Paulo Coelho on hieno mies

No heipä hei, pitkästä aikaa. Jollain mittapuulla kymmenen päivää on pitkä aika. Ainakin omassa, ailahtelevaisessa elämässäni se tuntuu vähintäänkin kuukaudelta.

Tänään minua vituttaa. Vitutus ei ole mikään maksimaalisen suuri, oikeastaan päivä (ja kuluneet pari päivää nyt muutenkin) on ollut oikein hyvä. Olen nukkunut hyvin, syönyt hyvin, istuskellut auringossa, lueskellut ja ehtinyt päiväunetkin ottaa. Musiikki kuulostaa luureissa hyvältä, illalla on tiedossa hyvää seuraa ja ärhäkkää musiikkia, ehkä myös muutama tuopponen.

Mutta palataanpas siihen vitutukseen. Minua vituttaa suunnattomasti eräs ihmistyyppi. Tämä varmasti nostaa nyt useammankin ystäväni niskakarvat pystyyn, koska heissä on havaittavissa ainakin murunen kyseistä ihmisrodun alalahkoa. Kutsun näitä ihmisiä Coelho-ihmisiksi.

Ystäväni tietävät, etten minä voi sietää Paulo Coelhoa. Se setä toistelee latteita itsestäänselvyyksiä vuodesta toiseen ja ihmiset huokailevat kilpaa OOH, kuinka nerokas onkaan tuo mies. Permanentatut täti-ihmiset, ikäiseni hippitytöt ja pää pilvissä kulkevat idealistit hokevat kilpaa, kuinka uskomattoman mieltäavartava kokemus olikaan lukea Alkemisti, ja kuinka kaikki oli sen jälkeen niin selkeää. Coelho on niin ihana, niin nerokas, niin koskettava. Ja Paulo-setä se vain nauraa muna pystyssä matkalla pankkiin.

Coelho on silmissäni eräänlainen kirjallisuuden Dr. Phil. Jeesustvistillä. Kun Dr. Phil tyytyy vain hokemaan "sinun on muututtava" ja yleisö ulvoo hurmoksessa, pitää Coelhon ympätä vielä siihen "sinä olet oman elämäsi tärkein ihminen, muutos lähtee sinusta"-paskaansa se uskonnollinen sivujuonne. Minä en ole himoateisti, mutta toisinaan, kun Coelhon kirjoja olen lukenut, olen joutunut hetken miettimään, että yritetäänkö minua aivopestä palaamaan kirkon hellään huomaan, vai onko tämä taas samaa horinaa, mitä se Coelho kirjasta toiseen sönköttää.

Minä olen lukenut kymmenkunta Coelhon kirjaa. Tiedän siis mistä puhun. En muodosta mielipidettäni ainoastaan yhden kirjan perusteella. Kun luin Coelhoa ensimmäisen kerran, ei kokemus edes ollut niin hirveän epämiellyttävä. Mutta sitten luin toisen kirjan. Ja kolmannen. Ja neljännen. Aika nopeasti tuli selväksi, että setä kierrätää samaa helvetin kaavaa joka kirjassa, toistaa itseään ja lörisee sekaan jotain omaa uskonnollista sekametelisoppaansa, johon on ympätty kaikkien uskontojen ympäripyöreimmät opit rakkaudesta ja mielenrauhasta. Siinä vaiheessa tulee jo aika vastustamaton mielihalu kiikuttaa Coelhon kirjat sinne vesiklosetin puolelle ja käyttää niitä kauniin peräaukkoni siistimiseen erinäisten ruumiintoimitusten jälkeen.

Minulla on Paulo Coelho-kalenteri. Se on kätevä. Saan moisen vuosittain lahjaksi äidiltäni ja väritykseltään se on kaunis. Se ajaa asiansa: saan kalenteriin merkattua ylös aikataulut ja tapaamiset, kirjoitettua muistiin tärkeitä, pieniä juttuja ja survottua väliin laskuja ja satunnaisia paperilärpäkkeitä. Kalenterin tekstejä en edes lue. Jokaisella aukeamalla on siis pieni tekstinpätkä Coelhon kootuista hourailuista. Mutta ihan jotta tekin, jotka ette Coelhoa ole koskaan lukeneet (teidän onnenne) saisitte vähän osviittaa, mistä minä tällä kertaa keuhkoan, niin otetaanpa muutama esimerkki.

