"A strong man can handle a strong woman. A weak man will say she has an attitude."
Tapaus 1. Elämä oli takkuillut jo pidemmän aikaa. Koulu maistui puulta, masennus iski, lääkitys ja itsetuhoisuus. Poikaystävä ei jaksanut tyttöystävän vaikeutta. Petti. Lopulta seurasi ero, ja kuluttavaa "ollaan, ei ollakaan" -pelleilyä. Tyttö soitti yöllä itkien ja puhui itsemurhasta. Poika kehotti toteuttamaan uhkauksen, ei häntä kiinnosta. Hänestä puhuttiin, mitä se sekoilee. Tytöllä oli hankalaa, mutta hiljalleen masennus muuttui raivoksi. Eräänä päivänä hän iski poikaystävän kitarat paskaksi katuun. Oppiipahan saatana olemaan. Kaljaa oli kiva juoda, ja kavereiden kanssa bailata. Joskus oltiin perskännissä ja tilttailtiin, huudeltiin mitä sattuu ja katkottiin välejä ystäviin. Piti kai kostaa jotain vanhoja asioita. Mieli oli mutkalla, hieman hajallaan.
Tapaus 2. Taustalla oli paljon väkivaltaisia suhteita, jotenkin niihin ajautui joka kerta. Oli lähellä, ettei elämä mennyt pelkäksi narkkaamiseksi ja juomiseksi. Juopoteltua tuli ehkä muutama viikkokin putkeen. Osastollakin piti käydä välillä rauhoittumassa. Sitten seurasi muutto muualle, uusi elämä. Elämään astui mies. Kaikki oli alusta asti hankalaa. Eroa, rakastamista, tappelua, ja molemminpuolista kaipuuta. Kukapa niin äkäistä ja kompleksia naista kesyttäisi, kestäisi ja ottaisi omakseen. Kylillä puhuttiin että hulluhan se ämmä on, vaikea. Mutta miespä otti ja kesti, ymmärsi vaikeuden. Tarrasi kiinni, halasi ja kertoi, että kyllä se siitä. Rakastaa toista, juuri sellaisena kuin tämä on. Miksipä sitä pitäisi muutaa itseään.
Tapaus 3. Syömishäiriö ja maata laahaava itsetunto. Eroja, koulukiusaamista, päähän potkimista. Tytöstä kasvoi sisäänpäinkääntynyt luonne. Hauskatkin baari-illat saattoivat päättyä itkuun. Aina oli aihetta ahdistukseen. Miehiä tuli, miehiä meni, mutta aina oli onneton. Sitten löytyi joku, kenties se oikea, mutta itkuahan siitäkin seurasi. Riitelyä ja kilahtelua pienistäkin asioista. Mikään ei ollut hyvin, terapiassa huutoitkua ja epäilystä siitä, onko sitä itse koskaan tarpeeksi hyvä muille. Epävarmuutta, mutta myös rakastettavaa hömelyyttä. Kreisibailausta tissisillään festareilla, kauhukaksikko ja ne "vastenmieliset muijat." Ei sitä naisen sallita edes juhlia täysillä.
Tapaus 4. Tytöstä puhuttiin kilariämmien kuningattarena. Narkki, sekopää, helvetinmoinen hippi. Leijuu jalat kymmenen metriä maan pinnan yläpuolella, ei välitä, näivettää ihmiset omalla hurjalla luonteellaan ja sinkoilevalla mielellään. Minäkin olin skeptinen. En edes tuntenut häntä, olin kuullut vain juttuja. Mainitsin että häntä kannattaa ehkä varoa hieman, kuulemma aika kaheli. Sitten tajusin mitä suustani päästin. Tutustuin, kohtasin sydämellisen ja aidon tytön. Luovan ja kompleksin. Ihmisen, joka kulkee omia polkujaan.
Jokainen yllä olevista esimerkeistä on ystäväni. Kourallinen naisia, joita minä arvostan ja kunnioitan. He ovat hankaluuksien jälkeen oppineet kantamaan itseään ylpeydellä, jos eivät täysin, niin ainakin ollaan matkalla oikeaan suuntaan. He sallivat itsensä olla tasan mitä ovat. Hankalia, ahdistuneita, masentuneita, kovaäänisiä, reuhaavia ja räyhääviä, tappelupukareita, vaateliaita, haaveilijoita, monimutkaisia, luovuudessaan tempoilevia ja voimakastahtoisia.
