tiistai 28. tammikuuta 2014

Kiitos Suomi, kiitos mielenterveyshuolto 2014

Sain eilen Oulun kaupungilta postia.

"Teitä koskeva lähete on käsitelty Oulun mielenterveyspalveluissa keskustan aluetyöryhmässä. Joudutte odottamaan tutkimuksia ja hoidon aloitusta. Lähetteenne on asetettu jonoon. Arvioitu jonotusaika on n. 6 kk."

Miten ironista, että kirjekuoren toisella puolella lukee "I  Oulu"

Vajaa kuukausi takaperin hakeuduin opiskelijaterveydenhuoltoon, koska voimani olivat yksinkertaisesti täysin lopussa. Kaksi vuotta olin ajautunut hitaassa syöksykierteessä kohti romahtamispistettä, ja kaikki kokemani raskaat asiat, se painolasti jota yritin yksin kantaa, kävi ylivoimaiseksi. En enää kyennyt selviämään yksin, kaikki keinoni olivat loppu ja tiesin, että jos en hakisi apua, niin romahtaisin täysin.

Puhuin masennuksesta. Pahentuneista maniakausistani. Unettomuudesta, joka söi hiljalleen mielenterveyteni viimeisiäkin rippeitä. Kerroin, että jo arjen pienetkin rutiinit tuntuvat ylitsepääsemättömän hankalilta. En kyennyt nukkumaan, en syönyt, opiskelu takkuili. Vietin päivät yksin itkien. Kerroin, kuinka pelkään itseäni. Pelkään, että teen vielä itselleni jotakin, koska masennus tuntui musertavammalta kuin se oli vuosiin tuntunut. Lääkäri sanoi, ettei hänellä ole keinoja tai (omasta näkökulmastaan) valtuuksia auttaa minua, aloittaa lääkitystä tai suunnitella hoitoa. Hän pisti lähetteen aikuisten psykiatriseen avohoitoon.

Tämä tapahtui 31.12., uudenvuodenaattona, kun ihmisen kuuluisi olla tulvillaan iloa, kun uusi, entistä ehompi vuosi koittaa ja illalla juhlitaan. Kuusi päivää myöhemmin yritin itsemurhaa.

Kuusi kuukautta. Puoli vuotta. 24 viikkoa. 180 päivää. Kun jo kuusi päivää oli minulle liikaa, ja johti siihen että istuin keittiön lattialla itkien ja mietin, etten vain jaksa enää elää, niin mitä kuuden kuukauden odottelu olisi minulle tehnyt? Olisin todennäköisesti ehtinyt kokea täydellisen henkisen luhistumisen. Vajota siihen pisteeseen, etten ihan oikeasti enää tahdo nousta sängystä ylös. Olisin tipahtanut täysin arjen ja ympärilläni pyörivän yhteiskunnan ulkopuolelle. Ja suurella todennäköisyydellä olisin lopulta onnistunut tappamaan itseni.

Minä en hae tällä kirjoituksella sääliä, myötätuntoa tai huomiota. En pureudu sen tarkemmin yksityiskohtiin, miksi tein mitä tein, tai millä tavalla minä itseni yritin tappaa. Minä, ongelmani ja diagnoosini ovat tässä tekstissä lopulta aika toissijaisia. Olen tällä hetkellä vain erittäin vihainen. Kyllähän mediassa puhutaan paljon siitä, kuinka nuoret syrjäytyvät, mielenterveyshuolto takkuilee, eikä ole resursseja. Televisiossa on satunnaisin väliajoin keskustelupaneeleja siitä, mitä mielenterveyshuollossa pitäisi parantaa ja tehdä toisin. Päättäjät hymistelevät ja nyökyttelevät, ovat niiden syrjäytyneiden kanssa samaa mieltä. Mutta kun mikään ei oikeasti muutu, ja jos järjestelmää ei ole katsellut sisältä käsin, on  hankala tajuta, kuinka läpimätä se on, ja kuinka uskomattoman huonoissa kantimissa mielenterveyshuolto tällä hetkellä onkaan.

Hypätään hetki ajassa taaksepäin. 18-vuotiaana minut vietiin päivystyksestä Peltolaan, psykiatriselle. Olin yrittänyt ensimmäisen kerran itsemurhaa, lähes onnistuneesti. Tuimailmeinen lääkäri katsoi minua tiukasti ja sanoi, että osastolla on täyttä. Pärjäisinkö minä yksin? Lupaanko, etten tee itselleni mitään, jos menen vanhempieni hoiviin. Minä lupasin, ja menin. Hädintuskin aikuinen, vasta vajaan vuoden täysi-ikäisyyttä eläneenä minä menin. Aloitin hitaan paranemisprosessin.

