Kiitos Snuukkeri!

Minulla on pissahätä. Korva on tukossa, koska seisoin ämyreiden vieressä Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändin keikalla. Mekko haisee tupakalta ja päälleni läikkyneeltä kaljalta. Ulkona tuulee ja on vielä kirkasta. Mutta nyt tuntuu siltä, että on aivan pakko kirjoittaa. Kirjoittaa rakkaudestani erääseen anniskeluravintolaan, joka kohtaa reilun viikon kuluttua erään aikakautensa lopun.

Snooker Time ei ole minulle pelkkä kuppila, jossa kiskotaan kaljaa ja haetaan humalaa. Se on kuin toinen koti, sinne voi mennä aina. Kun ilostuttaa, ahdistaa, itkettää, masentaa, väsyttää, naurattaa. Joka kerta siellä on hyvä olla, turvallinen olla. Tänään juhlittiin ja kaihoiltiin Snookerin "läksiäisiä." Baari muuttaa uuteen osoitteeseen ja jättää taakseen nykyisen miljöönsä, joka kaikessa kauheudessaan ja kolkossa rumuudessaan on yksi kauneimpia asioita, joita tiedän.

THJKB:n keikalla katselin ympärilleni ja herkistyin. Minun baarini, minun ihmiseni, minun ystäväni. Oli Juggis joka näytti siltä, että pomppaa kohta katosta läpi. Oli Sara, joka otti kädestä kiinni ja lauloi kanssani täysillä. Oli Akseli, joka pittasi eturivin kumoon uudestaan ja uudestaan. Oli Jouni, jonka vaaleansininen paita oli liimautunut kiinni hikiseen selkään.

Jokunen aika sitten istuskelin Snookerissa tinttaamassa alkuillan häppäreillä kevyttä hiprakkaa. Pääkallopaikalla, oli Vesku, oli Timo, oli Jari, oli niin monta muutakin. Sillä hetkellä minä tajusin, että elän juuri nyt niitä hetkiä, joita minä tulen muistelemaan vielä vuosienkin kuluttua, kun arki on harmaantunut, tasaantunut ja ikä alkaa painaa. Niitä nuoruusvuosien loputtoman pitkiä iltapäiviä, kun tupakkaa palaa ketjussa ja olut maistuu niin helvetin hyvältä. Kaikki naurattaa ja tekisi mieli rutistaa jokaista ihmistä, joka on siinä läsnä.

Snoohon liittyy paljon muistoja. Hyviä ja huonoja, kauniita ja niitä rumempia. Se on valehtelematta ollut hirvittävän iso osa minun nuoruuttani, kasvukipuiluvuosiani ja tähänastista elämääni. Olen istunut siellä silmä mustana Hässäkkä-päivien jälkeen Alfakalle-paidassa ja juonut kädet täristen jaffaa. Markon kanssa huutelimme hävyttömyyksiä ohikulkijoille ja röhönauroimme, kuin mikäkin korppipari. Miehen kanssa, joka ehkä kaikista miehistäni lähimpänä ensirakkautta oli, kävimme ensimmäisillä treffeillä. Istuimme hämyisässä nurkkapöydässä, Toto-kyltin varjossa. Miestä jännitti, hän naputteli hermostuneena pöytää sormillaan ja pälyili ympärilleen. Minä en ollut nukkunut koko edeltävänä yönä, koska jännitin niin kovasti. Mutta ei sitä minusta huomannut. Otin miestä käsistä kiinni ja hymyilin. Ei tarvinut enää naputella sitä pöytää.

Iltapäivisin on istuttu Markuksen, Henrin, Saran, Annan, Mikon, Jennyn, Lauran ja niin monen muun kanssa ja annettu yhden hanaolvin venähtää toiseen, kolmanteen, kahdeksanteen. Snookerissa olen paikkaillut särkynyttä sydäntä, tuijotellut paskaisen ikkunan läpi harmaata kaupunkia tupakkakopissa ja ollut aivan varma, ettei murjottu sydämeni tule toipumaan enää koskaan. Snoossa olen iloinnut voiton hetkiä, juhlinut ystävien kanssa niin, että pöytäkin hajoaa (kahdesti.) Koulutovereiden kanssa olemme puhuneet politiikkaa ja haaveilleet paremmasta maailmasta. Terassin nurkkapöytään raaputin pojan nimen ja sydämen. Siellä se on vieläkin. Pikkujouluissa kahdeksan litraa kaljaa, Aino ja Ruottis, Hannu ja Tommi. Kaikki mahtavat tyypit. Aten kanssa istuimme tupakkakopin lattialla ja puhuimme henkeviä. En kyllä muista mitä, mutta henkeviä kuitenkin.