Minä olen vollottanut tuntikausia suihkun lattialla. Olen soittanut itkuisia puheluita keskellä yötä, kun tuntuu että pää hajoaa tomuksi ja luunsirpaleiksi. Olen huutanut kuin heikkopäinen, paiskonut tavaroita, läimäissyt naamaan (huorittelusta) ja potkinut ovia. Olen seisonut aamulla painamassa ovikelloa, pyytääkseni anteeksi hulluuttani. Olen keikahdellut kantapäideni varassa kerrostalon katolla, heitelly pulloja säpäleiksi katuun ikkunasta ja polttanut neuroottisena ketjussa tupakkaa läpi yön. Olen hohotellut kovaan ääneen kantakapakassani pöytä täynnä tuoppeja, seuranaisten seuranainen. Bailannut torstaiaamusta sunnuntai-iltaan. Olen ärähtänyt suoraan jos tympii, sekoillut kännissä, möläytellyt typeriä asioita, tuhonnut tiedostamattani välejäni ihmisiin ja maannut viikkokausia peiton alla. Ihastuessani muutun sekopäiseksi, rakkaus tekee entistäkin hullummaksi. En osaa olla vienosti hymyilevä nainen, etäinen ja odottaa kärsivällisesti vastakkaisen sukupuolen saalistusvietin heräävän. Puhun liikaa ja sekoilen, säikyttelen, mutta sellainen minä olen.
Neljä naista ja minä. Jokaisella meistä on jotain yhteistä. Me olemme kilariämmiä. Tiedättehän, niitä naisia joista kylillä puhutaan. Hulluja, sekopäitä, temperamenttisia, äkäisiä, pelottavia ja täysin kaheleita. Ja tässä ei nyt ole kyse siitä, miten vastakkainen sukupuoli meidät näkee ja kokee. Kyse on siitä, miten kanssaihmiset meidät kokevat. Eihän tässä yhteiskunnassa luonnetta saa olla, saati sitten että olisi hankala ja välillä polttaisi siltoja takanaan. Suorapuheisuus ainakin on asioista pahin, samaten rajojen rikkominen.
Olen kuullut hämmentävän monta kertaa, kuinka ihmisillä oli täysin väärä kuva minusta ennen tutustumista. Että minä olisin joku seinähullu ämmä, ylimielinen narttu tai mitä tahansa siltä väliltä. Sekopää. Tunnen lähinnä huvittuneisuutta siitä, että maineeni kulkee edelläni, olkoon se maine kuinka kyseenalainen tahansa. Enkä minä ole ainoa. Kyllä sitä muistakin puhutaan, jokaisesta esimerkistäni olen kuullut kummallisia kysymyksiä, häiritsevää supinaa kahvipöydissä. Kommentteja heidän luonteestaan, olemuksestaan, persoonastaan, jos olen heidät ohimennen sattunut keskusteluissa mainitsemaan.
Minä en sovi perinteisen kotivaimon, patriarkaatin määrittelemän unelmien tyttöystävän rooliin varmasti ikinä. En ole hiljainen ja kuuliainen, en söpö ja kiltti naapurintyttö, minä en kuuntele huonoja sovinistivitsejä itsestäni tai anna ihmisten talloa ylitseni. Jos koen, että minua kohdellaan väärin, minä tappelen takaisin. Luonteeni ei tästä varmasti helpommaksi ikinä muutu, joskin osa särmistäni saattaa hioutua hieman pehmeämpiin ääriviivoihin vanhenemisen myötä. Mutta äkäisenä minä pysyn aina. Minä myös näytän jos suutun. Minä näytän jos minulla on paha olla. Minä en piilota sitä, jos minua vituttaa tai ahdistaa. Mutta täällähän kaikki tunteet pitäisi niellä, lukita syvälle alitajuntaan ja heittää avain Perämereen. Ja mikä nainen se sellainen on, joka ärjyy kuin leijonaemo ja puolustaa itse itseään, vaikka sitten nyrkit pystyssä? Sellainen, joka ei sovi perinteiseen naiseuden muottiin ja sen vaatimaan rooliin yhteiskunnassa? No luonnevikainen kilariämmä, vähintäänkin.
Kilariämmä ei ole mielestäni pelkästään naiseuteen liittyvä termi, mutta painotan nyt näkökulmaa naisena, koska itse olen sellaisena syntynyt. Tunnen myös miehiä, joihin se olisi täydellisen pätevä ja paikkansapitävä kuvaus. Ei mitään tohvelisankareita tai kynnysmattoja, vaan niitä jotka istuvat karjuen sen hevosen selässä viitta hulmuten, kypärä vinossa ja miekka ojossa. Minä en näe, että kilariämmä olisi joku hullu pieni pirisuttura. He ovat niitä vahvoja naisia, voimakasluonteisia asennemuijia, joita moni ei ymmärrä, tai halua ymmärtää.
