa pitäisi olla feministi. Tänään heräsin ja aloin pohdiskelemaan asioita. Ulkona paistaa aurinko ja on yksi kevään ja kesän ensimmäisistä hellepäivistä. Minähän puen jalkaani maailman pienimmät shortsit, ihan vain siksi, että tahdon päivetystä sääriini, enkä tahdo hikoilla kuin porsas kirmaillessani paahtavassa kuumuudessa pitkin kaupunkia. Minulla oli eilenkin erittäin pienet shortsit. On jännittävää, miten ihmiset kokevat asialliseksi kommentoida pukeutumistani heti siinä vaiheessa, kun päivänvalossa näkyy muutakin kuin hieman nilkkaa. Minulla on selluliittia, voisin laihduttaa, olen talven jäljiltä kalpea kuin Muumi ja säärissäni taisi olla vieläpä pieni sänki. Mutta kuuluuko se ihan oikeasti kenellekään hitonkaan vertaa?

Istuin eilen koko päivän Kiikelissä. Ystävälläni oli kuuma ja hän riisui rintaliivinsä. Ylleen hän jätti mielestäni täysin neutraalin, tumman topin. Eiköhän joku miessukupuolinen henkilö sitten kuitenkin huudellut jossain vaiheessa, että "eikö sulla ole tissiliivejä?" No mitä vittua nyt oikeasti. KENELLE SE HELVETTI KUULUU ONKO NIITÄ RINTALIIVEJÄ VAI EI? Ja millä oikeudella joku saatanan urpo kommentoi toisen pukeutumista, ihan vain siksi koska tissit.

Minulle huudeltiin eräänä kesänä silloisen Miloun terassilta, ettei minun kannattaisi käyttää näin pieniä shortseja, jos perseeni on tällainen kuin se on. Kiitin kohteliaisuudesta ja jatkoin matkaani. Eräs mies myös kommentoi kesäistä shortsimuotia sanoilla "hyi saatana, nuo ei näytä kenenkään päällä hyvältä." Olenkohan nyt unohtanut jonkin perustavanlaatuisen säännön, kun mielestäni se, että miellyttää vastakkaisen (tahi saman) sukupuolen silmää pukeutumisellaan, ei todellakaan merkitse hevonvitun vertaa. Minä puen päälleni tasan mitä haluan. Jos jotakuta  häiritsee epätasainen iho yläreisissäni, niin siinäpä sitten häiritsee. Jos jonkun mielestä en näytä hyvältä, niin vittu anteeksi, se nyt ei satu olemaan elämäntehtäväni. Näyttää houkuttelevalta varraspaistilta miesten silmissä siis. 

En pidä naisista, jotka käyttävät viehätysvoimaansa ja ulkonäköään edetäkseen elämässään. Älkääkä nyt käsittäkö väärin, siinä on jotain piilevää neroutta, että osaa käyttää hyviä puoliaan edistääkseen päämääriään. Asia on hieman sama kuin se, että se baarin epäviehättävin mies iskee kaikki naiset, koska hänellä on karismaa ja Titanicin kokoinen ego. Mutta en arvosta naisia, jotka eivät edes yritä olla mitään muuta kuin silmäämiellyttäviä kikattajia. Tunnen useammankin naisen, joilla on terävä mieli ja paljon sanottavaa, mutta he eivät näytä sitä. He ovat niitä tyttöjä jotka kikattavat oikeissa kohdissa ja keskittyvät näyttämään seksikkäiltä miesseurassa. Koska hei, eihän se muuta vaadi. Heikot bimbot herättävät miehissä suojelunhalun. Hymyilevät aina nätisti eivätkä auo päätään ikinä. Eivät ole niitä "hankalia naisia", jotka kyllä aukaisevat turpansa silloin kun vituttaa tai mies käyttäytyy kuin mikäkin riemuidiootti. Feminismi on moniulotteinen juttu, ja jokainen näkee ja kokee sen omalla tavallaan, mutta mielestäni juuri nämä naiset, nämä heikot ja hymyilevät bimbot, vetävät mattoa feminismin alta.

