Paremmista ihmisistä

Olisi mukavaa olla joskus yksi niistä yhteiskunnan hyvistä ihmisistä. Tiedättehän, niistä jotka elävät parisuhteessa. Eivät kännää, pajauta tai tupakoi. Käyvät bodypumpissa ja joogassa, syövät monipuolisesti, tekevät ruokansa itse ja kiertävät eineshyllyt kaukaa. Kierrättävät ja pukevat lapsensa kestovaippoihin. Aamulla herätään ennen kymmentä ja illalla nukahdetaan ennen puoltayötä. Tehdään töitä, opiskellaan menestyksekkäästi, masennus lähtee tervehenkisellä kävelylenkillä ja hyvillä yöunilla, elämässä on muitakin harrastuksia kuin Internetissä roikkuminen ja kämppä puunataan lattiasta kattoon vähintäänkin kerran viikossa.

Minä olen huonompi ihminen. Paska ihminen. En ainakaan niitä, joita kukaan kadehtisi. Tunnen aina jonkinlaista ärtymyksen, myötähäpeän, naureskelun ja raivon sekamelskaa, kun törmään elämässäni ihmisiin, jotka kokevat tarpeelliseksi erotella ihmisiä heihin ja meihin. Me ja nuo muut. Nuo luuserit. Niitä ihmisiä, jotka pitävät itseään parempina, kuin muut.

Tähdennetäänpä heti alkuun, etten minä ole missään nimessä täydellinen yksilö. Toki minä erottelen ihmisiä useidenkin eri seikkojen perusteella. Tunnen toisinaan ohikiitävää ylemmyydentuntoa, ylpeyttä ja (valheellista) tunnetta paremmuudestani muihin. Minä olen parempi. Kauniimpi. Älykkäämpi. Siistimpi tyyppi. Naureskelen persujen aivopieruille, puistelen päätäni äärioikeistolaisille (ja lähes kaikille muillekin ääriliikkeille siinä samalla.) Sovinistit, kapitalistit, imperialistit, rasistit ja täydelliset idiootit voivat mielestäni tunkea pään syvälle omaan rektumiinsa. Enkä minä edelleenkään suuremmin fanita stereotyyppisiä happohippejä tai omassa erinomaisuudessaan paistattelevia kokoomusnuoria. Harvoin minä kuitenkaan ihan aidosti ajattelen olevani niin helvetisti parempi ihminen, kuin joku muu, vain sen takia että tapani elää on erilainen. Koska ihmisiä ei voi täysin arvottaa sen perusteella, että he eroavat päämääriltään, toimintatavoiltaan ja aatemaailmoiltaan.

Minun perheessäni on oltu aina aamuvirkkuja. Ylös ponkaistaan aamukuudelta ja yhdeksältä pistetään töllö kiinni ja painellaan pehkuihin, jotta jaksetaan taas seuraavana aamuna nousta yhtä aikaa auringon kanssa ja suorittaa suuria tekoja, kun minä vielä vetelen sikeitä kuola suupielestä valuen. Niin, minä olen tosiaan se perheeni musta lammas tässä(kin) asiassa. Siitä lähtien kun kykenin ajattelemaan edes jotenkuten omilla aivoillani (eli suurin piirtein teini-ikäisestä saakka) ja muodostamaan rutiineja ilman vanhempieni komentoja ja odotuksia, olen ollut iltavirkku ja äärimmäisen aamu-uninen. Ja nyt joku mussutus siitä, että jos menee tarpeeksi aikaisin nukkumaan niin kyllä sitä myös herää tarpeeksi aikaisin, on aivan turhaa. Vaikka nukahtaisin kahdeksalta illalla, en siltikään pääse ilman suuria ponnistuksia ylös aamukahdeksalta. Tämän takia olen onneton tapaus. Ainakin niitä aamuvirkumpia huonompi.