Pari vuotta myöhemmin minut oli kärrätty yöllä verisenä päivystykseen. Ranteeni tikattiin. Sillä kertaa minut lähetettiin taksilla kotiin. Ilman rahaa, ilman kenkiä, ilman puhelinta, ilman avaimia, keskellä talvea. Olin hoitosuhteessa avohoidon puolella, joten päivystyksessä katsottiin, että minä pärjään. Sillä kertaa minä menin yksin ja verisenä sillä helvetin taksilla kotiin. Ainahan olisin toki voinut kävellä sairaalasta ulos ja jatkaa matkaani vaikka rekan alle tai sillalta alas.

Tällä kertaa minä päätin, että nyt riitti. En pärjännyt enää itseni kanssa. Mielessä väreili pelko ja varmuus siitä, että jos minä menen kotiin, niin minä yritän itsemurhaa uudelleen. Kun ihmisellä on oikeasti halu kuolla, ei se paljon lohduta, että lääkäri ojentaa reseptin kouraan, taputtaa selkään ja toivottaa onnea ja menestystä.

Yö oli ollut uskomattoman pitkä. Kaksitoista tuntia päivystyksessä, odottelua psykiatrisella, hyppyyttämistä paikasta toiseen. Onneksi minulla oli mukanani ystävä joka jaksoi valvoa kanssani, jutella kanssani, saatella minua eri paikkoihin ja puhua puolestani. Muuten olisin varmaan luovuttanut, kävellyt ovesta ulos ja suoraan junan alle.

Kun ihminen on heikoimmillaan, ei hän jaksa tapella päästäkseen hoitoon ja saadakseen apua. Voimat on jo valmiiksi imetty kuiviin, ja vielä pitäisi kaivaa jostain sitä sinnikkyyttä, että saa vaadittua itselleen hoitoa, jonka tämän meidän upean hyvinvointiyhteiskuntamme olisi tarkoitus kansalaisilleen turvata ja tarjota.

Minua oltiin lähettämässä kotiin. Vanhempieni luo. Minä olen jumalauta 24-vuotias aikuinen nainen, ei vanhemmillani ole valtuuksia tai jaksamista hoitaa minua, kun mielenterveyteni on hajalla. Ja mitä keinojakaan heillä olisi? Eivät he ole terapeutteja, sairaanhoitajia tai lääkäreitä, eivät he osaa minua lääkitä. Seuraavaksi puhuttiin Kiviharjusta. Katkosta. Koska olin humalassa yrittäessäni itsemurhaa. Jos yhden illan humalan perusteella minua oltiin passittamassa tärisevien ja housuunpaskovien juoppojen sekaan, niin mitä apua siitä olisi ollut? B-vitamiinipiikki pakaraan tuskin kauheasti auttaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön akuutissa hoidossa. Jouduin inttämään, itkemään ja jankuttamaan että minä tunnen itseni, minä tiedän että nyt on jokin vialla ja pahasti. Minä tiedän etten pärjää. Minä tiedän etten jaksa. Se, että elän holtittomasti, on vain sairauteni seuraus, ei syy. Kaksisuuntainen mielialahäiriö kun on mitä on. Kontrolli saattaa kadota täysin.

Lähetteessäni luki selkeästi, että toivon vapaaehtoisesti osastohoitoa selvitäkseni kaikkein synkimmän itsetuhoisuuden ja vahvimman henkisen pahoinvoinnin yli. Silti minut lähetettiin mielenterveytoimistoon, avohoitopuolelle. He kohauttelivat olkapäitään ja nostivat käsiään ilmaan, "tieto ei kulje". Takaisin lähtöpisteeseen. Ja lopulta minä pääsin sinne osastolle, kun tarpeeksi kauan jankutin ja intin ja itkin. Jämäpaikalle, neljän hengen huoneeseen, jossa ravasi jatkuvasti potilaita, omaisia, hoitajia, lääkäreitä. Vaikeasta unettomuudesta kärsivälle se olikin juuri oikea paikka.

On käsittämätöntä, ettei Oulussa tieto kulje paikasta A paikkaan B. Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri ja Oulun kaupungin järjestämä psykiatrinen avohoito ovat täysin erillään toisistaan. Lähetteeni tai epikriisini eivät kulkeneet, jouduin selittämään uudestaan ja uudestaan miksi minä haen apua, mikä minulla on. Luettelemaan lääkityksiäni vuosien takaa ja selventämään diagnoosejani ammatti-ihmisille. Kun minut passitettiin osastolta (joka on PPSHP:n alainen) mielenterveystoimistoon (joka puolestaan on Oulun kaupungin alainen) minulta kysyttiin, että mitä hoitoa minä nyt olen vailla ja mitä lääkkeitä minulle pitäisi määrätä. Minulta. Potilaalta. Minä kun aina luulin, että se olisi niiden ammatti-ihmisten asia päättää.