Minä arvostan jos joku sanoo minua kauniiksi. Onhan se nätisti sanottu ja imartelee jokaisen sisäistä egoistia. Kauneimpia kohteliaisuuksia ovat olleet kuitenkin ne, jotka eivät liity ulkonäkööni. Ehkä olen saanut tunnustusta älykkyydestäni, luonteestani, empatiakyvystäni, kirjoitustaidostani tai jostain muusta. En siitä että tissini ovat hyvät tai naamani nätti. Se kertoo siitä, että ihmiset oikeasti näkevät minut. Minnan ulkokuoren alla. 

Henkilökohtaisesti voisin sanoa, ettei tyhmä ihminen  edes voi olla silmissäni viehättävä. Jos ihmisellä ei ole mitään muuta annettavaa kuin ulkokuorensa, on se lähinnä surullista.

Ja sitten miehet. Voi teitä. Minulla on runsaasti miespuolisia ystäviä, tuttuja ja kavereita. Istuskelen monesti jätkäporukassa ja kuuntelen tarkoin tuon uroslauman keskustelua ja sanavalintoja. En voi sietää, enkä käsittää sitä, millainen machoilu ja primitiivinen "ugh minä uros"-meininki noissa laumatilanteissa purkautuu valloilleen. Naiset ovat vain naisia. Eivät ihmisiä. "Lähetään naisiin". "Kävitkö naisissa?" Tai sitten naiset ovat vain pilluja, eivät enää edes naisia. "No antoko se pillua ees?" "Ai ei? Turha muija." Miehet vonkaavat pillua. Pimpettiä. Römpsää. Tussua. Tuheroa. Lähtevät pillumetsälle baariin. Pokaavat muijan ja panevat. Seuraavana päivänä keskustellaankin sitten, että kuka sai pillua ja oliko se pillu huono, hyvä vai jotain siltä väliltä. "Ihan ok pillu. Menee paremman puutteessa." Jos sitä ihan oikeasti tahtoo puhua naisesta kuin käyttötavarasta ja kohdella naista kuin esinettä, niin eikö se olisi sitten sama käydä huorissa? Se on ainakin rehellistä kummankin osapuolen kannalta. Nainen pitää kehoaan kauppatavarana, ja mies kohtelee sitä sellaisena.

Tiedän naisia, jotka kohtelevat miehiä, kuin nuo machoilevat idiootit kohtelevat naisia (.. Ja tiedän myös miehiä jotka kohtelevat miehiä noin, sekä naisia, jotka kohtelevat toisia naisia noin). Esineinä, pelkkinä panoina, käsittämättä että eivät miehetkään mitään tunnevammaisia eläimiä ole, kaikilla ihmisillä on tunteet. Itse provosoin toisinaan tarkoituksella. Selitän kovaan ääneen kuinka jätkä oli huono pano ja kyrpäkin oli pienimmästä päästä. On hauska nähdä, miten nuo miehet kiemurtelevat kiusaantuneina, kun yhtäkkiä nainen laukookin moisia asioita ja puhuu heidän kieltään. Kokevatpahan välillä, miltä se henkselien paukuttelu naisen silmissä ja korvissa näyttää ja kuulostaa.

Sitten kun naisen keho ei enää tuokaan sitä toivottua iloa ja aututtaa, niin ihminen sysätään vain syrjään. Heitetään menemään. Turha tavara, vaihdetaanpa uuteen, hauskempaan ja parempaan. Usein tämä hetki koittaa siinä vaiheessa, kun tunteet tulevat mukaan kuvioihin. Onhan se nyt sietämätöntä, että nainen ei osaakaan vain pitää hauskaa vaan jumalauta saattaa vaikka IHASTUA. Sehän onkin oikeasti ihminen, hyi helvetti.

Korostan nyt, että en todellakaan puhu tässä koko miessukupuolesta yleisesti. Tunnen paljon uskomattoman fiksuja, hurmaavia ja kunnioitettavia miehiä, joille ei tulisi mieleenkään kohdella naisia kuin kakkosluokan kansalaisia. Valitettavasti tunnen kuitenkin paljon myös toista ääripäätä. Ja valitettavasti minuakin on kohdeltu huonosti, pelkkänä panona ja käyttöesineenä. Se ei tunnu ollenkaan kivalta. Se syö kaiken ihmisyyden, sitä tuntee itsensä hirvittävän turhaksi. Typeräksi ja arvottomaksi. Ei yhtään miksikään. Pelkäksi kehoksi vailla persoonaa. Tissit ja pillu ja perse. Ei mitään muuta.