Koko yhteiskunta pyörii aamuvirkkujen aikataululla. On täysin epäinhimillistä mennä töihin seitsämäksi aamulla tai herätä kouluun ennen kuutta. Jos tykkää nautiskella nukkumisesta pitkälle iltapäivään, niin ei pelkoa että ehtisit virastoihin ja hyvällä tuurilla kirjastotkin ehtivät iskeä ovensa kiinni, kun minä vasta keittelen aamukahveja. Mutta senhän te kaikki toki jo tiedättekin.

Aamuvirkut ihmiset ovat usein sietämättömän omahyväisiä. Kun minä laahustan silmät turvoksissa ja aivot vasta puoliksi hereillä keittiöön aamupalalle, en tiedä mitään vastenmielisempää kuin kuunnella pirtsakan ihmisen sirkutusta siitä että voivoi Minna, kun sullahan menee koko päivä aivan hukkaan, kun nukut näin myöhään. Jää ne aamun aikaiset linnut, auringonnousut, luonnon ihmeet ja ihanan kirpsakka aamuilma kokematta ja näkemättä. Sitten muistetaan toki mainita, mitä kaikkea on ehditty tehdä kun minä vielä uinuin Ruususen unta. On tyhjennetty ja täytetty tiskikone, käyty aamulenkillä, juotu kahvit ja keitetty aamupuurot, pyyhitty pölyt, käytetty koirat, käyty kaupassa ja salillakin pyörähdetty. No kivat heille vaan, mutta minua ei rehellisesti kiinnosta vittuakaan lähteä heti herättyäni rehkimään salille tai murehtia paskaisista astioista. Näin 24-vuotiaana pitäisi oppia jo pois siitä syyllisyydentunteesta, jota poden jopa lomaillessani. Vanhemmat naksauttelevat kieltään ja puistelevat päätään, jos vietän vapaapäiväni nukkuen, tai konkoilen ylös vasta kun aurinko laskee. Eikä se vaadi edes muita ihmisiä: en viitsi useimmiten nukkua edes ylhäisessä yksinäisyydessäni kovin myöhään, koska se tuntuu väärältä. Minulle on opetettu, että vain laiskat ihmiset nukkuvat pitkään. Tuottavat ja aikaansaavat ihmiset heräävät aikaisin. Onneksi en ole kumpaakaan, en tuottava enkä aikaansaava, joten ehkä minäkin vielä joskus sallin täysin naurettavan unirytmin ja aamu-unisuuden itselleni.

Minä pidän alkoholista. Minusta on mukava toisinaan nautiskella muutama olut, hieman punaviiniä tai litkiä kylminä iltoina minttukaakaota peiton alla. Toisinaan tykkään vetää kännit. Nousuhumala on varsin hurmaava olotila, ja minä viihdyn baareissa ystävieni seurassa. Toisinaan sitten tykkään olla aivan järjettömässä humalassa. Useimmiten törttöilen ja olen täysi idiootti, mutta välillä se on virkistävää, rentouttavaa ja aivan helvetin hauskaa. Kännissä on kiva olla. Mutta voi herramunjee jos osuu vastakkain ihmisen kanssa, joka on lopettanut juomisen, tai ainakin vähentänyt sitä kosteampaa bailaamista huomattavasti. Tähän kategoriaan lukeutuvat myös ne ihmiset, jotka harrastavat tipattomia tai muita mieltä ja kehoa puhdistavia viinalakkoja satunnaisin väliajoin. Oikeastaan sekin riittää, jos joku onnistuu olemaan pari viikkoa selvinpäin. Voi sitä jeesustelun ja vouhottamisen määrää.