Kertaakaan en muuten ole Snookerissa tuoppia hajottanut.

Vessassa lukee "kuin laivasa ois" ja "seksi on niin kuin sirkus." Alisan kuvia ja nimiä kaikkialla, törpöttelyä viimeisillä rahoilla, lokkisiskokset aina muiden lompakolla hävyttömän pienissä shortseissaan. Viimeiset hilut pelikoneeseen ja kaksikymppiä kaljarahaa Henrin kanssa. Ei ole olut maistunut koskaan niin hyvältä. Krapulapäivinä jaffaa ja vittuilua Jupelta. Kerran oksensin tuoppiin. Kehottivat juomaan lisää kaljaa. Äidin ja isän vein kerran Snookeriin. Molemmat rakastuivat baariin. Nellyn kanssa lueskelimme yläasteaikojen kirjevihkoja ja matikantunneilla kirjoiteltuja lappuja, joita toisillemme takarivissä heittelimme. Tuuli nakkeli lappuset pitkin terassin lattiaa. Ja sehän on aina alkavan kesän varmin merkki, kun Snookerin ikkunat avataan.

Vessat ovat niin pieniä, ettei tällainen pitkäraajainen naarashirvi niihin mahdu. Aina saa istua mutkalla. Ensimmäisessä vessassa tulva, toisessa pytty puoliksi irti. Kolmas vessa on se mystinen, jossa kukaan ei muista koskaan käydä. Ja ne valkoiset muovituolit. Jos uusissa tiloissa niitä ei ole, niin minä saatan ehkä hieman itkeä.

Tuossa baarissa olen tutustunut käsittämättömään määrään uskomattoman hienoja ihmisiä. Snookerissa ei tarvitse koskaan istua yksin, aina löytyy tuttuja, kavereita, ystäviä. Naapuripöydän tuntemattomat pojat antavat puuttuvat kolikot kaljaan ja kun tupakantuskissaan itkee röökittömyyttään, tulee joku ja tarjoaa omistaan. Puhelimet, lompakot, laukut ja läppärit uskaltaa jättää pöytään, kertaakaan ei ole kukaan rähmäkäpälä niihin koskenut. Ehkä se on sitä keskioluen luomaa solidaarisuutta.

Mutta minun elämässäni loppuu nyt yksi ajanjakso. Eihän tuo baari lakkaa olemasta, mutta kyllä se tuntuu siltä, kuin itse muuttaisi uuteen kotiin. Entiseen kotiin jää niin paljon muistoja. Sitä tuntee jo jokaisen nurkan ja muovituolin, murtumat katossa ja siniset muoviämpärit. Satunnaisesti tipahtelevan kattorappauksen ja lukottomat ja hanattomat vessat. Lattian, jota ei ole luututtu varmaan koskaan. Ikkunat, joiden läpi valo siivilöityy sameanruskeana. Sopivan hämärää meille synkille boheemeille. Mutta sinne jäävät ne hetket ja seikkailut, itkut ja naurut, päättymättömät keskustelut, humalaiset suudelmat ja räävitön räkätys. Onneksi ne kuitenkin säilyvät kyynisessä sydämessäni aina.

Edit: Joku oli tehnyt kauniin muistovideon Snooker Timelle. Itku tuli kun katsoin, voihan Snuukkeri.

".. No antoko ees pillua?"