Nuo miehet ovat luusereita. Epäkypsiä. Kykenemättömiä tasapainoiseen ihmissuhteeseen. Jokainen saattaa toisinaan etsiä yhden illan juttuja, pelkkää seksiä ja läheisyyttä, eikä siinä ole mielestäni mitään väärää tai tuomittavaa. Mutta nekin asiat voi hoitaa tyylillä. Ei niin, että jättää jälkeensä ihmisraunioita, särjettyjä sydämiä ja murjottuja itsetuntoja. Kannattaisi joskus asettaa itsensä sen toisen ihmisen tilalle, ja miettiä edes hetki, miltä se tuntuu. Jos minä joskus kuulisin, että olen jossain keskustelussa vain yksi niistä pilluista, yksi muijista, niin olisi kyllä varmaa, että puhuja ei olisi enää minkäänlainen osa elämääni. Lähinnä ihmiskuonaa silmissäni. Minä puhun ihmisistä heidän nimillään. En objekteina.

Minä en ole pillu. En pelkkää seksiä. En vain vartaloni ja lantionpohjalihasteni summa. Minulla on sielu ja persoona. Aivot. Ajatuksia. Tunteet siinä missä muillakin. Hauras ja toiveikas sydän. Minulla on myös sisua, temperamenttia ja vahvoja mielipiteitä. Minulla on myös silmät ja korvat. Vaikka istunkin toisinaan hiljaa ja vaikuttaisi, etten kuuntele, niin kyllä minä kuuntelen. Katselen ja tarkkailen. Ja päätän, että keitä ihmisiä minä arvostan, ja keitä en pidä yhtään minään.

Suuria elämänohjeita vuosien takaiselle itselleni ja jokaiselle teistä

Ihmisyydestä

Minulla on ystävä. Hänellä ei ole nimeä. Hän vain on..

... Se mies jonka katseessa on ikuisesti eksynyt lapsi. Pieni mies, patsastelee, iskee naisia karismallaan, sovinistinen hölmö, kävelee typerästi eikä uskalla näyttää, että kyllä hänkin on vain aivan tavallinen poika joka kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Pitkät ripset, parransänki, haalistuneita tatuointeja. Sydän on revitty rinnasta irti, tallattu, murskattu. Etsii lohtua syli sylin jälkeen. Toisinaan minä olen nähnyt hänet aidoimmillaan. Se on niin kovin haurasta, uskomattoman kaunista. Noina hetkinä olisi vain tehnyt mieli itkeä, hengittää hiusvahan tuoksua ja pitää niin tiukasti kiinni, kuin pieni ihminen vain kykenee.

... Tyttö joka esittää niin kovin vahvaa. Pää pystyssä, ylpeänä, aukoo päätään jokaiselle. Mutta ystävälle soittaa aamuisin, kuinka pahalta koko musertava maailma tuntuu. Niin kaunis, niin lahjakas, mutta aina väheksytty, potkittu, petetty. Tyttö, joka on opettanut minulle niin paljon. Nauraa, seikkailee, nyrkki mahtuu suuhun. Villatakin kyynärpäässä on hävyttömän suuri reikä. Sukkahousuissa aina silmäpako. Joka kerta kun hänet näen, rakastan häntä niin paljon enemmän. Täysillä.

... Mies joka kävelee ilman polvilumpioita. Heittää kaiken vitsiksi, on synkkäilmeinen iso köriläs. Tumma ja älykäs, punainen kuin Neuvostoliitto. Hän kuuntelee kun soitan öisin itkien. Lupaa hypätä junaan ja tulla halaamaan. Kertoo kuinka onnellinen on, kun tapasi minut. Niin olen minäkin onnellinen. Isoveli, jota en koskaan saanut.

... Poika joka on vielä niin kovin, kovin nuori. Vertaa itseään muihin, väheksyy, mutta sydän on niin täynnä kultaa. Kun hän kasvaa, tokenee, oppii rakastamaan itseään, tekee hän jonkun tytön niin kamalan onnelliseksi. Suutelee kiihkeästi autonsa takapenkillä, nauraa, tietää olevansa arvokas sellaisena kuin hän on. Kuuntelee Orionia, saunoo, ottaa hikisellä kädellä toisesta arasta kädestä kiinni. Ja minun pikkuveljeni. En ole koskaan nähnyt kauniimpaa, kuin hänen hymynsä suudelmani jälkeen.