Huomatkaa nyt, että en liitä tähän kitinääni lainkaan ihmisiä, jotka eivät juo ollenkaan. Ikinä. Eivätkä useimmiten ole koskaan juoneetkaan. Poikkeuksiakin toki on, mutta nämä jälkimmäisen kategorian ihmiset osaavat bailata selvinpäin. He eivät tiedä millaista on olla kännissä, joten he antavat muiden vapaasti örveltää ja nauttivat omasta selväpäisestä menostaan. Mutta vanhat juopot (ei kuitenkaan kirjaimellisesti alkoholistit), jotka kokevat mullistavan muutoksen elämässään ja vähentävät juopottelua, ovat asia erikseen. Kun sitä on onnistuttu olemaan yksi kuukausi kahdestatoista selvänä, niin ihmisestä tulee uudelleensyntynyt Jeesus. Ainakin omasta mielestään. Sitä jaksetaan siinä tipattoman ja tervehenkisen kuukauden aikana jatkuvasti moittia, että voi kamala, taasko nuo muut juo, ja taasko se Minnakin istuu Snoossa. Samahan se sille on, että heti kun helmikuu koittaa, niin isketään kolmen päivän ränni päälle ja sammutaan vetelät housussa baarin tupakkakoppiin, kun ensin on koitettu pokailla baarimikkoa ja oksennettu lavuaariin.

Useimmiten taustalla on myös vasta löydetty parisuhteen auvo ja rakkauden hyökyaalto, kun automaattisesti vähennetään kuppiloissa riekkumista kun on se oma pikku hanipöö siellä sohvannurkassa odottamassa viltin ja romanttisen komedian kanssa. Tämä ihmistyyppi on ehkä yksi niistä harvoista ihmistyypeistä, jota en ihan aidosti voi sietää. Se on aivan sama minkälainen rymy-Eetu tyyppi olisi ollu ennen parisuhteen rauhoittavaa vaikutusta, koska nyt hän on muuttunut mies/nainen. "Pitäisköhän sunkin vähän rauhoittua? Mulle on tehnyt tosi hyvää kun en oo joka viikonloppu baarissa enkä käy arkisin ees yhdellä kaljalla. Kokeilisit sinäkin." No en kokeile. Kotona on vain se tyyny  mitä halata, ja jos vietän enemmän kuin kolme vuorokautta ilman ihmiskontakteja, niin alan porisemaan peilikuvalleni mukavia. Minä tarvitsen niitä kaupungin valoja, häppärikaljoja, ihmisiä ja paskanjauhantaa pysyäkseni järjissäni.

Minä en ole typerä. Tiedän alkoholin haitat. Mutta minä en välitä. Minä olen nuori ja vapaa, minä pidän hauskaa silloin kun haluan. On jotenkin uskomattoman koomista kuulla, kuinka entinen vakibaarini kantis, jonka kanssa istuimme harva se ilta kaljalla ja joka muutenkin rymysi kolmena iltana viikossa kuset housussa pitkin kyliä, saivartelee nuhtelevaan sävyyn kuinka minun elämäni on hänen silmissään kovin surkeaa, koska vietän viikonloput bailaten ja sunnuntait krapulaani ulisten. Että kun siihen minunkin onttoon elämääni löytyisi niin paljon muutakin sisältöä. Koti-illat, aamulenkit, ristipistotyöt ja leipominen ja kaikki muu tosi ihana kotoilu.

Nyt päästään sopivan aasinsillan kautta myös tosiaan parisuhteilijoihin. Sehän nyt on tunnettu fakta, että sinkuissa on jotain pahasti vialla. Onhan sitä nyt vääjäämättä jotenkin epäkelpo, hullu, kieroutunut tai muuten vain vinksallaan, jos ei kelpaa kenellekään. Eräs ystäväni mainitsi, että hän oli kuullut erään ystävänsä suusta ihmettelyä siitä, että miksi minä olen sinkku. Jaa, en tiedä, ehkä se johtuu siitä että valtaosa miehistä on mielestäni äärimmäisen epäkiinnostavaa sorttia. Noin niin kuin parisuhteita ajatellen. Mutta se nyt ei ole oleellista.

