Iltalehden fiidi.fi -sivustolla oli todella surkea juttu siitä, millaiset asiat ovat tatuoiduille ihmisille turhankin tuttuja. Kahdeksan täppiä nahkaani hakkauttaneena voisinkin jakaa asioita, jotka ihan OIKEASTI ärsyttävät, vituttavat, itkettävät ja naurattavat ja ovat tulleet tutuiksi tässä seitsemän vuoden aikana, kun ihoani on muste koristanut.
1. Lääppijät.
Se, että minulla on reidessä, käsivarressa, jalkapöydässä tai jossain muualla tatuointi, ei tarkoita että sinulla olisi oikeus tulla lähmimään minua, vain koska kuvani on mielestäsi hieno tai kiinnostava (tai vaihtoehtosesti ruma ja epämiellyttävä). Erityisesti vanhat, limaiset miehet olettavat, että koska kuumana kesäpäivänä pukeudun shortseihin ja reidessäni on värikäs kuva, tarkoittaa se että minun henkilökohtaiseen tilaani saa aivan vapaasti tunkeutua, iskeä se maksaläiskäinen käsi potkalle ja hönkiä korvaan kuinka "oohaahuuh onpa sulla värikäs ja iso kuva reidessä."
Samalla tavoin kesken keskustelun on joku saattanut saada päähänsä alkaa sivellä käsivarttani haaveksivan näköisesti ja puhahtaa ehkä väliin että "onpa tää hieno." Eihän tämäkään toki niin mustavalkoista ole, kyllä ystäväni minua saavat koskettaa, mutta se, että joku tuntematon yhtäkkiä tarraa kiinni ja kääntää kysymättä kättäni nähdäkseen tatuointini paremmin, on todella ahdistavaa ja vastenmielistä. En minäkään tarraa kuppilassa johonkin randomiin vastaantulijaan kiinni, vain jotta saisin tutkailla tarkemmin hänen syntymämerkkiään tai jännittävän näköistä luomeaan.
2. Dissaajat.
Ylempänä mainitut lääppijät ovat usein myös tätä tyyppiä. Sitä saatetaan alkaa yhtäkkiä hiplaamaan jotain osaa kropastani ihan vain siitä ilosta, että pääsisi sanomaan kuinka ruman kuvan olen itseeni laittanut ja miksi minä itseäni tuolla tavalla pilaan. Minun kehoni on minun kehoni, päätän itse kuinka sen koristelen ja mitä sille teen. Jos jonkun mielestä olen pilannut itseni ja Laasasen markkina-arvoteorian mukaisesti laskenut arvoani parinvalinnan saralla, niin siinäpä sitten ajattelee niin, mutta turha sitä on minulle tulla ilmoittamaan.
En minäkään tollota naama nurinpäin jotain satunnaista henkilöä julkisella paikalla, vain jotta voisin ilmoittaa kuinka vitun ruma pottatukka hänellä on, tai että kuinka hänen tyylitajunsa on mielestäni hirveä. Saati että sitten takertuisin puhtaasti fyysisiin piirteisiin ("onpa sulla hirveen näköinen akne." tai "oot kyllä niin laiha että hyi helvetti.") Ei jokainen vastaantulija miellytä omaa silmääni, ja on olemassa piirteitä ja seikkoja sekä tyylissä että ulkonäössä, jotka eivät minua innosta. Mutta mitä sitten, sehän on vain makuasia. Tatuoidut ihmiset tuntuvat kuitenkin olevan jollain tapaa vapaata riistaa, on ihan okei tölväistä, että "onpa hirveän näköinen jätkä/muija" jos ihminen on esimerkiksi tatuoinut itseään runsaasti tai harrastanut muunlaista kehonmuokkausta lävistämällä tai muilla tavoilla.
Jos ulkonäköni teitä häiritsee, niin katselkaa muualle.
3. "HEI KATO, MULLAKI ON!"