... Tyttö, joka hikikarpalot ylähuulessaan kertoo, kuinka hänen päivänsä on ollut niin kaamea. Tuo minulle troppeja ja yskänlääkettä. Hakee sipsejä ja jaffaa. Tyttö, joka juo kanssani kotiviiniä, luemme vanhoja viestejä, nauramme ja itkemme yhdessä. Hänen naurunsa kantaa kauas. Käsikarvat kuin turkkilaisella, jalka pieni kuin lapsella. Pyöräilee kanssani kesällä Hailuotoon ja me humallumme kesäyöstä ja auringosta.

... Poika, kuin lisko. Pyörii yksin piruettia ruskeissa housuissaan keskellä rotuaaria. Kuvaa työmiehiä, ei nuku koskaan. Ihastuu ystävään, ei uskalla yrittää. Nauraa vaan kun pyydän vaikeuttani anteeksi. Kaikki on ihan hyvin, mikään ei ole liian vakavaa. Muistelee tähtitaivasta sänkynsä yllä, mahavaivaisia öitään Damissa. Hurmaa jokaisen tytön, mutta on liian kesytön, kuriton, jotta kukaan hänestä voisi ottaa otetta.

... Mies jolla on maailman kauneimmat silmät. Älykäs pirstaaja, on kokenut paljon. Vie ihmiset pahoille teille, mutta tietää että paremmat ajat tulevat vielä. Vai tulevatko? Onko sillä väliä. Elämä on hauskaa sellaisena kuin se on. Keittiön pöydällä tuhkan alla Tolstoita. Turkkaa sohvan selkänojalla. Vessan ovessa Ruotsin lippu. Repeytynyt Valintatalon paita. Yhteinen rakkautemme Eelsiin.

... Poika, jota ei hyväksytty kotonaan sellaisena kuin hän on. Niin kamalan herkkä, naiivi, suloinen. Nauraa väärissä kohdissa kun katsomme elokuvaa, tiputtelee sipsinmuruja päiväpeitteelleni. Odottaa rakkautta, joka kyllä vielä tulee, iskee kuin sähköaita sormenpäihin. Toivoo että kukaan ei enää särje hänen haurasta sydäntään. Ottaa Tuiskun keikalla 300 kuvaa.

... Mies joka huolehtii aina muista. Naama turvoksissa, hammas vinossa istuu Snookerissa. Ostaa olutta viimeisillä rahoillaan ystäville, tarjoutuu tekemään ruokaa, hieromaan hajonneen selän. On niin käsittämättömän kultainen, että sydäntä särkee katsoa, miten häntä potkitaan päähän kerta toisensa jälkeen. Ihminen jolle toivoo vain onnea. Jäniksenkäpäliä, naisen joka rutistaa lujasti, eikä etsi pahaa poikaa, vaan huolii sen kiltin miehen. Sen kauniin miehen.

... Tyttö joka lähti pois, kauemmas Eurooppaan. Jonka kanssa bailaamme täysillä THJKB:tä, pyllähdämme pääkallokelillä keskelle katua, nauramme ja nostamme toisemme ylös. Tyttö, johon minulla oli onni tutustua julman miehen kautta. Tyttö joka on niin kaunis, soinnukasääninen, älykkäämpi kuin minä, jopa pahempi  aukomaan päätään. Se kenen kanssa kesällä juoksemme niin lujaa kuin jaloistamme lähtee, uimaan Kiikelin kesäyöhön.

... Tyttö jonka silmä karsastaa, posket helottavat. Leipoo pannaria, pelaa lautapelejä, nauraa kamalan kovaa, kikattaa, oppii juomaan olutta nopeammin kuin minä. Tuo minusta ulos naurun ensimmäistä kertaa päiviin, huolehtii aina muista vaikka itse ei jaksaisi. Rakastaa ja elää juuri niin kuin minäkin tahtoisin.

Toisinaan on niin kamalan vaikea muistaa, kuinka uskomattoman hienoja ihmisiä elämä on täysi. Rikkonaisia, kauniita, vajavaisia, hankalia, ihania. Ne ihmiset nostavat ylös, kun tuntuu että vajoaa pinnan alle. Ottavat syliin kun itkettää. Näyttävät että elämä on jokainen kerta taistelun arvoinen, vaikka se tuntuisi kuinka raskaalta. Näiden ihmisten takia jaksaa joka ikinen aamu nousta sängystä. Hymyillen.