Muutama entisen elämäni ystävä potkaisi minut ulos elämästään siinä vaiheessa, kun löysivät seurustelusuhteen. En sopinut enää kuvioihin, vietin edelleen sitä villiä sinkkuelämää, minkä he olivat jättäneet jo taakseen. Ennen olin se hauska Minna, tyttö jonka kanssa sai aina nauraa ja vietettiin ikimuistoisia iltoja. Yhtäkkiä olinkin kuitenkin paheksunnan kohde. Se tyttö joka veti kessua, vaihtoi helluja kuin sukkia ja tanssi pöydillä baareissa. Häpeällinen ystävä, muistuttamassa siitä sekoiluvaiheesta, ennen kuin löydettiin se parisuhteen tuoma täyttymys.

Tätä ihmistyyppiä tapaa aivan liian paljon. Että he ihan oikeasti pitävät itseään muita parempina ihan vain siitä syystä, että ovat onnistuneet löytämään itselleen partnerin. Kivat heille ja pitkää suhdetta, mutta mielestäni se ei paljoa vaadi, että ajautuu parisuhteeseen. Kuka tahansa voi löytää itselleen tyttö- tai poikaystävän, ainakin jos ei ole turhan ronkeli tai älyllisesti jossain olmin tasolla. Minä vain en mihinkään puolivillaiseen juttuun lähde, mikä puolestaan tekee minusta huonomman kuin muut. Sukulaiseni ovat luopuneet jo toivosta suhteeni. Olen se viimeinen tapaus joka heiluttelee vapaan naisen lippua korkealla, eikä koe mitään sen suurempaa pakkoa vakiintua. Samalla tavoin osa ystävistäni näkee minut eräänlaisena viimeisenä linnakkeena: se ikisinkku ystävä, johon otetaan yhteyttä kun suhde kariutuu ja kaivataan taas bailuseuraa. Suhteen aikana toki hiljaiselo on suotavaa, mitäpä sitä turhaan minun kuulumisiani kyselee, kun en tee muuta kuin bailaan ja isken kauniita poikia.

Useimmiten ihmiset, jotka pitävät itseään muita parempina, ovat juuri sellaisia kuin yhteiskunta ihmisten toivoisi olevan. Liikunnallisia, terveitä, tuottavia, menestyviä, kauniita, perheellisiä. He maksavat kuuliaisesti veronsa ja laskunsa, siittävät ja synnyttävät uusia veronmaksajia, kävelevät jalkakäytävällä ja odottavat kiltisti tyhjän tien varrella, että valo vaihtuisi punaisesta vihreäksi. En tiedä, kai se tuo jotain tyydytystä henkilökohtaisella tasolla, kun kokee maksaneensa velkansa, sulautuneensa osaksi yhteiskunnan rattaita. Tietää, ettei kenelläkään ole pahaa sanottavaa, verottaja silittää päätä, hallitus nyökyttelee ja hymyilee yhdessä rintamassa ja seuraava sukupolvi kasvaa heidän käsissään samanlaisiksi. Vastuuntuntoisiksi kansalaisiksi.

Minä olen aina viihtynyt muotin ulkopuolella. Useimmiten heitän myös bensaa tarkoituksella liekkeihin kohdatessani mainitsemiani ihmisiä. Ja näitä vastaparejahan riittää. Duunarit ovat parempia kuin korkeakoulutetut (jotka puolestaan pitävät toki itseään duunareita parempina.) Masentuneet ovat saamattomia lapamatoja, joita terveet ihmiset eivät ymmärrä. Urheiluhullut ja liikuntafriikit tuhahtelevat paheksuen kaltaisilleni sohvaperunoille, jotka valitsevat milloin tahansa hyvän aterian fyysisen rääkin sijasta. Nörtit eivät tajua "oikeasta elämästä" mitään, koska kuluttavat suuren osan päivästään nenä kiinni näyttöpäätteessä ja virtuaalimaailmaan uppoutuen. Työttömät ovat patalaiskoja pikku paskiaisia, jotka loisivat ahkerien veronmaksajien kustannuksella. Pummeja. Kyllähän työtä aina tekevälle löytyy.