Osa tatuoiduista ihmisistä tuntuu selkeästi kuvittelevan, että olemme jokin kultti, lahko, tai salaseura. Siis että kaikki tatuoidut ihmiset ovat osa yhtä, suurta, salaista puumajakerhoa, jolla on omat sääntönsä ja koodikielensä. Tatuoinnin vilauttaminen on kuin salasana tai tietynlainen kädenpuristus.
Kauniita tatuointeja on mukava katsella ja ihailla, ja usein on myös mielenkiintoista vaihtaa kokemuksia tatuoinneista ja niiden tekemisestä. Minua nyt ei kuitenkaan ihan oikeasti kiinnosta nähdä ihan jokaisen vastaantulijan täppejä vain siksi, että itsellänikin niitä sattuu olemaan. Kaameimpia ovat hetket, kun joku rullaa hihan ylös ja käsivarresta paljastuu levähtänyt Suomen vaakuna tai "isoveljen kaverin tyttöystävän veljen" täysin päin rektumia tekemä soikion muotoinen rauhamerkki. Tai alaselkään on hakattu joskus villeinä teinivuosina joku perhostribaali tai liuta kiinalaisia merkkejä. Tai joku on tatuoinut itseensä paskan bändin vielä paskempia lyriikoita. Makuasioitahan nämä ovat, älkää nyt kiskaisko hernettä nenään jos tribaalit, kinkkimerkit ja itkettävän huonosti tehdyt tatskat eivät minua innosta.
Mutta mitä niissä tilanteissa ihan oikeasti voi sanoa? Joku niin pontevana esittelee täppiään ihan vain sillä oletuksella, että automaattisesti pitäisin siitä koska minäkin olen tatuoitu. Useimmiten päädyn mutisemaan jotain "joo... onhan tuo... tommonen." ja pyrin poistumaan pikaisesti paikalta. Onhan se tietysti hienoa ja innostavaa, jos joku on uskaltautunut vihdoin ottamaan ensimmäisen tatuointinsa ja sitä sitten esittelee aivan tohkeissaan, mutta ei sitä nyt kannata olettaa heti, että minä pitäisin kuvasta vain siksi, koska se on tatuointi. Täppejäkin kun on niin laidasta laitaan ja ne kuvastavat jokaisen omaa makua, tyyliä ja persoonaa. Tärkeintä on, että itse on lopputulokseen tyytyväinen. Muiden mielipiteillä ei silloin pitäisi olla mitään painoarvoa.
4."Mitä se symboloi?"
No niin. NO NIIN. Tämä on asia, joka minua ihan oikeasti ärsyttää todella paljon. Miksi helvetissä minä tahtoisin kertoa jollekulle uppo-oudolle vastaantulijalle, että mitä tatuointini symboloi? Jos se nyt edes symboloi mitään. Osassa tatuoinneistani on jonkinlaista symboliikkaa, tunnesidoksia tai viittauksia asioihin, joita olen elämässäni kokenut. Osa taas on vain pelkkiä tatuointeja, ilman yhtään mitään sen syvällisempää merkitystä.
Jos joku kuvistani kätkee sisäänsä merkityksiä tai symboliikkaa, niin usein se aihe on arka tai todella henkilökohtainen, enkä välttämättä tahdo jakaa sitä edes itse tekijän tai läheisimpienkään ystävieni kanssa. Tokihan sitä saa kysyä, mutta mielestäni vastausta on turha odottaa, eikä siitä tarvitse suutahtaa, jos en suostu vastaamaan vaan totean ystävällisesti että kyllä, symboloi se jotain, muttei siitä sen enempää.
5."Sattuuko se?"
Kipu on yksilökohtaista. Oikeasti. Eihän se tatuoinnin laittaminen kauhean kivalta tunnu, mutta oma kipukynnykseni on suhteellisen korkea, eikä isonkaan kuvan laittaminen saa aikaan usein irvistystä kummempaa reagointia ikävään nirhaisuun. Sitten on taas ihmisiä, jotka laittavat hirmuisen pienen tatuoinnin johonkin suhteellisen kivuttomaan paikkaan, ja itkun ja huudon määrä on valtaisa. Osaan siis toki kertoa siitä, miltä tatuoinnin tekeminen minusta tuntuu, mutta hankala siihen on vastata, että tuntuuko se kysyjästä samalta.
