Olen toisinaan pohtinut, että masennus on älykkäiden ihmisten sairaus. Niiden, jotka analysoivat ja miettivät asioita välillä hieman liikaakin. Masennus on kammottava asia. Siitä ei niin vaan ryhdistäydytä ja skarpata. "Kyllä se siitä, ajattele positiivisia juttuja." Ei se ihan niin helppoa ole.
Minä sairastin todella vaikeaa masennusta vuosia. Oli pitkän työn ja vuosien terapian takana, että siitä räpiköi pinnalle. Jollain tavalla se jättää kuitenkin aina jälkensä, siitä jää se ikuinen melankolinen pohjavire. Olen miettinyt myös sitä, että toiset ihmiset ovat huomattavasti taipuvaisempia melankoliaan kuin toiset. Mielestäni se surullisuus pitää sallia ihmisille. Jos on paha olla, niin miksi sitä pitäisi väkisin näyttää hilpeää naamaa? Suru on pakko käsitellä pois, jotta siitä selviää.
Sen tarkemmin erittelemättä voin kertoa, että olen ollut pitkään todella surullinen. Elämässä on ollut isoja ja raskaita asioita. Olen ollut hankala ihmisille, enkä kyllä yhtään vähiten itselleni. Sitä omaa pahaa oloa ei pitäisi koskaan purkaa muihin, mutta joskus se on välttämätöntä. Kun ei halua edes katsoa peiliin eikä nousta sängystä ylös aamulla, niin sitä on helppo räyhätä muille. Olla äkäpäinen ja ilkeä. Onneksi ihmiset useimmiten kestävät sen. Ne hyvät ystävät pysyvät, vaikka olisikin välillä paskapäinen ja hankala.
Minä olen onnellisessa asemassa, koska minulla on paljon ystäviä. Niitä, jotka oikeasti kannattelevat pinnalla kun itse tahtoisi vain vajota pohjaan. Se on raskasta, mutta siinä oikeasti punnitaan se, ketkä ihmiset ovat ystävyyden arvoisia. Kun vuosia sitten masennus oli omalla kohdallani pahimmillaan, menetin uskomattoman paljon ihmisiä elämästäni. Niitä, joita pidin ystävinäni. He eivät jaksaneetkaan Minnaa, joka ei ollut aina iloinen. Joka oli ankeaa seuraa, itkuinen ihmisraunio. Mutta osa pysyi, ja on elämässäni yhä. Siitä olen oikeasti aina kiitollinen.
Minulla on ollut edesmennyttä mummoani hirvittävä ikävä. Vein kukkia haudalle ja kerroin mitä minulle kuuluu. Itketti, olisi tahtonut halata sitä ihmistä. Minun mummoni oli yksi vahvimmista naisista, joita tiedän. Hän kasvatti kolme hienoa lasta, huolehti sairaasta äidistään ja selvisi hirmuisen vaikeista asioista. Ja silti hän jaksoi aina hymyillä. Iloita niistä asioista, joita hänen elämässään oli, kaikista menetyksistä ja takaiskuista huolimatta. On surullista, etten koskaan saanut tuntea mummoa aikuisiälläni. Hän menehtyi jo vuosia sitten ja loppua kohti hiipui pois. Ei enää tunnistanut lapsenlapsia. Silti minä mietin, että kyllä se ihminen on läsnä yhä. Hautakivi kuuntelee, kun minä haluan puhua. Mummo kyllä kuuntelee.
Mutta jos palataan surullisuuteen. Minulla on melankolinen luonne. En edes usko että ihminen voi pohjimmiltaan olla aidosti onnellinen. Kyynisyyttähän se on, mutta näin minä sen koen. Hyvinäkin hetkinä taustalla vaanii aina vaikeiden vuosien jättämät arvet ja menneisyyden painolasti. Pelko siitä, että sitä romahtaa aivan pohjalle. Toisinaan tekisi mieli hypätä parvekkeelta tai juosta rekan alle. Mutta silloin pitää vain päättää, ettei ihan oikeasti luovuta. Kaikesta selviää. Suurista suruista ja niistä pienemmistä.
Viime yönä minulla oli paha mieli. Onneksi minulla on ystäviä, jotka tulivat halaamaan kun itketti. Antoivat pyyhkiä räkää paitaan ja märistä niin paljon kuin halusin. On surullista katsoa vierestä, kun ihmisillä on hankalaa ja ihmiset kaikkoavat pois. Eivät kestä sitä vaikeutta. Minä kestän ihmisiä kun he ovat vaikeita ja surkeita. Minä en mene yhtään mihinkään. Jaksan kuunnella itkut ja ahdistukset, vastaan puhelimeen keskellä yötä kun jollain on paha olla. Kuuntelen. Yritän lohduttaa niin hyvin kuin pystyn. Se on sitä ystävyyttä. Minä arvostan jokaista ihmistä joka elämässäni on, annan anteeksi huonot päivät ja julmat sanat. Koska he ovat kuitenkin niitä ihmisiä, joista minä aidosti välitän.
Kaikessa on myös huonot puolensa. Minä en osaa enkä halua useinkaan näyttää, jos olen surullinen. Mieluummin nuolen haavojani yksin ja vetäydyn syrjään. Pelkoahan siinä on aina taustalla, että mitä ne ihmiset nyt miettivät jos minä kerrankin itken. Aina pitäisi olla muka niin hemmetin kova, sitä ei salli itselleen minkäänlaista heikkoutta tai haurautta. Mutta minä opettelen, etenen tipuaskelin. Kyllä minäkin saan itkeä joskus ja olla surullinen. Jokaiselle pitäisi sallia se. Kaikista eniten itselleen.
Tänään olen surullinen. Eilen olin surullinen. Viikko sitten olin surullinen. Huomennakin taidan olla surullinen. Mutta minä tiedän että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Jokaiselle ihmiselle on varattu kiintiömäärä paskaa niskaan, ja toivoisin että minun osaltani se kiintiö on kulutettu.
Joten hei vaan. Nyt te kaikki tiedätte että minä olen surullinen. Minna yrittää kovasti olla aina superminna, mutta enpä minä sittenkään taida olla. Jokainen on tasapuolisen romuna ja hajalla, rikkinäisiä ihmisiä. Mutta juuri se tekee ihmisistä ihmisiä. Inhimillisiä.
Pihapuussa laulaa lintu ja pekoni paistuu pannulla. Pitkä kesä on edessä, on festareita ja ystäviä, puistoja ja paljon naurua. Kyllä tämä tästä. Onneksi kaikki muuttuu vielä paremmaksi.