Minä en katoa mihinkään, jos sinkkuystäväni rakastuu, ei enää bailaakaan kanssani jatkuvasti ja ajautuu siihen parisuhteen auvoisaan satamaan. Minulle on aivan sama juovatko ystäväni, ja missä määrin. Vetäköön puolestani vaikka piriä ja lasolia, kunhan homma ei leviä käsiin, eikä asia vaikuta omaan elämääni negatiivisella tavalla. Aamuvirkkujen kanssakin oppii elämään, kun kunnioittaa heidän oikeuttaan hyviin yöuniin. En paukuttele ovia aamuneljältä kun kaivelen yöpalaa jääkaapista, huudata töllöä täysillä puoliltaöin tai osoittele sormella ja huuda "NÖSSÖ" kun joku tahtoo mennä jo kymmeneltä nukkumaan. Jos joku saa kiksejä salilla ravaamisesta, niin peukutan. Minä vain olen turhan laiska moiseen.

Loppuun lainaan vielä anonyymia nettikeskustelijaa, koska mielestäni hän kiteytti asian oikein hyvin. Sitaatti pätee laajemmallakin tasolla, kuin tämänkertaisen räyhäykseni kylkiäisenä. Tänään minua vain vitutti ihmisten pienisieluisuus. Taas vaihteeksi. Minä kuitenkin yritän parhaani mukaan sallia ihmisille erilaisuuden, sekä omista valinnoistani poikkeavat päätökset ja elämäntavat. Minä ainakin viihdyn aivan tasapuolisen hyvin niin naimisissa olevan perheenäidin, kuin viisi päivää viikossa tissuttelevan karvaisen miehenkin seurassa. Eikö sen erilaisuuden pitäisi olla kaunista, ja moninaisuus on rikkautta. Myös niissä arjen pienissä asioissa ja ihmisten vivahde-eroissa.

"Kun pyritään maailmaan, jossa ihmiset saavat toimia vapaasti kunhan eivät sorra toisia, ne ihmiset, jotka haluavat sortaa toisia, ovat väistämättä tämän pyrkimyksen tiellä."

Kilariämmät on vitun jees

"A strong man can handle a strong woman. A weak man will say she has an attitude."

Tapaus 1. Elämä oli takkuillut jo pidemmän aikaa. Koulu maistui puulta, masennus iski, lääkitys ja itsetuhoisuus. Poikaystävä ei jaksanut tyttöystävän vaikeutta. Petti. Lopulta seurasi ero, ja kuluttavaa "ollaan, ei ollakaan" -pelleilyä. Tyttö soitti yöllä itkien ja puhui itsemurhasta. Poika kehotti toteuttamaan uhkauksen, ei häntä kiinnosta. Hänestä puhuttiin, mitä se sekoilee. Tytöllä oli hankalaa, mutta hiljalleen masennus muuttui raivoksi. Eräänä päivänä hän iski poikaystävän kitarat paskaksi katuun. Oppiipahan saatana olemaan. Kaljaa oli kiva juoda, ja kavereiden kanssa bailata. Joskus oltiin perskännissä ja tilttailtiin, huudeltiin mitä sattuu ja katkottiin välejä ystäviin. Piti kai kostaa jotain vanhoja asioita. Mieli oli mutkalla, hieman hajallaan.

Tapaus 2. Taustalla oli paljon väkivaltaisia suhteita, jotenkin niihin ajautui joka kerta. Oli lähellä, ettei elämä mennyt pelkäksi narkkaamiseksi ja juomiseksi. Juopoteltua tuli ehkä muutama viikkokin putkeen. Osastollakin piti käydä välillä rauhoittumassa. Sitten seurasi muutto muualle, uusi elämä. Elämään astui mies. Kaikki oli alusta asti hankalaa. Eroa, rakastamista, tappelua, ja molemminpuolista kaipuuta. Kukapa niin äkäistä ja kompleksia naista kesyttäisi, kestäisi ja ottaisi omakseen. Kylillä puhuttiin että hulluhan se ämmä on, vaikea. Mutta miespä otti ja kesti, ymmärsi vaikeuden. Tarrasi kiinni, halasi ja kertoi, että kyllä se siitä. Rakastaa toista, juuri sellaisena kuin tämä on. Miksipä sitä pitäisi muutaa itseään.