6."Sitten kun oot vanha..."
.. Joo joo, ja nahka roikkuu ja olen rupsahtanut, niin väittäisinpä, että nahkani roikkuu ja rupsahtaminen iskee, on niitä tatuointeja eli ei. Ei se ikääntyminen sen kauniimmaksi muutu, vaikka olisin jättänyt tatuoinnit ottamatta. Varmasti kuvat näyttävät eriltä 25- ja 80-vuotiaan ihmisen ihossa, mutta mitä sitten? Muuttuuhan se naama, ryhti, vartalo, korvat, ääni ja iho muutenkin iän myötä. Aivan kuin tatuoinnit jotenkin pahentaisivat asiaa. Sitä paitsi, mielestäni ikääntyminen on vain kaunista. Omalla tavallaan. Joten roikkukoon käsivarsinahkani mummoiässä vaikka polvissa asti; rakastan tatuointejani ja niihin liittyviä muistoja ja menneitä aikoja siitä huolimatta.
7. Kaduttaako?
Usein sitä kysytään, että kadunko jotain tatuoinneistani ja jättäisinkö ne ottamatta, jos voisin nyt jälkikäteen valita.
Kyllä ja ei. En välttämättä ottaisi enää samanlaisia tatuointeja, kuin vuosia sitten otin, mutten siitä huolimatta kadu niistä yhtäkään. Kukin kuva kertoo omaa tarinaansa silloisesta Minnasta, millainen olin ja mitä ajattelin silloin, kun neulan eteen istahdin. Onnekseni en ole koskaan sortunut mihinkään susirumaan kuvaan, jonka tahtoisin välttämättä nyt peittää. Jos arvet kertovat elämästä, niin kertovat siitä myös tatuoinnit.
8. Tatskat ja miehet.
Olen törmännyt naurettavan usein harhaluuloihin, että tatuoitu nainen on joku uskomattoman villi ja estoton seksimonsteri, joka viettää kaiken vapaa aikansa Jack Daniel'sia suoraan pullosta ryystäen ja moottoripyörän perällä istuen. Tatuoitu nainen deittailee vain motoristeja, renttuja, "pahoja poikia" ja miehiä, jotka ovat tasapuolisesti koristelleet nahkaansa. Usein on käynyt niin, että kun tutustumisessa päästään siihen vaiheeseen, että vaatteet vähenevät ja sykkeet kohoavat, sopertelee vastakkainen osapuoli anteeksipyydellen sitä, kun hänellä ei ole täppejä ja tuskin koskaan tulee olemaankaan. Minä en välitä.
Mielestäni useat tatuoidut miehet ovat viehättäviä. Samaten useat tatuoimattomat miehet ovat viehättäviä. Tunnen myös punapäitä, jotka ovat viehättäviä. Ja blondeja. Ja brunetteja. Ja parrakkaita ja parrattomia miehiä. Pitkätukkaisia ja kaljuja. Laihoja ja lihavia, pitkiä ja lyhyitä. Eivät ne tatuoinnit ihan oikeasti ole mikään välttämätön asia ja se suurin seikka, jonka perusteella haeskellaan sitä potentiaalista kumppania. Ne ovat vain yksi osa ihmistä, osa ulkonäköä, joka joko miellyttää katselijan silmää, tai sitten ei. Tatuoinnit kun eivät kerro ihmisen luonteesta loppupeleissä yhtään mitään, ja minä nyt olen niin tylsä, että sisäinen kauneus on mielestäni poikkeuksetta ulkoista koreutta tärkeämpi asia.