Minä olen pesunkestävä feministi. Mielestäni siinä ei ole mitään naureskelemista tai väheksyttävää. Tai koomista tai typerää. Jokaisen järkevän ihmisen tässä maailmassa pitäisi olla feministi. Tänään heräsin ja aloin pohdiskelemaan asioita. Ulkona paistaa aurinko ja on yksi kevään ja kesän ensimmäisistä hellepäivistä. Minähän puen jalkaani maailman pienimmät shortsit, ihan vain siksi, että tahdon päivetystä sääriini, enkä tahdo hikoilla kuin porsas kirmaillessani paahtavassa kuumuudessa pitkin kaupunkia. Minulla oli eilenkin erittäin pienet shortsit. On jännittävää, miten ihmiset kokevat asialliseksi kommentoida pukeutumistani heti siinä vaiheessa, kun päivänvalossa näkyy muutakin kuin hieman nilkkaa. Minulla on selluliittia, voisin laihduttaa, olen talven jäljiltä kalpea kuin Muumi ja säärissäni taisi olla vieläpä pieni sänki. Mutta kuuluuko se ihan oikeasti kenellekään hitonkaan vertaa?

Istuin eilen koko päivän Kiikelissä. Ystävälläni oli kuuma ja hän riisui rintaliivinsä. Ylleen hän jätti mielestäni täysin neutraalin, tumman topin. Eiköhän joku miessukupuolinen henkilö sitten kuitenkin huudellut jossain vaiheessa, että "eikö sulla ole tissiliivejä?" No mitä vittua nyt oikeasti. KENELLE SE HELVETTI KUULUU ONKO NIITÄ RINTALIIVEJÄ VAI EI? Ja millä oikeudella joku saatanan urpo kommentoi toisen pukeutumista, ihan vain siksi koska tissit.

Minulle huudeltiin eräänä kesänä silloisen Miloun terassilta, ettei minun kannattaisi käyttää näin pieniä shortseja, jos perseeni on tällainen kuin se on. Kiitin kohteliaisuudesta ja jatkoin matkaani. Eräs mies myös kommentoi kesäistä shortsimuotia sanoilla "hyi saatana, nuo ei näytä kenenkään päällä hyvältä." Olenkohan nyt unohtanut jonkin perustavanlaatuisen säännön, kun mielestäni se, että miellyttää vastakkaisen (tahi saman) sukupuolen silmää pukeutumisellaan, ei todellakaan merkitse hevonvitun vertaa. Minä puen päälleni tasan mitä haluan. Jos jotakuta  häiritsee epätasainen iho yläreisissäni, niin siinäpä sitten häiritsee. Jos jonkun mielestä en näytä hyvältä, niin vittu anteeksi, se nyt ei satu olemaan elämäntehtäväni. Näyttää houkuttelevalta varraspaistilta miesten silmissä siis. 

En pidä naisista, jotka käyttävät viehätysvoimaansa ja ulkonäköään edetäkseen elämässään. Älkääkä nyt käsittäkö väärin, siinä on jotain piilevää neroutta, että osaa käyttää hyviä puoliaan edistääkseen päämääriään. Asia on hieman sama kuin se, että se baarin epäviehättävin mies iskee kaikki naiset, koska hänellä on karismaa ja Titanicin kokoinen ego. Mutta en arvosta naisia, jotka eivät edes yritä olla mitään muuta kuin silmäämiellyttäviä kikattajia. Tunnen useammankin naisen, joilla on terävä mieli ja paljon sanottavaa, mutta he eivät näytä sitä. He ovat niitä tyttöjä jotka kikattavat oikeissa kohdissa ja keskittyvät näyttämään seksikkäiltä miesseurassa. Koska hei, eihän se muuta vaadi. Heikot bimbot herättävät miehissä suojelunhalun. Hymyilevät aina nätisti eivätkä auo päätään ikinä. Eivät ole niitä "hankalia naisia", jotka kyllä aukaisevat turpansa silloin kun vituttaa tai mies käyttäytyy kuin mikäkin riemuidiootti. Feminismi on moniulotteinen juttu, ja jokainen näkee ja kokee sen omalla tavallaan, mutta mielestäni juuri nämä naiset, nämä heikot ja hymyilevät bimbot, vetävät mattoa feminismin alta.

Minä arvostan jos joku sanoo minua kauniiksi. Onhan se nätisti sanottu ja imartelee jokaisen sisäistä egoistia. Kauneimpia kohteliaisuuksia ovat olleet kuitenkin ne, jotka eivät liity ulkonäkööni. Ehkä olen saanut tunnustusta älykkyydestäni, luonteestani, empatiakyvystäni, kirjoitustaidostani tai jostain muusta. En siitä että tissini ovat hyvät tai naamani nätti. Se kertoo siitä, että ihmiset oikeasti näkevät minut. Minnan ulkokuoren alla. 