Tapaus 3. Syömishäiriö ja maata laahaava itsetunto. Eroja, koulukiusaamista, päähän potkimista. Tytöstä kasvoi sisäänpäinkääntynyt luonne. Hauskatkin baari-illat saattoivat päättyä itkuun. Aina oli aihetta ahdistukseen. Miehiä tuli, miehiä meni, mutta aina oli onneton. Sitten löytyi joku, kenties se oikea, mutta itkuahan siitäkin seurasi. Riitelyä ja kilahtelua pienistäkin asioista. Mikään ei ollut hyvin, terapiassa huutoitkua ja epäilystä siitä, onko sitä itse koskaan tarpeeksi hyvä muille. Epävarmuutta, mutta myös rakastettavaa hömelyyttä. Kreisibailausta tissisillään festareilla, kauhukaksikko ja ne "vastenmieliset muijat." Ei sitä naisen sallita edes juhlia täysillä.

Tapaus 4. Tytöstä puhuttiin kilariämmien kuningattarena. Narkki, sekopää, helvetinmoinen hippi. Leijuu jalat kymmenen metriä maan pinnan yläpuolella, ei välitä, näivettää ihmiset omalla hurjalla luonteellaan ja sinkoilevalla mielellään. Minäkin olin skeptinen. En edes tuntenut häntä, olin kuullut vain juttuja. Mainitsin että häntä kannattaa ehkä varoa hieman, kuulemma aika kaheli. Sitten tajusin mitä suustani päästin. Tutustuin, kohtasin sydämellisen ja aidon tytön. Luovan ja kompleksin. Ihmisen, joka kulkee omia polkujaan.

Jokainen yllä olevista esimerkeistä on ystäväni. Kourallinen naisia, joita minä arvostan ja kunnioitan. He ovat hankaluuksien jälkeen oppineet kantamaan itseään ylpeydellä, jos eivät täysin, niin ainakin ollaan matkalla oikeaan suuntaan. He sallivat itsensä olla tasan mitä ovat. Hankalia, ahdistuneita, masentuneita, kovaäänisiä, reuhaavia ja räyhääviä, tappelupukareita, vaateliaita, haaveilijoita, monimutkaisia, luovuudessaan tempoilevia ja voimakastahtoisia.

Minä olen vollottanut tuntikausia suihkun lattialla. Olen soittanut itkuisia puheluita keskellä yötä, kun tuntuu että pää hajoaa tomuksi ja luunsirpaleiksi. Olen huutanut kuin heikkopäinen, paiskonut tavaroita, läimäissyt naamaan (huorittelusta) ja potkinut ovia. Olen seisonut aamulla painamassa ovikelloa, pyytääkseni anteeksi hulluuttani. Olen keikahdellut kantapäideni varassa kerrostalon katolla, heitelly pulloja säpäleiksi katuun ikkunasta ja polttanut neuroottisena ketjussa tupakkaa läpi yön. Olen hohotellut kovaan ääneen kantakapakassani pöytä täynnä tuoppeja, seuranaisten seuranainen. Bailannut torstaiaamusta sunnuntai-iltaan. Olen ärähtänyt suoraan jos tympii, sekoillut kännissä, möläytellyt typeriä asioita, tuhonnut tiedostamattani välejäni ihmisiin ja maannut viikkokausia peiton alla. Ihastuessani muutun sekopäiseksi, rakkaus tekee entistäkin hullummaksi. En osaa olla vienosti hymyilevä nainen, etäinen ja odottaa kärsivällisesti vastakkaisen sukupuolen saalistusvietin heräävän. Puhun liikaa ja sekoilen, säikyttelen, mutta sellainen minä olen.

