"Vannoin itselleni, että en enää ikinä tässä tai tulevissa maailmoissa tottele ketään enkä mitään arvovaltaa, käskijää, hallitusta, jumalia tai enkeleitä, missään muussa kuin siinä, minkä myönnän oikeaksi tai parhaaksi mahdolliseksi."
- Yrjö Kallinen
Minä olen aina ollut änkyräpää. Vastarannan kiiski. Lapsuuteni terveyskortissa lukee, että olin "voimakastahtoinen lapsi." Purin hammaslääkäriä sormesta, koska setä ei ollut tarpeeksi helläkätinen. Älkääkä nyt käsittäkö väärin: minä kyllä tottelen kulloistakin pomoani, hoidan vuokran ja laskut ajallaan, teen koulussa sen mitä käsketään. Mutta minua ei komennella.
Olen pohtinut, että onkohan se loppupeleissä hyvä vai huono asia. Jos joku yrittää komentaa, käskyttää tai määräillä, niin minulla tulee heti halu tapella vastaan ja huutaa kovaan ääneen "ENKÄ." Olen ollut ihmissuhteissa (niitä nyt ei voi millään mittapuulla parisuhteiksi sanoa), joissa toinen osapuoli on yrittänyt muovata minua mieleisekseen, alistaa, määräillä ja kontrolloida. Se ei onnistu ikinä. Minä en jousta, minä en tottele. Minä teen juuri niin kuin itse haluan.
Joskus voisi olla aivan toimivaa katsoa peiliin ja tunnustaa itselleen, että kaikesta ei aina tarvitse olla eri mieltä. En koe itse ongelmaksi sitä, että ole hankala luonne, temperamenttinen ja äkäpäinen. Muut sen sijaan kokevat sen haittana. Olen kuullut (surullisen) monta kertaa lauseen, että onko mun pakko olla niin kauhean hankala.
Yläasteella muut tytöt vetivät limuviinaa, pukivat piukkoja vaatteita ja heilastelivat haituvaviiksisten poikien kanssa. Minä vihasin maailmaa, harjoitin raivokasta riitelyä vanhempieni kanssa ja istuin kotona lukemassa kirjoja ja kuuntelemassa levyjä. Yleinen mielipide oli, että Minna on lesbo koska "minnalla on niin vahvat mielipiteet eikä se halua miellyttää poikia." En halunnut olla niin kuin muut. Minä halveksin muita. Cheerleadereita, nörttejä, kikattavia tyttöjä ja röyhisteleviä poikia. Olin omasta mielestäni niin paljon parempi kuin muut. Ikääntymisen myötä olen kuitenkin oppinut nöyryyttä ja sen, ettei muita ihmisiä tarvitse eikä kannata halveksia. Jokaisessa on jotain hyvää. Ei kukaan ole läpeensä paha tai huono, vain siksi että on erilainen kuin minä.
Muistan kerran, kun pillastuin täysin kun eräs entinen heilani makoili krapulassa ja tuumasi, että voisin hakea kaupasta kaljaa ja ottaa sitten munan suuhuni. Olisin toki voinut tehdä molemmat asiat, mutta kun herra komensi minua, niin enhän minä varmasti totellut. En tiedä onko se sisäsyntyinen piirre vai menneiden vuosien painolasti, kun joskus tunsi ettei kelpaa omana itsenään, joka on nostanut pintaan halun tapella kaikkia vastaan. Joskus voisi olla ihan hyvä, että tekisin niin kuin pyydetään. Mutta enhän minä, koska olen tämmöinen. Änkyrä.
Kaikkea ei voi eikä pidä pistää nuoruuden, typeryyden ja tulisen luonteen piikkiin. Joskus pitäisi vain pysähtyä, hengittää syvään ja todeta, että ei asioista tarvitse tehdä niin kamalan vaikeita. Lähes joka kerta syy asioiden vaikeuteen on itsessä, ei muissa. Se olen minä, joka provosoituu, haluaa räyhätä ja riidellä. Aina ei tarvitse olla niin varpaillaan ja puolustuskannalla, liipaisinherkkänä.
Joissain asioissa kannattaa kuitenkin olla se hankala vittupää. Minua ei kukaan enää ikinä yritä muovata mieleisekseen. Jos en kelpaa tällaisena kuin olen, niin pitäköön perkele tunkkinsa. Niitä helpompia ihmisiä löytyy toisaalta. Minä en myöskään luovu tai myönny periaatteistani ja arvoistani. En suvaitse sovinismia, seksismiä, homofobiaa, rasismia tai yleistä kusipäisyyttä. Ystävät tulevat aina ennen parisuhteita. Ja perhe on oikeasti tärkein. Siis se oikea, rakas ja läheinen perhe.
Kaikista hankalinta on olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat samanlaisia kuin minä. Yritin kerran puolittain seurustella sellaisen ihmisen kanssa. Eihän siitä nyt helvetti mitään tullut, sotatilaa ja jatkuvaa riitelyä alusta loppuun. Kun molemmat ovat sellaisia, ettei kumpikaan anna tuumaakaan periksi tai anna toisen nousta niskan päälle (saati edes yrittää sitä), niin se on uskomattoman vaikeaa ja raskasta. Toisaalta ne ihmiset ovat niitä, joista minä aidosti pidän. Jollain perverssillä tavalla sitä nauttii siitä, että kerrankin joku pistää kampoihin, ei anna pomottaa ja räyhää tasapuolisesti vastaan. Mielestäni riitely on toisinaan erittäin puhdistavaa, kunhan siinä ei lähdetä siihen että loukataan toista ja isketään niihin herkimpiin kohtiin. Joskus pitää huutaa ja olla vihainen. Se on aivan sallittua.
Minä voisin joskus sanoa kyllä. Joo. Tehdään näin. Sopii minulle. Aina sen ei tarvitsisi olla sitä ikuista enkäenteeENKÄENKÄÄ. Ehkä se on sitten sitä aikuisuutta, kun oppii joustamaan, myöntymään. Tajuaa sen, että kaikessa ei ole aina kyse minusta. Mutta minä en kuitenkaan koskaan alistu. Kallisen sitaatti on toiminut jo muutaman vuoden ohjenuorana elämässäni, ja tulee toimimaan myös vastaisuudessa. Paremmin asiaa ei olisi kukaan voinut sanoa.