Minna on tehty...

... No ei ainakaan sokerista. Tuulessa ja (hemaisevia) kasvojani piiskaavassa kevätsateessa vingutin juuri putkikamelilla kotiin, eikä edes vituttanut. Melkoinen tovi on ehtinyt vierähtää siitä kun olen viimeksi tänne naputellut. Johtunee siitä, että olen ollut kiireinen (no en edes ole), keskittynyt muhimaan oman eloni näennäisessä kurjuudessa, kuluttanut kosmisella perseelläni Snookerin kauniita muovituoleja ja keskittänyt luovan energiani johonkin aivan muuhun kun blogin kirjoittamiseen.

Koska olen kuuluisa pahan ilman lintu ja negatiivisen energian sanansaattaja, ajattelin nyt valottaa hieman, millainen persoona minä ihan oikeasti ole. En minä aina kitise ja volise ja ryve jossain itsesäälin, ylidramaattisuuden ja sydänsurujen välimaastossa tai napise siitä kuinka 90% maailman ihmisistä on täysiä dildoja. On minussa monta muutakin ulottuvuutta.

Minä olen hortoilija. Siskoni jaksaa valittaa aina siitä, että saatan kävellessä ja kesken keskustelun lähteä haahuilemaan jonnekin täysin sivuraiteille. Enkä nyt tarkoita henkisesti, vaan fyysisesti. Omistan toisinaan koiranpennun keskittymiskyvyn ja olen utelias kuin lapsi. Jos bongaan maasta jotain kimmeltävää, kummallisen muotoista tai muuten jännittävää, otan toki sivuaskelen kohti löydöstäni tai kyykistyn tutkimaan sitä suurella mielenkiinnolla. Samaten kaupassa jalkani matkaavat siihen suuntaan, missä havaitsen jotain kiinnostavaa. Minä tykkään löytää aarteita. Kauniita pikkukiviä, ihmisten ostoslistoja, yksinäisiä korvakoruja ja hiuspinnejä, takinkauluksista tipahdelleita pinssejä ja likaisia kolikoita. Koko maailma on yksi iso aarreaitta, jota on tutkittava. Jos siis kuljeskelen muutaman askeleen perässäsi ja selität minulle intohimoisesti jotain elämää suurempaa kertomusta, älä ihmettele jos olen mystisesti kadonnut, kun vilkaiset olkasi yli. Olen todennäköisesti nähnyt jotain kaunista, kiinnostavaa tai mieltäni kutkuttavaa.

Mielestäni lähes kaikki ruuat maistuvat paremmalta kylmänä, kuin lämpimänä. Toki uunituore ruoka on asia erikseen, ei kylmä pizza nyt parempaa ole kuin vasta kiviuunista kiskaistu, juustoa tippuva ja rasvaa tirisevä lätty. Mutta jos vaihtoehtoina ovat uusiolämmitetty ja kylmä ruoka, niin kyllä minä jälkimmäisen valitsen. Tästä olen kuullut paljonkin paheksuvia ja pahoinvoivia kommentteja. Olen kuulemma omituinen ja ehkä hieman kieroutunut. Mutta herne- ja kasvissosekeitto on hyvää kylmänä. Kastikkeet ovat hyviä kylmänä. Lasagne on hyvää kylmänä. Piirakat ovat hyviä kylmänä. Tortillatkin ovat hyviä kylmänä. Kaakao on hyvää kylmänä. Suklaa sen sijaan on parhaimmillaan hieman sulaneena. Joskus sulatan suklaata mikrossa ja lapan sitä lusikalla suoraan lautaselta leipäläpeeni. Kerran omistin fondue-setin. En minä mitään sinne suklaaseen dippaillut. Kunhan vetelin onnellisena sitä sulanutta suklaata paljaaltaan naamariini.

Kaupassa asioidessani minä säälin kolhiintuneita säilyketölkkejä ja ruttaantuneita mehupurkkeja. Joojoo, ne ovat vain esineitä, mutta minua surettaa kun ne nököttävät yksinäisinä hyllyssä, ja vierestä napataan ne koreilevat priimakappaleet. Minä tipauttelen ostoskoriini aina ne surkeimmat sekundayksilöt. Ehkä samastun noihin ihmisten hyljeksimiin raukkaparkoihin, joita kukaan ei huoli vikoineen, ruttuineen ja kolhuineen. Onneksi minä hyväksyn noista kartonkitörpöistä, säilyketölkeistä ja käärepapereista jokaisen.