Neljä naista ja minä. Jokaisella meistä on jotain yhteistä. Me olemme kilariämmiä. Tiedättehän, niitä naisia joista kylillä puhutaan. Hulluja, sekopäitä, temperamenttisia, äkäisiä, pelottavia ja täysin kaheleita. Ja tässä ei nyt ole kyse siitä, miten vastakkainen sukupuoli meidät näkee ja kokee. Kyse on siitä, miten kanssaihmiset meidät kokevat. Eihän tässä yhteiskunnassa luonnetta saa olla, saati sitten että olisi hankala ja välillä polttaisi siltoja takanaan. Suorapuheisuus ainakin on asioista pahin, samaten rajojen rikkominen.

Olen kuullut hämmentävän monta kertaa, kuinka ihmisillä oli täysin väärä kuva minusta ennen tutustumista. Että minä olisin joku seinähullu ämmä, ylimielinen narttu tai mitä tahansa siltä väliltä. Sekopää. Tunnen lähinnä huvittuneisuutta siitä, että maineeni kulkee edelläni, olkoon se maine kuinka kyseenalainen tahansa. Enkä minä ole ainoa. Kyllä sitä muistakin puhutaan, jokaisesta esimerkistäni olen kuullut kummallisia kysymyksiä, häiritsevää supinaa kahvipöydissä. Kommentteja heidän luonteestaan, olemuksestaan, persoonastaan, jos olen heidät ohimennen sattunut keskusteluissa mainitsemaan.

Minä en sovi perinteisen kotivaimon, patriarkaatin määrittelemän unelmien tyttöystävän rooliin varmasti ikinä. En ole hiljainen ja kuuliainen, en söpö ja kiltti naapurintyttö, minä en kuuntele huonoja sovinistivitsejä itsestäni tai anna ihmisten talloa ylitseni. Jos koen, että minua kohdellaan väärin, minä tappelen takaisin. Luonteeni ei tästä varmasti helpommaksi ikinä muutu, joskin osa särmistäni saattaa hioutua hieman pehmeämpiin ääriviivoihin vanhenemisen myötä. Mutta äkäisenä minä pysyn aina. Minä myös näytän jos suutun. Minä näytän jos minulla on paha olla. Minä en piilota sitä, jos minua vituttaa tai ahdistaa. Mutta täällähän kaikki tunteet pitäisi niellä, lukita syvälle alitajuntaan ja heittää avain Perämereen. Ja mikä nainen se sellainen on, joka ärjyy kuin leijonaemo ja puolustaa itse itseään, vaikka sitten nyrkit pystyssä? Sellainen, joka ei sovi perinteiseen naiseuden muottiin ja sen vaatimaan rooliin yhteiskunnassa? No luonnevikainen kilariämmä, vähintäänkin.

Kilariämmä ei ole mielestäni pelkästään naiseuteen liittyvä termi, mutta painotan nyt näkökulmaa naisena, koska itse olen sellaisena syntynyt. Tunnen myös miehiä, joihin se olisi täydellisen pätevä ja paikkansapitävä kuvaus. Ei mitään tohvelisankareita tai kynnysmattoja, vaan niitä jotka istuvat karjuen sen hevosen selässä viitta hulmuten, kypärä vinossa ja miekka ojossa. Minä en näe, että kilariämmä olisi joku hullu pieni pirisuttura. He ovat niitä vahvoja naisia, voimakasluonteisia asennemuijia, joita moni ei ymmärrä, tai halua ymmärtää.