Olen myös tavannut saatananmoisia uuvatteja, joiden mielestä minun pitäisi automaattisesti kiinnostua, vain siksi että jätkällä sattuu olemaan muutama kuva. Ei se nyt ihan oikeasti tee kenestäkään välittömästi kiinnostavaa tai puoleensavetävää. Useimmiten nämä miehet ovat vielä niitä polleita urpoja, jotka kiskovat röökikopissa paidan korviinsa ja omahyväisellä äänellä lässyttävät täpeistään pullistellen samalla hauiksiaan. Kun sitten mielenkiintoni ei herääkään, niin olenkin yhtäkkiä nuiva ämmä ja tympeä lehmä jonka tatskatkin ovat aivan helvetin rumia. No voi anteeksi.
9. "Millainen tatuointi mun kannattais/pitäis ottaa?"
Hei nyt. Kuten jo aiemmin mainitsin, ovat tatuoinnit vain yksi osa jokaisen henkilökohtaista tyyliä ja persoonaa. Vaikka kyseessä olisi paras ystäväni tai verisukulaiseni, niin en silti lähtisi neuvomaan tai ehdottelemaan mitään. Tatuointi on jokaisen oma päätös, eikä siinä pitäisi koskaan kuunnella muita (paitsi ammattilaisia), saati tinkiä omista ideoistaan. Jos joku nyt sen tribaalin haluaa läsäyttää alaselkäänsä tai suomileijonan rintaansa, niin siitä vaan, mikäpä minä olen kenenkään ideoita tyrmäämään. Ja jos omassa päässä on hankala muodostaa valmista kuvaa, niin alan ammattilaiset ovat juuri sitä varten. Minäkin olen usein marssinut liikkeeseen vain jonkinlaisen ideanpoikasen kanssa, itse kun en osaa piirtää edes tikku-ukkoa kunnolla. Kertaakaan en ole vakitäppääjäni tekemään kuvaan joutunut pettymään.
Minä en ihan oikeasti osaa sanoa, että millainen kuva jonkun pitäisi ottaa ja mihin, saati että osaisin opastaa, kuka olisi hänelle kaikkein sopivin ammattilainen tekemään työn. Jokaisella tatuoijalla on täysin oma tyylinsä. Osa on kunnostautunut mustaharmaiden kuvien tekemisessä, kun taas toiselta prolta irtoaa parhaiten old school. Ainostaan perehtymällä tyyppien aiempiin töihin ja omaleimaiseen (heh) tyyliin, selviää, kuka on itselle sopivin tekijä.
Kannattaa myös muistaa se tylsä fakta, että tatuointi ihan oikeasti on ikuinen. Eli kannattaa harkita tarkkaan, mitä sitä sitten itseensä tatuoi, ettei myöhemmin tarvitse katua ja harmitella, saati alkaa laserilla poistattamaan nuoruuden hairahduksia. Se kun ei ensinnäkään erityisen halpaa lystiä ole. Itse olen suositellut ensikertalaisille vähintäänkin puolen vuoden harkinta-aikaa. Jos olet vielä puolen vuoden kuluttua kuvastasi, sen koosta, tekijästä ja paikasta varma, niin anna mennä. Usein kuitenkin mieli saattaa muuttua ja sitä puistelee itsekin päätään, että mitähän vittua minä mietin ja onneksi en ryykännyt heti varaamaan aikaa.
10... Ja näin lopussa voisin palata alkuperäiseen fiidin juttuun ja todeta, että ainakin yksi kohta jutusta piti täydellisesti paikkansa. Äitini ei pitänyt ensimmäisestä, toisesta, kolmannesta, neljännestä, viidennestä, kuudennesta, seitsemännestä eikä yllättäen myöskään kahdeksannesta tatuoinnistani. Seuraavat kaksikymmentä kuvaa tuskin tulevat muuttamaan tilannetta miksikään. Onneksi äiti kuitenkin rakastaa tytärtään juuri sellaisena kuin tämä on. Naisena, jonka tatuoinnit ovat vain minimaalisen pieni osa kokonaisuutta.