Minä rakastan rakennella palapelejä. En nyt tarkoita mitään sadan palan räpellyksiä, vaan ihan oikeita palapelejä. Tuhat palaa on passeli määrä, mutta isompiakin jaksan kyllä väsätä keskittyneesti ja päättymättömällä innolla. Kun rakennan palapelejä, vierähtää siinä monesti jopa kuusi tuntia. Istun risti-istunnassa pahvilevyn äärellä, otsa kevyesti rypyssä ja huulet mietteliäästi raollaan. Aloitan aina reunoista, sitten siirryn johonkin näkyvään elementtiin, esimerkiksi rakennukseen. Viimeiseksi jätän taivaan, jos palapelistä sellainen löytyy. Kun palapeli sitten on lopulta valmis, ihastelen sitä hetken, runttaan  palasiksi ja viskon laatikkoon.

En ole missään niin onnellinen, kuin merellä. Isäni puoleinen suku on täynnä kalastajia ja lapsesta saakka olemme veneilleet, kalastaneet ja mökkeilleet Perämerellä. Meren suolainen tuoksu, merituuli, huutavat lokit, Hailuodon autolautan kolahdukset, meren kohina... Eihän siellä voi muuta kuin olla onnellinen. On ihana istua rannalla, kipristellä varpaita auringossa ja antaa merituulen pelmuttaa hiuksia. Meri on myös kaunis, kun myrskyää. Taivas salamoi, tuuli ujeltaa, meri velloo levottomina vaahtopäinä ja myrskypilvet kohoavat uhkaavasti horisontista. Joskus tahtoisin vain soutaa keskelle merta ukkosmyrskyllä, pikkuisella soutuveneellä ja ulvoa ja huutaa tuuleen kuin mielipuoli.

Olen vakaasti sitä mieltä, että Nick Cave on maailman seksikkäin mies. Saan useimmiten vähintäänkin järkyttyneitä silmäyksiä osakseni toitottaessani tuon kauniin miehen uskomatonta seksikkyyttä, mutta se nyt johtuu vain siitä, etteivät ihmiset tajua mistään mitään. Tokihan tuo kalapuikkoviiksinen, vanha setämies on ruma kuin Perkele, mutta se nyt on täysin yhdentekevää. Se on se karisma. Ääni. Lahjakkuus. Mies on nerokas  lyyrikko, muusikko, kirjailija ja.. No, ei tätä tarvitse edes perustella. Nick Cave yksinkertaisesti on maailman, ja kenties koko universumin seksikkäin mies. Ja tämä ei ole makuasia.

Minä rakastan punaista väriä. Piskuisen yksiöni seinällä on Gustav Klimtia, Mark Oliver Everett (painettuna, ei elävänä) ja Kellopeli Appelsiini-juliste. Vessan seinät olen tapetoinut paikallisten keikkojen julisteilla. Puhelimeni soittoääni on Pentagramin Lazylady. Kengänkokoni on 39. Omistan melkein kymmenen pari mustia pillifarkkuja. Ensimmäinen kirja, joka osuu käteeni juuri nyt, on Neil Gaimanin Neverwhere. Fanitan Futuramaa. Minulla on muumimukeja, muumilakanoita, muumipehmoleluja ja muumeja siellä ja muumeja täällä. Lempituoksujani ovat Lanvinin Eclat D'arpege ja Diorin Pure Poison. Omistan Postimies Pate -paidan. Tykkään katsoa Myyrää krapulassa. Lempileffani on Virgin Suicides. En ole tainnut koskaan olla rakastunut. Käytän kesäisin (kuulemma, moi vaan T jos tätä luet) vastenmielisen pieniä shortseja. Pureskelen toisinaan varpaitani. En ole koskaan värjännyt hiuksiani. Rakastan nukahtaa vesisateen ropinaan, tuulen ulvontaan tai lumiauran kolahduksiin. Olen Auringon prinsessa, Mikko Alatalon inspiraatio ja keskikaljajazzin sankaritar.