"Jumala on rakkaus, hyväntahtoisuus ja anteeksianto. Jos uskomme siihen, meidän heikkoutemme eivät pysty koskaan lamaannuttamaan meitä."

"Usko torjuu kaikki iskut. Usko muuttaa myrkyn kristallinkirkkaaksi vedeksi."

"Rakastava ihminen, joka odottaa vastarakkautta, tuhlaa aikaansa."

"Moni on joutunut rakkaimpansa hylkäämäksi ja selvinnyt silti katkeruudestaan ja löytänyt uuden onnen."

Haistappa nyt Paulo paska. 

Korostan nyt, että minun puolestani jokainen saa lukea mitä haluaa. Coelho ei ole surkeimmasta päästä kirjoittajana. Yhdestä hänen kirjastaan minä jopa pidin. Mutta koko tämä paasaukseni Coelhosta johtaakin siihen, millaisia ovat nämä mainitsemani Coelho-ihmiset.

Elä. Rakasta. Opi. Elä niin kuin tämä päivä olisi viimeisesi. Älä odota muutosta, SINÄ olet muutos. Ja blaablaablaa. Minusta on sympaattista, että ihmiset jaksavat olla positiivisia ja optimistisia. Minä olen kuitenkin realisti. Kyynikko. Pessimisti. Kaikkea vihaava ihmisperse, joka kulkee naama nurinpäin auringonpaisteessa ja mulkoilee vihaisesti yltiöonnellisia ihmisiä. Mutta jossain vaiheessa tietynlaiset ihmiset saavat sappinesteet nousemaan kurkkuun ja silmäkulman nykimään ihan kunnolla. "Elämä on sitä mitä sä teet siitä hei!" ja positiivista energiaa lentää perseestä ja sieraimista. Ei se elämä saatana ole sitä mitä sinä siitä teet. Yritetty on.

Tämä äkillinen agressio lähti liikkeelle siitä, että eksyin sattuman kautta lukemaan erään tytön blogia, jonka tiedän, mutten todellakaan tunne. Ei hän mikään huono kirjoittaja ole, mutta jos ja kun koko helvetin blogi koostuu ainoastaan Coelholta kiskotuista latteuksista, jotka on muokattu nuoren naisen itsetutkiskelun ohjenuoriksi, niin eihän sitä voi itkemättä (turhautumisesta) lukea.

Coelho-ihmiset ovat näitä, joiden mielestä kaikesta, ja korostan nyt että ihan kaikesta selviää uskomalla siihen rakkauden ja itsetutkiskelun voimaan. He eivät näe sieltä oman positiivisen liirulaaruminsa kyllästämästä universumistaan muita ihmisiä ja sitä tosiasiaa, että kaikki eivät ajattele niin. Ja kaikki eivät kykene ajattelemaan niin. Systemaattisesti he sulkevat silmänsä todellisuudelta ja puistelevat päätään, tukkivat korvansa ja huutavat LAALAALAA, ettei vahingossakaan tarvisi kohdata elämän realiteetteja. Elämän paskuutta. Onnea heille vaan, mutta itseäni se lähinnä ärsyttää niin perkeleesti.

Jottei tämä postaus nyt menisi täysin raivoamiseksi ja oman synkkämielisen luonteeni alleviivaamiseksi, niin lainataanpa loppuun vielä tuota wanhaa kunnon Pauloa.

"Jos olet tyytymätön menneisyyteesi, unohda se. Kuvittele itsellesi uusi elämäntarina ja usko siihen."

No hemmetti, kappas. Niinhän se meneekin. Nyt kaikki on selkeää. Elämäni muuttui kertaheitolla.