Henkilökohtaisesti voisin sanoa, ettei tyhmä ihminen  edes voi olla silmissäni viehättävä. Jos ihmisellä ei ole mitään muuta annettavaa kuin ulkokuorensa, on se lähinnä surullista.

Ja sitten miehet. Voi teitä. Minulla on runsaasti miespuolisia ystäviä, tuttuja ja kavereita. Istuskelen monesti jätkäporukassa ja kuuntelen tarkoin tuon uroslauman keskustelua ja sanavalintoja. En voi sietää, enkä käsittää sitä, millainen machoilu ja primitiivinen "ugh minä uros"-meininki noissa laumatilanteissa purkautuu valloilleen. Naiset ovat vain naisia. Eivät ihmisiä. "Lähetään naisiin". "Kävitkö naisissa?" Tai sitten naiset ovat vain pilluja, eivät enää edes naisia. "No antoko se pillua ees?" "Ai ei? Turha muija." Miehet vonkaavat pillua. Pimpettiä. Römpsää. Tussua. Tuheroa. Lähtevät pillumetsälle baariin. Pokaavat muijan ja panevat. Seuraavana päivänä keskustellaankin sitten, että kuka sai pillua ja oliko se pillu huono, hyvä vai jotain siltä väliltä. "Ihan ok pillu. Menee paremman puutteessa." Jos sitä ihan oikeasti tahtoo puhua naisesta kuin käyttötavarasta ja kohdella naista kuin esinettä, niin eikö se olisi sitten sama käydä huorissa? Se on ainakin rehellistä kummankin osapuolen kannalta. Nainen pitää kehoaan kauppatavarana, ja mies kohtelee sitä sellaisena.

Tiedän naisia, jotka kohtelevat miehiä, kuin nuo machoilevat idiootit kohtelevat naisia (.. Ja tiedän myös miehiä jotka kohtelevat miehiä noin, sekä naisia, jotka kohtelevat toisia naisia noin). Esineinä, pelkkinä panoina, käsittämättä että eivät miehetkään mitään tunnevammaisia eläimiä ole, kaikilla ihmisillä on tunteet. Itse provosoin toisinaan tarkoituksella. Selitän kovaan ääneen kuinka jätkä oli huono pano ja kyrpäkin oli pienimmästä päästä. On hauska nähdä, miten nuo miehet kiemurtelevat kiusaantuneina, kun yhtäkkiä nainen laukookin moisia asioita ja puhuu heidän kieltään. Kokevatpahan välillä, miltä se henkselien paukuttelu naisen silmissä ja korvissa näyttää ja kuulostaa.

Sitten kun naisen keho ei enää tuokaan sitä toivottua iloa ja aututtaa, niin ihminen sysätään vain syrjään. Heitetään menemään. Turha tavara, vaihdetaanpa uuteen, hauskempaan ja parempaan. Usein tämä hetki koittaa siinä vaiheessa, kun tunteet tulevat mukaan kuvioihin. Onhan se nyt sietämätöntä, että nainen ei osaakaan vain pitää hauskaa vaan jumalauta saattaa vaikka IHASTUA. Sehän onkin oikeasti ihminen, hyi helvetti.

Korostan nyt, että en todellakaan puhu tässä koko miessukupuolesta yleisesti. Tunnen paljon uskomattoman fiksuja, hurmaavia ja kunnioitettavia miehiä, joille ei tulisi mieleenkään kohdella naisia kuin kakkosluokan kansalaisia. Valitettavasti tunnen kuitenkin paljon myös toista ääripäätä. Ja valitettavasti minuakin on kohdeltu huonosti, pelkkänä panona ja käyttöesineenä. Se ei tunnu ollenkaan kivalta. Se syö kaiken ihmisyyden, sitä tuntee itsensä hirvittävän turhaksi. Typeräksi ja arvottomaksi. Ei yhtään miksikään. Pelkäksi kehoksi vailla persoonaa. Tissit ja pillu ja perse. Ei mitään muuta.

