tiistai 19. marraskuuta 2013

Yhdestä puusta. Tai aika monestakin.

Muutama päivä sitten sattui tilanne, jota jäin pohdiskelemaan. Päätin pitkästä aikaa höllentää suojamuurejani, laskea hieman sitä teräsvallia jota olen ympärilleni rakentanut ja näyttää, että siellä pinnan alla on oikeasti aika herkkä ja arka ihminen. En tehnyt sitä tietoisesti, mutta jostain syystä jouduin jälleen kasvotusten ihmisten ennakkoluulojen ja kapeanäköisten käsitysten kanssa. Kerroin että toisinaan olen kamalan herkkä. Ehkä jopa herkempi ja hauraampi kuin monet muut. Ujo ja epävarma, hämmentynyt ja täysin hukassa. Vastaukseksi sain räkäistä naurua. "Sinä? Epävarma? Herkkä?" Se tuntui kevyeltä potkulta palleaan, iskulta vasten naamaa. Itkin ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Ihmisellä on monta persoonaa. Monta tapaa esittää itseään, monta erilaista roolia. Perheen kesken minä voin olla ihan mitä tahansa. Kiukutteleva pikkulapsi, pahantuulinen teini, ylianalyyttinen aikuinen. Ystävien kesken olen se hauska ja sosiaalinen Minna. Se, joka tuntee kaikki, ei pelkää mitään, on rohkea, ylpeä ja rämäpäinen. Ei välitä tippaakaan siitä mitä hänestä puhutaan ja kulkee pää pystyssä aina. Sitten on se Minna, joka maalailee yksikseen kuvioita kattoon. Tuijottelee tuntikausia vesisadetta, pohdiskelee. Kaivelee omaa sieluaan, on kovin vereslihalla ja haavoittuvainen. Mutta se osa itsestäni jää aina neljän seinän sisälle, en minä sitä mukanani ovesta ulos kanna. En näytä sitä muille. Se vaatii aikaa, että oppii tuntemaan senkin puolen minusta. Sen puolen, joka on aika merkittävä osa minua.

Ei koskaan pitäisi olettaa ihmisistä yhtään mitään. Jokaisessa ihmisessä on niin monta kerrosta, niin monta ulottuvuutta. Niin paljon haavoja ja arpia, kipeitä kohtia, vaikeita ja raskaita kokemuksia. Sen pitäisi olla itsestäänselvää kaikille, mutta ei se sitä tunnu olevan. Olen huomannut omalla kohdallani, että moni kuvittelee ettei minua satuta mikään. Tuimin silmin tuijotan takaisin kun ylleni heitetään pahoja sanoja, kuulen juoruja, minut petetään, jätetään, torjutaan tai särjetään. En itke, kohautan olkiani. Jatkan eteenpäin. Todellisuudessa se saattaa viedä kuukausia, jopa vuosia, että saan kursittua itseni kasaan. Piilossa muilta. Mutta se, etten tietoisesti tahdo ihmisten näkevän heikkouksiani, ei tarkoita ettei niitä minussa olisi.

Minä tarkkailen ihmisiä paljon. Eleitä, ilmeitä, sanoja, maneereja. Osaan lukea rivien välistä, huomaan usein nekin asiat, jotka jätetään sanomatta. Jotka pilkahtavat harvoin pintaan, satunnaisia hetkiä, ohikiitävästi rikotun sielun katse toisen ihmisen silmissä. Minä tiedän, että se mies joka heittää kaiken huumoriksi, toteaa aina että "se on vain elämää", on oikeasti herkkä. Paljon muutakin kuin se hauska tyyppi, joka osaa ottaa kaljaa ja kertoa hauskoja tarinoita. Minä tiedän että se uskomattoman kaunis ja suosittu tyttö on kokenut kovia. Ei ole aina ollut huomion keskipiste, on itkenyt itsensä vuosia uneen kun ei ole omistanut yhtäkään ystävää. Minä tiedän että se ihminen, joka kovalla äänellään ja positiivisuudellaan saa ihmiset aina hymyilemään, on joutunut pakenemaan menneisyyttään, jättämään kaiken, vihannut itseään, saanut tappouhkauksia ja kärsinyt enemmän, kuin itse voisin koskaan kuvitella. Minä tiedän että se mies, joka lähentelee neljääkymmentä ja viettää viikkonsa keskiolutta litkien, muistelee niitä nuoruuden hetkiä. Ystäviä, jotka nukkuivat aivan liian nuorina pois. Aikaa kun hänellä oli vielä edessään kaikki, tulevaisuus oli täynnä mahdollisuuksia.