Menneisyydestäni muistan, kuinka lanssikuski puuskahti pahantuulisena, että "taasko tätä samaa tyttöä kuskataan, eikö se jo opi?", kun yritin toista kertaa itsemurhaa. Kun kysyin itkuisena terveyskeskuksessa, että palautuuko tunto raatelemiini ranteisiin ikinä, tuumasi hoitaja että jopas on tyttö itse ollut typerä. Tällä kertaa Oysissa hoitaja kyseli aamulla pirteästi, että "No niin, jokos se on mieli muuttunut, joko haluat lähteä kotiin?" Niin, kyllähän se mieli hetkessä muuttuu, kun on jo kuukausia miettinyt, että onko tämä elämä ihan oikeasti elämisen arvoista.

"Hyvä yhteiskunta huolehtii heikoimmistaan ja avun tarpeessa olevista." Näin julistaa kokoomuksen periaateohjelma. Hienosti huolehditaan. Osastolla kuuntelin muiden potilaiden tarinoita. Oli potilas, joka oli jo kolmannen kerran kuukauden sisään samalla osastolla, yritettyään jälleen itsemurhaa. Häntä oltiin jälleen lähettämässä kotiin. Tämä yhteiskunta potkii heikoimpiaan päähän, vetää mattoa jo valmiiksi voimattomien jalkojen alta. Niin kauan kuin olen joutunut hakemaan apua mielenterveysongelmiini, on se ollut yhtä taistelua. Apua ei saa, kun sitä pyytää. Sitä täytyy vaatia. Vihaisesti. Jos minulla ei olisi niin vahva turvaverkko, ihmisiä, jotka räyhäävät ja iskevät nyrkkiä pöytään saadakseen minulle hoitoa, kun en sitä itse jaksa hakea, niin tuskin olisin enää hengissä. On surullista ajatella niitä ihmisiä, joilla ei ole samanlaista tukiverkkoa ympärillään.

Kai se sitten tulisi yhteiskunnalle halvemmaksi jos kaikki hullut tappaisivat itsensä. Jos minä en olisi tehnyt mitä tein, niin tässä sitä nyt odoteltaisiin. Puoli vuotta. En ole kiireellinen tapaus, en akuutti. Vaikka puhuin itsemurhasta ja itsetuhoisuudesta, siitä että unettomuus tekee minut hulluksi ja saa minut käpertymään yhä syvemmälle omaan pahoinvointiini, ei minun katsota tarvitsevan apua. Kyllähän me hullut pärjätään, kun pistetään vähän pilleriä poskeen. Sillä ne ongelmat katoavat, sillä mielenterveysongelmat parannetaan.

Ei ole resursseja. Ei ole aikaa. Keskitetään. Vähennetään. Leikataan. Onko ihme, että tässä yhteiskunnassa masentuvat terveemmätkin kuin minä? Ei ole töitä, ei ole opiskelupaikkoja. Ei ole rahaa, ei ole tulevaisuutta. Ei saa hoitoa, ei ole varaa. Ei ole mielenkiintoa. Ei ole yhtään mitään, mistä pidellä kiinni.

Minä tiedän että mielenterveysongelmat ovat tabu, ja itsemurha niistä kaikkein suurin. Mutta minä en halua olla hiljaa. Minä tahdon antaa äänen niillekin, joilla se ei enää kanna. Kaikkihan sen jo tietävät, että minä olen kaheli, en käy aivan täysillä. Uskallan kirjoittaa näistä asioista, vaikka se käsiini stigmat iskisikin. Kaikista asioista on voitava puhua. Etenkin asioista, jotka ovat näin pahasti pielessä. Joista harva uskaltaa tai tahtoo puhua.

Minä sain hoitoa. Hoitoni jatkuu. En joudu kärvistelemään puolta vuotta ilman apua ja tukea, kamppaillen yksin ongelmieni kanssa. On sydäntäsärkevää miettiä, että joillekin asiat menevät toisin. He odottavat. Vaipuvat syvemmälle masennukseen. Ehkä päätyvät samaan ratkaisuun, kuin minä. Kun kukaan ei välitä, niin mitä järkeä on sinnitellä hengissä?

Vaikka kuolemanhaluni on toisinaan vieläkin valtavan suuri, on elämänhaluni suurempi. Minä olen päättänyt sinnitellä hengissä, niidenkin puolesta, jotka eivät sitä ole jaksaneet tehdä. Vaikka sitten ihan vain silkkaa vittumaisuuttani.