Nuo miehet ovat luusereita. Epäkypsiä. Kykenemättömiä tasapainoiseen ihmissuhteeseen. Jokainen saattaa toisinaan etsiä yhden illan juttuja, pelkkää seksiä ja läheisyyttä, eikä siinä ole mielestäni mitään väärää tai tuomittavaa. Mutta nekin asiat voi hoitaa tyylillä. Ei niin, että jättää jälkeensä ihmisraunioita, särjettyjä sydämiä ja murjottuja itsetuntoja. Kannattaisi joskus asettaa itsensä sen toisen ihmisen tilalle, ja miettiä edes hetki, miltä se tuntuu. Jos minä joskus kuulisin, että olen jossain keskustelussa vain yksi niistä pilluista, yksi muijista, niin olisi kyllä varmaa, että puhuja ei olisi enää minkäänlainen osa elämääni. Lähinnä ihmiskuonaa silmissäni. Minä puhun ihmisistä heidän nimillään. En objekteina.

Minä en ole pillu. En pelkkää seksiä. En vain vartaloni ja lantionpohjalihasteni summa. Minulla on sielu ja persoona. Aivot. Ajatuksia. Tunteet siinä missä muillakin. Hauras ja toiveikas sydän. Minulla on myös sisua, temperamenttia ja vahvoja mielipiteitä. Minulla on myös silmät ja korvat. Vaikka istunkin toisinaan hiljaa ja vaikuttaisi, etten kuuntele, niin kyllä minä kuuntelen. Katselen ja tarkkailen. Ja päätän, että keitä ihmisiä minä arvostan, ja keitä en pidä yhtään minään.

Suuria elämänohjeita vuosien takaiselle itselleni ja jokaiselle teistä

Ihmisyydestä

Minulla on ystävä. Hänellä ei ole nimeä. Hän vain on..

... Se mies jonka katseessa on ikuisesti eksynyt lapsi. Pieni mies, patsastelee, iskee naisia karismallaan, sovinistinen hölmö, kävelee typerästi eikä uskalla näyttää, että kyllä hänkin on vain aivan tavallinen poika joka kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Pitkät ripset, parransänki, haalistuneita tatuointeja. Sydän on revitty rinnasta irti, tallattu, murskattu. Etsii lohtua syli sylin jälkeen. Toisinaan minä olen nähnyt hänet aidoimmillaan. Se on niin kovin haurasta, uskomattoman kaunista. Noina hetkinä olisi vain tehnyt mieli itkeä, hengittää hiusvahan tuoksua ja pitää niin tiukasti kiinni, kuin pieni ihminen vain kykenee.

... Tyttö joka esittää niin kovin vahvaa. Pää pystyssä, ylpeänä, aukoo päätään jokaiselle. Mutta ystävälle soittaa aamuisin, kuinka pahalta koko musertava maailma tuntuu. Niin kaunis, niin lahjakas, mutta aina väheksytty, potkittu, petetty. Tyttö, joka on opettanut minulle niin paljon. Nauraa, seikkailee, nyrkki mahtuu suuhun. Villatakin kyynärpäässä on hävyttömän suuri reikä. Sukkahousuissa aina silmäpako. Joka kerta kun hänet näen, rakastan häntä niin paljon enemmän. Täysillä.

... Mies joka kävelee ilman polvilumpioita. Heittää kaiken vitsiksi, on synkkäilmeinen iso köriläs. Tumma ja älykäs, punainen kuin Neuvostoliitto. Hän kuuntelee kun soitan öisin itkien. Lupaa hypätä junaan ja tulla halaamaan. Kertoo kuinka onnellinen on, kun tapasi minut. Niin olen minäkin onnellinen. Isoveli, jota en koskaan saanut.

... Poika joka on vielä niin kovin, kovin nuori. Vertaa itseään muihin, väheksyy, mutta sydän on niin täynnä kultaa. Kun hän kasvaa, tokenee, oppii rakastamaan itseään, tekee hän jonkun tytön niin kamalan onnelliseksi. Suutelee kiihkeästi autonsa takapenkillä, nauraa, tietää olevansa arvokas sellaisena kuin hän on. Kuuntelee Orionia, saunoo, ottaa hikisellä kädellä toisesta arasta kädestä kiinni. Ja minun pikkuveljeni. En ole koskaan nähnyt kauniimpaa, kuin hänen hymynsä suudelmani jälkeen.

