Ihmissuhteet ovat hankalia. Aina. Niissä ei pääse helpolla, vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi. On illuusio, että ihastuminen olisi pelkkää terälehdillä tanssahtelua ja hölmöä hymyilyä, onnea ja autuutta. Todellisuudessa se on raakaa, kuluttavaa, näännyttävää. Valtapeliä. Se pistää mielen solmuun, nostaa ihmisten huonoimmat puolet esiin ja ei useimmiten johda mihinkään hyvään.
Minulla on ollut hyviä ja kilttejä miehiä. He ovat kohdelleet minua hyvin, hoitaneet, kuunnelleet, välittäneet. Minulla on ollut myös huonoja miehiä. Ylimielisiä, julmia, pettäviä, väkivaltaisia. Sellaisia, jotka ovat saaneet minut tuntemaan itseni täysin arvottomaksi, anti-ihmiseksi. Jostain syystä kallistun kuitenkin aina jälkimmäiseen miestyyppiin. En kykene käsittämään miksi. Ehkä se on se kuuluisa renttusyndrooma. Jos asiat sujuvat liian helposti, ei se ole silmissäni normaalia, saati kiinnostavaa. Ja useimmiten minä jossain vaiheessa teen siitä vaikeaa.
Minä kyllästyn helposti. Eräs mies sanoi kerran, että olen sydäntenmurskaaja. Minä kyllä väittäisin toisin. Minut on jätetty, ja se sattuu. Useimmiten minä olen kuitenkin se, joka jättää miehen. Tuuliviirin luonne, en kykene pysymään aloillani. Ehkä se on sitä nuoruutta, hulluutta, villejä vuosia joita vanhana muistelee lämmöllä, mutta vailla minkäänlaista kaipuuta noihin aikoihin. Jälkiviisastellen voisi sanoa, että pari kuukautta on maksimi, jonka jaksan katsella yhtä ihmistä. Ehkä se on sitä, etten ole kohdannut vielä itselleni sopivaa ihmistä. Sellaista, joka huolisi minut juuri tällaisena. Vaikeana änkyräpäänä, joka osaa välillä olla kuin täydellinen nainen konsanaan, mutta on myös toisinaan uskomattoman vittumainen narttu. Siinä vaiheessa kun en olekaan enää mukava ja helppo, niin on helppo heittää menemään. Kukapa hullua naista katsella jaksaa.
Eräs toinen mies sanoi, että minuun on helppo ihastua, mutta mahdoton rakastua. Ehkä se on totta. Jos mieli on sekaisin ja säpäleinä, eikä luonnekaan helpoimmasta päästä, on hirvittävän helppoa tyytyä sitten siihen vähemmän vaikeaan vaihtoehtoon. Kaurapuuroihmisiin.
Minä en osaa heittäytyä. En osaa avata sydäntäni ja mieltä täysin toiselle ihmiselle. Teräsmuurit on rakennettu vahvoiksi, ei niitä suojamuureja hetkessä lasketa alas. Olen minä joskus yrittänyt. Kuten viimeksi. Yritin niin paljon, mutta ei se riittänyt. Turpaanhan siinä tuli, ja tulee yleensä muutenkin aina.
Välillä pohdin, että olenkohan niitä ihmisiä, jotka on vain tarkoitettu olemaan yksin. Se ei ole angstia, lähinnä karua faktaa. En minä osaa olla mukava kotivaimo, joka kokkaa ja hoitaa. Minä olen kesytön lapsi, elukka, jota ei pysty pitämään paikoillaan. Ahdistun helposti. Minä en halua tulla kahlituksi.
Toisinaan se olisi ihan kiva kuitenkin olla vaan. Onnellinen. Jonkun ihmisen kanssa. Mutta eihän se ole käytännössä mahdollista. Rakkaus on psykoosi ja onnellisuus illuusio, ja äärimmäisen harvoin nuo kaksi asiaa kulkevat käsikkäin.
On helppo syyttää aina itseään, kun asiat menevät pieleen. Useimmiten perseilen puolittain tietoisesti, ajan ihmiset pois, koska pelkään niitä tunteita, joita joku ihminen minussa herättää. Suojelunhalua, mustasukkaisuutta, ylitsevuotavaa tarvetta ottaa korvista kiinni ja pussata. Painaa poski vasten selkää, hengitellä toisen ihmisen tuoksua. Vaikka se ihminen sitten haisisi paskalta.
Olen elämässäni ehkä "ennemmin överit kuin vajarit"-tyyppiä. Sanontahan on todella typerä. Mutta jos ihastuminen ei ole sitä, että mennään aivan täysillä, niin en pidä sitä sen arvoisena. Ehkä minä nautin kun asiat ovat hankalia. Oma elämäni on yhtä suurta näytelmää, joka vaatii suunnattomia määriä draamaa. Joskus olen heilastellut ihan kivoja poikia. Ihan kiva on aina liian vähän. Kaikki on näennäisesti ihan mukavaa, seksi on ihan hyvää, pojan kanssa on ihan jees hengailla, mutta se nyt ei vaan riitä. Mieleni alkaa harhailemaan ja odottelen vain, että vastaan kävelisi ihminen joka kolahtaa aivan täysillä.
Loogisesti ajatellen minä tarvitsisin rauhallisen, pitkähermoisen ja kiltin miehen. Mutta eihän rakkaudessa nyt järjestä ole kyse. Pitäisi ajatella järjellä, mutta minä ajattelen sydämellä. Sydän on useimmiten täysin väärässä, mutta ei elämää voi eikä saa elää järkeillen. Miettisi, että mikä nyt olisi kaikista paras vaihtoehto, mistä aiheutuisi vähiten harmia ja mielipahaa, suunnittelisi asiat vuosiksi eteenpäin. "Ehkä minä sitten pysyn tämän ihmisen kanssa, koska voisin kuvitella että emme koe myrskyisää eroa tai suurta draamaa tulevaisuudessa." Ei se ole kivaa. Se on paskaa. Ja se on tylsää.
Minun mieleni on umpisolmussa juuri nyt. Päässä soi Röyhkän ysäribiisi, jossa lauletaan "sinä teit sen taas, Marjaana." Minä en ole Marjaana, olen vain Minna. Mutta hienosti Minna teki sen taas. Itseähän sitä voisi syytellä, ja tavallaan syytänkin. Osaan minä olla välillä aivan uskomaton ihmisperse. Mutta ei se kaikki ole aina minusta kiinni. Minä nyt vain satun olemaan tämmöinen. En osaa olla ihmisten lailla.
Äitini sanoi kauniisti lauantaina. Hän totesi, että minun ei pidä koskaan muuttaa itseäni. Jos joku ei kestä minua tällaisena, holtittomana pakettina, niin se ihminen ei sitten ole minua varten. Hän ei ansaitse minua. Toisinaan minä tahtoisin muuttua, mutta omaa luontoa on hankala muuttaa. Sen saa ehkä muovattua siedettävämmäksi, mutta silti se aito luonne lymyilee siellä alitajunnassa ja tiukasti selkärangassa kiinni. Mutta ehkä joskus se kaikki hankaluus on vaivan arvoista.