Pariutumispiireissä tämä on usein ongelma. Liian usein olen kuullut, että voi Minna kun sinä olet niin hankala. Sitä vaaditaan helpompaa ja kiltimpää. Ja makunsa toki kullakin, mutta mielestäni on jotenkin surkeaa, ettei ihmistä oteta vastaan tiiviinä pakettina sopivaa sekoilua ja monimutkaista luonnetta, koska jokaisessahan meissä on omat mutkamme ja terävät kulmamme. Tokihan kaikella on rajansa. Jos jonkun kilariämmyys saavuttaa pisteen, että joka lauantai vedetään rappukäytävässä puukkohippaa tai uhkaillaan joka ikisen parisuhderiidan jälkeen itsemurhalla, niin eihän sitä nyt tarvitse kenenkään kestää. Ei ole myöskään kenenkään tehtävä parantaa toista, jos mieli on mustana masennuksesta tai mielenterveys on romahtanut täysin. Mutta ne vahvemmat kestävät kausiluontoiset taajuusvaihtelut ja satunnaiset sykloonit, eivät luiki karkuun ja etsi jotain helpompaa ja mukavampaa. Koska hei tärkeintähän on, ettei tarvi nähdä vaivaa. Etsitään se kynnysmatto, jota talloa miten lystää. Se joka ei koskaan nakkele takaisin, nielee kaiken ja on yhtä hajuton ja mauton kuin käsidesi.
Ja enhän minä tietenkään (taaskaan) yleistä. Kiltti ja mutkaton luonne ei tee kenestäkään tylsää, huonoa tai epäkiinnostavaa. Mutta kilariämmät ovat aina huonoja ja vaarallisia vaihtoehtoja. Niitä, joiden kanssa alkaa heilastelemaan vain masokistinen pölvästi. "Tuon naisen kanssa et tiedä mihin nokkasi pistät, sitä kannattaa varoa." Voi kyllä, kyllä minua kannattaa varoa. Mutta vain jos kohtelee minua huonosti tai ei osaa arvostaa minua tällaisena, vammaisena, kummallisena, äkäisenä ja suorasukaisena. Jos minut ottaa vastaan sellaisena kuin olen, eikä pakene heti ensimmäisen ongelman läiskähtäessä vasten naamaa, niin minä olen tulvillani rakkautta. Niin voimakkaasti kuin kilaroinkin, niin sitä vahvemmin myös rakastan. Omistaudun ja heittäydyn, annan itseni kokonaan. Mielestäni se ei ole väärin. Niin sen pitäisi aina olla.
Eroaminen on se pahoista pahin. Silloin sitä pitäisi niellä vain kaikki suru, ikävä, katkeruus, viha ja kaipuu. Jatkaa hetkessä eteenpäin. Olet säälittävä ämmä jos huudat tuskaasi toiselle. Kerrot kuinka pahalta tuntuu, ja kuinka sinun sydämesi on revitty irti ja tungettu silppuriin. Menneitä ei saisi käydä läpi, pitäisi vain olla niin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Ei saisi itkeä, olla vihainen. Ei saisi ikävöidä toista niin pahasti, että tuntuu kuin kuolisi siihen paikkaan, sikiöasentoon ripsivärit poskilla. Kaikella on toki rajansa. Jos vielä kuukausienkin jälkeen terrorisoi toista vihaisin viestein, öisin humalaisin puheluin ja viettää kaiken aikansa menneiden ruotimiseen, niin ei sekään täysin sallittavissa ole. Mutta erotilanteissa pitäisi muistaa inhimillisyys, antaa kilariämmien kilaroida paha olonsa pois. Sitten sitä jo kykenee jatkamaan eteenpäin, kun kaikki paska on oksennettu elimistöstä ulos. Mutta kun hyvät naiset jatkavat vain hymyillen eteenpäin, ovat rauhallisia ja hienovaraisia. Huonot naiset eivät moista osaa.
Parhaimmat, hauskimmat ja hienoimmat tuntemani naiset ovat jollain tapaa kilariämmiä. Omapäisiä änkyröitä, tasan niin mutkikkaita ja tulisieluisia kuin tahtovatkin olla. Miellyttämisenhalussa tai mukautuvaisuudessa ei ole mitään väärää. Mutta ei ole myöskään siinä toisessa ääripäässä. Vihatkoon minua jokainen niin paljon kuin haluaa. Puhukoon paskaa jos haluavat, tällainen minä olen. Tällaisia me olemme. Ja minä rakastan elämäni jokaista kilariämmää heidän pienintäkin sopukkaansa, ihokarvaansa ja raivonpuuskaansa myöten.
