En ole kyennyt kirjoittamaan pitkään aikaan. Tunnen olevani surkea, siinäkin. Tässäkin. Kirjoitukset imivät minut kuiviin ja menivät huomattavasti huonommin, kuin olisin niiden toivonut menevän. Olen kyllä kirjoitellut päiväkirjaa, avautunut ahdistuksistani välittämättä juurikaan siitä, miltä teksti näyttää ja kuulostaa. Oksentanut vain pahimman ahdistuksen paperille ja unohtanut sitten edes kirjoittaneeni mitään.

Epäilen olevani hieman maaninen. Vaihtoehtojakin toki on. Ehkä olen vain onnellinen. Rajaton, puhdas ja vapauttava onnellisuus on jotain aivan uutta minulle. Olen varmasti kokenut sitä aiemminkin, ehkä lapsena, tai suuruudenhulluina nuoruusvuosinani, mutta vaikeat vuodet veivät muistot siitä tunteesta mukanaan.

Tahtoisin vain juoda punaviiniä, poltella tupakkaa, lakata ajattelemasta ja antaa itselleni luvan heittäytyä kaikkeen niin täydellä intohimolla kuin pohjimmiltani tahtoisin. En kuitenkaan uskalla. Etenkin ihmissuhteet ovat vielä aivan liian vaikeita. Pitäisi varmaan kyllä sanoa, että jo pelkkä mahdollisuus tai ajatus ihmissuhteesta, parisuhteesta, nostaa kuvotuksen pintaan ja saa pääni pahasti sekaisin - sillä huonommalla tavalla. En nuku kunnolla, en kykene keskittymään, eikä mikään ruoka maistu oikeastaan miltään. Joku voisi opettaa minulle, millaista on olla vapaa.

Ajatuksissa on eräs mies. Tai oikeastaan montakin miestä, mutta erityisesti yksi. Tunnen alemmuudentunnetta tuohon mieheen. En pidä siitä. Se ei ole tapaistani. Oli kyllä eräs toinenkin, mutta hän lähti, jonnekin aivan liian kauas aivan liian pitkäksi aikaa. En pidä kyllä siitäkään, että ajatukseni on ylipäätään valloittanut joku. Olen järkevä. Olen järkevä. Olen järkevä.

Helvetti.