... Tyttö, joka hikikarpalot ylähuulessaan kertoo, kuinka hänen päivänsä on ollut niin kaamea. Tuo minulle troppeja ja yskänlääkettä. Hakee sipsejä ja jaffaa. Tyttö, joka juo kanssani kotiviiniä, luemme vanhoja viestejä, nauramme ja itkemme yhdessä. Hänen naurunsa kantaa kauas. Käsikarvat kuin turkkilaisella, jalka pieni kuin lapsella. Pyöräilee kanssani kesällä Hailuotoon ja me humallumme kesäyöstä ja auringosta.

... Poika, kuin lisko. Pyörii yksin piruettia ruskeissa housuissaan keskellä rotuaaria. Kuvaa työmiehiä, ei nuku koskaan. Ihastuu ystävään, ei uskalla yrittää. Nauraa vaan kun pyydän vaikeuttani anteeksi. Kaikki on ihan hyvin, mikään ei ole liian vakavaa. Muistelee tähtitaivasta sänkynsä yllä, mahavaivaisia öitään Damissa. Hurmaa jokaisen tytön, mutta on liian kesytön, kuriton, jotta kukaan hänestä voisi ottaa otetta.

... Mies jolla on maailman kauneimmat silmät. Älykäs pirstaaja, on kokenut paljon. Vie ihmiset pahoille teille, mutta tietää että paremmat ajat tulevat vielä. Vai tulevatko? Onko sillä väliä. Elämä on hauskaa sellaisena kuin se on. Keittiön pöydällä tuhkan alla Tolstoita. Turkkaa sohvan selkänojalla. Vessan ovessa Ruotsin lippu. Repeytynyt Valintatalon paita. Yhteinen rakkautemme Eelsiin.

... Poika, jota ei hyväksytty kotonaan sellaisena kuin hän on. Niin kamalan herkkä, naiivi, suloinen. Nauraa väärissä kohdissa kun katsomme elokuvaa, tiputtelee sipsinmuruja päiväpeitteelleni. Odottaa rakkautta, joka kyllä vielä tulee, iskee kuin sähköaita sormenpäihin. Toivoo että kukaan ei enää särje hänen haurasta sydäntään. Ottaa Tuiskun keikalla 300 kuvaa.

... Mies joka huolehtii aina muista. Naama turvoksissa, hammas vinossa istuu Snookerissa. Ostaa olutta viimeisillä rahoillaan ystäville, tarjoutuu tekemään ruokaa, hieromaan hajonneen selän. On niin käsittämättömän kultainen, että sydäntä särkee katsoa, miten häntä potkitaan päähän kerta toisensa jälkeen. Ihminen jolle toivoo vain onnea. Jäniksenkäpäliä, naisen joka rutistaa lujasti, eikä etsi pahaa poikaa, vaan huolii sen kiltin miehen. Sen kauniin miehen.

... Tyttö joka lähti pois, kauemmas Eurooppaan. Jonka kanssa bailaamme täysillä THJKB:tä, pyllähdämme pääkallokelillä keskelle katua, nauramme ja nostamme toisemme ylös. Tyttö, johon minulla oli onni tutustua julman miehen kautta. Tyttö joka on niin kaunis, soinnukasääninen, älykkäämpi kuin minä, jopa pahempi  aukomaan päätään. Se kenen kanssa kesällä juoksemme niin lujaa kuin jaloistamme lähtee, uimaan Kiikelin kesäyöhön.

... Tyttö jonka silmä karsastaa, posket helottavat. Leipoo pannaria, pelaa lautapelejä, nauraa kamalan kovaa, kikattaa, oppii juomaan olutta nopeammin kuin minä. Tuo minusta ulos naurun ensimmäistä kertaa päiviin, huolehtii aina muista vaikka itse ei jaksaisi. Rakastaa ja elää juuri niin kuin minäkin tahtoisin.

Toisinaan on niin kamalan vaikea muistaa, kuinka uskomattoman hienoja ihmisiä elämä on täysi. Rikkonaisia, kauniita, vajavaisia, hankalia, ihania. Ne ihmiset nostavat ylös, kun tuntuu että vajoaa pinnan alle. Ottavat syliin kun itkettää. Näyttävät että elämä on jokainen kerta taistelun arvoinen, vaikka se tuntuisi kuinka raskaalta. Näiden ihmisten takia jaksaa joka ikinen aamu nousta sängystä. Hymyillen.