Minä olen paljon muutakin kuin feministi. Punkkari. Nainen. Voimakastahtoinen ja äkäinen. Joku toinen on muutakin kuin hippi, kokoomuslainen, hevari, hiljainen tyttö, uusnatsi, vihainen nuori mies. On jotenkin kamalan surullista, etteivät ihmiset näe vaivaa ja ota aikaa tutustua kunnolla ihmisiin. Anna mahdollisuutta nähdä, millainen se ihminen aidoimmillaan on. Vaikeimmillaan. Paskimmillaan. Herkimmillään. Joka ikinen kerta se loukkaa yhtä pahasti, kun joku sanoo että en minä ymmärrä. Enhän minä voi tietää millaista on olla ujo tai epävarma. Masentunut, henkisesti romuna. Noina hetkinä toivoisin, että voisin kelata aikaa taaksepäin. Näyttää itseni vuosia sitten, kun en jaksanut nousta sängystä ylös, olin vain varjo, hiljainen henkäys siitä mitä nyt olen.

Ihmiset niputtavat liikaa toisiaan. Erittelevät, tuntevat tarvetta lyödä jonkinlaisen leiman otsaan. Antavat ensivaikutelman määrittää kokonaan sen, mitä he ihmisestä tulevat aina ajattelemaan. Uskovat sokeasti näkemäänsä ja kuulemaansa. Jos minä olen kapakassa se seuranainen, kaikkien kaveri, kovaääninen ja menevä, niin se ei tarkoita että olisin sitä myös aina muissa tilanteissa.

Kun minä sitten lopulta uskalsin itkeä, oli se helpottavaa. Se ihminen, joka ensin nauroi, ei mennytkään pois. Halasi, yritti lohduttaa, pyysi anteeksi. Kesti sen ahdistuksen ja turhan ja typerän märinän. Se helpotti. Auttoi. Kohotti hieman uskoani ihmisiin. En minä ole pettymys jos en olekaan aina se ihminen, mitä muut olettavat ja toivovat minun olevan. Minäkin saan olla hankala, tyhmä, itkuinen ja herkkä. Olen oppinut siihen, etteivät ihmisten sanat enää satuta minua. Pahat puheet, väärät käsitykset, julmat sanat. Mutta joskus sitä unohtaa vetää sen haarniskan ylleen kun kävelee ovesta ulos. Ja silloin ne sanat saattavat satuttaa pahastikin. Vitun hullu, kilariämmä, helppo pillu, läski ämmä, ruma lehmä, "mene hoitoon", haista sinä vittu.

Olen aina inhonnut kuunnella kuppikuntien keskusteluja ihmisistä, jotka eivät ole paikalla. Joku on sosiopaatti, hullu, takertuva, manipuloiva, tunteeton, sovinisti, naisvihaaja, jakorasia. Sitä väkisinkin muodostaa mielikuvan ihmisestä, jota ei itse välttämättä edes tunne, vaikka yrittäisi kuinka kovasti estää sitä. En minä halua pitää ketään sosiopaattina tai naisvihaajana, tutustumatta itse ensin ihmiseen. Jokaiseen ei tietenkään tarvitse tutustua pintaa syvemmältä. En minä oleta että jokaisesta kohtaamastani tyypistä tulisi ystävä, kaveri, rakastaja tai millään tavoin muunlainen läheisempi ihminen. Mutta minä yritän aina muistaa sen inhimillisyyden. Lähtökohtaisesti jokaisella ihmisillä on kaunis sielu, niin kornilta kuin se kuulostaakin. Arpineen, mutkineen, vaikeuksineen ja ongelmineen. Kukaan ei ole lähtökohtaisesti paha, huono tai vastenmielinen ihminen. Minä haluan uskoa hyvään kaikissa ihmisissä. Ehkä olen naiivi, ehkä olen nuori ja typerä. Mutta minusta se ei ole ollenkaan väärin ajateltu.