Pariutumispiireissä tämä on usein ongelma. Liian usein olen kuullut, että voi Minna kun sinä olet niin hankala. Sitä vaaditaan helpompaa ja kiltimpää. Ja makunsa toki kullakin, mutta mielestäni on jotenkin surkeaa, ettei ihmistä oteta vastaan tiiviinä pakettina sopivaa sekoilua ja monimutkaista luonnetta, koska jokaisessahan meissä on omat mutkamme ja terävät kulmamme. Tokihan kaikella on rajansa. Jos jonkun kilariämmyys saavuttaa pisteen, että joka lauantai vedetään rappukäytävässä puukkohippaa tai uhkaillaan joka ikisen parisuhderiidan jälkeen itsemurhalla, niin eihän sitä nyt tarvitse kenenkään kestää. Ei ole myöskään kenenkään tehtävä parantaa toista, jos mieli on mustana masennuksesta tai mielenterveys on romahtanut täysin. Mutta ne vahvemmat kestävät kausiluontoiset taajuusvaihtelut ja satunnaiset sykloonit, eivät luiki karkuun ja etsi jotain helpompaa ja mukavampaa. Koska hei tärkeintähän on, ettei tarvi nähdä vaivaa. Etsitään se kynnysmatto, jota talloa miten lystää. Se joka ei koskaan nakkele takaisin, nielee kaiken ja on yhtä hajuton ja mauton kuin käsidesi.

Ja enhän minä tietenkään (taaskaan) yleistä. Kiltti ja mutkaton luonne ei tee kenestäkään tylsää, huonoa tai epäkiinnostavaa. Mutta kilariämmät ovat aina huonoja ja vaarallisia vaihtoehtoja. Niitä, joiden kanssa alkaa heilastelemaan vain masokistinen pölvästi. "Tuon naisen kanssa et tiedä mihin nokkasi pistät, sitä kannattaa varoa." Voi kyllä, kyllä minua kannattaa varoa. Mutta vain jos kohtelee minua huonosti tai ei osaa arvostaa minua tällaisena, vammaisena, kummallisena, äkäisenä ja suorasukaisena. Jos minut ottaa vastaan sellaisena kuin olen, eikä pakene heti ensimmäisen ongelman läiskähtäessä vasten naamaa, niin minä olen tulvillani rakkautta. Niin voimakkaasti kuin kilaroinkin, niin sitä vahvemmin myös rakastan. Omistaudun ja heittäydyn, annan itseni kokonaan. Mielestäni se ei ole väärin. Niin sen pitäisi aina olla.

Eroaminen on se pahoista pahin. Silloin sitä pitäisi niellä vain kaikki suru, ikävä, katkeruus, viha ja kaipuu. Jatkaa hetkessä eteenpäin. Olet säälittävä ämmä jos huudat tuskaasi toiselle. Kerrot kuinka pahalta tuntuu, ja kuinka sinun sydämesi on revitty irti ja tungettu silppuriin. Menneitä ei saisi käydä läpi, pitäisi vain olla niin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Ei saisi itkeä, olla vihainen. Ei saisi ikävöidä toista niin pahasti, että tuntuu kuin kuolisi siihen paikkaan, sikiöasentoon ripsivärit poskilla. Kaikella on toki rajansa. Jos vielä kuukausienkin jälkeen terrorisoi toista vihaisin viestein, öisin humalaisin puheluin ja viettää kaiken aikansa menneiden ruotimiseen, niin ei sekään täysin sallittavissa ole. Mutta erotilanteissa pitäisi muistaa inhimillisyys, antaa kilariämmien kilaroida paha olonsa pois. Sitten sitä jo kykenee jatkamaan eteenpäin, kun kaikki paska on oksennettu elimistöstä ulos. Mutta kun hyvät naiset jatkavat vain hymyillen eteenpäin, ovat rauhallisia ja hienovaraisia. Huonot naiset eivät moista osaa.

Parhaimmat, hauskimmat ja hienoimmat tuntemani naiset ovat jollain tapaa kilariämmiä. Omapäisiä änkyröitä, tasan niin mutkikkaita ja tulisieluisia kuin tahtovatkin olla. Miellyttämisenhalussa tai mukautuvaisuudessa ei ole mitään väärää. Mutta ei ole myöskään siinä toisessa ääripäässä. Vihatkoon minua jokainen niin paljon kuin haluaa. Puhukoon paskaa jos haluavat, tällainen minä olen. Tällaisia me olemme. Ja minä rakastan elämäni jokaista kilariämmää heidän pienintäkin sopukkaansa, ihokarvaansa ja raivonpuuskaansa myöten.

Hyvää itsenäisyyspäivää!