Minulla on pissahätä. Korva on tukossa, koska seisoin ämyreiden vieressä Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändin keikalla. Mekko haisee tupakalta ja päälleni läikkyneeltä kaljalta. Ulkona tuulee ja on vielä kirkasta. Mutta nyt tuntuu siltä, että on aivan pakko kirjoittaa. Kirjoittaa rakkaudestani erääseen anniskeluravintolaan, joka kohtaa reilun viikon kuluttua erään aikakautensa lopun.
Snooker Time ei ole minulle pelkkä kuppila, jossa kiskotaan kaljaa ja haetaan humalaa. Se on kuin toinen koti, sinne voi mennä aina. Kun ilostuttaa, ahdistaa, itkettää, masentaa, väsyttää, naurattaa. Joka kerta siellä on hyvä olla, turvallinen olla. Tänään juhlittiin ja kaihoiltiin Snookerin "läksiäisiä." Baari muuttaa uuteen osoitteeseen ja jättää taakseen nykyisen miljöönsä, joka kaikessa kauheudessaan ja kolkossa rumuudessaan on yksi kauneimpia asioita, joita tiedän.
THJKB:n keikalla katselin ympärilleni ja herkistyin. Minun baarini, minun ihmiseni, minun ystäväni. Oli Juggis joka näytti siltä, että pomppaa kohta katosta läpi. Oli Sara, joka otti kädestä kiinni ja lauloi kanssani täysillä. Oli Akseli, joka pittasi eturivin kumoon uudestaan ja uudestaan. Oli Jouni, jonka vaaleansininen paita oli liimautunut kiinni hikiseen selkään.
Jokunen aika sitten istuskelin Snookerissa tinttaamassa alkuillan häppäreillä kevyttä hiprakkaa. Pääkallopaikalla, oli Vesku, oli Timo, oli Jari, oli niin monta muutakin. Sillä hetkellä minä tajusin, että elän juuri nyt niitä hetkiä, joita minä tulen muistelemaan vielä vuosienkin kuluttua, kun arki on harmaantunut, tasaantunut ja ikä alkaa painaa. Niitä nuoruusvuosien loputtoman pitkiä iltapäiviä, kun tupakkaa palaa ketjussa ja olut maistuu niin helvetin hyvältä. Kaikki naurattaa ja tekisi mieli rutistaa jokaista ihmistä, joka on siinä läsnä.
Snoohon liittyy paljon muistoja. Hyviä ja huonoja, kauniita ja niitä rumempia. Se on valehtelematta ollut hirvittävän iso osa minun nuoruuttani, kasvukipuiluvuosiani ja tähänastista elämääni. Olen istunut siellä silmä mustana Hässäkkä-päivien jälkeen Alfakalle-paidassa ja juonut kädet täristen jaffaa. Markon kanssa huutelimme hävyttömyyksiä ohikulkijoille ja röhönauroimme, kuin mikäkin korppipari. Miehen kanssa, joka ehkä kaikista miehistäni lähimpänä ensirakkautta oli, kävimme ensimmäisillä treffeillä. Istuimme hämyisässä nurkkapöydässä, Toto-kyltin varjossa. Miestä jännitti, hän naputteli hermostuneena pöytää sormillaan ja pälyili ympärilleen. Minä en ollut nukkunut koko edeltävänä yönä, koska jännitin niin kovasti. Mutta ei sitä minusta huomannut. Otin miestä käsistä kiinni ja hymyilin. Ei tarvinut enää naputella sitä pöytää.
Iltapäivisin on istuttu Markuksen, Henrin, Saran, Annan, Mikon, Jennyn, Lauran ja niin monen muun kanssa ja annettu yhden hanaolvin venähtää toiseen, kolmanteen, kahdeksanteen. Snookerissa olen paikkaillut särkynyttä sydäntä, tuijotellut paskaisen ikkunan läpi harmaata kaupunkia tupakkakopissa ja ollut aivan varma, ettei murjottu sydämeni tule toipumaan enää koskaan. Snoossa olen iloinnut voiton hetkiä, juhlinut ystävien kanssa niin, että pöytäkin hajoaa (kahdesti.) Koulutovereiden kanssa olemme puhuneet politiikkaa ja haaveilleet paremmasta maailmasta. Terassin nurkkapöytään raaputin pojan nimen ja sydämen. Siellä se on vieläkin. Pikkujouluissa kahdeksan litraa kaljaa, Aino ja Ruottis, Hannu ja Tommi. Kaikki mahtavat tyypit. Aten kanssa istuimme tupakkakopin lattialla ja puhuimme henkeviä. En kyllä muista mitä, mutta henkeviä kuitenkin.
Kertaakaan en muuten ole Snookerissa tuoppia hajottanut.
Vessassa lukee "kuin laivasa ois" ja "seksi on niin kuin sirkus." Alisan kuvia ja nimiä kaikkialla, törpöttelyä viimeisillä rahoilla, lokkisiskokset aina muiden lompakolla hävyttömän pienissä shortseissaan. Viimeiset hilut pelikoneeseen ja kaksikymppiä kaljarahaa Henrin kanssa. Ei ole olut maistunut koskaan niin hyvältä. Krapulapäivinä jaffaa ja vittuilua Jupelta. Kerran oksensin tuoppiin. Kehottivat juomaan lisää kaljaa. Äidin ja isän vein kerran Snookeriin. Molemmat rakastuivat baariin. Nellyn kanssa lueskelimme yläasteaikojen kirjevihkoja ja matikantunneilla kirjoiteltuja lappuja, joita toisillemme takarivissä heittelimme. Tuuli nakkeli lappuset pitkin terassin lattiaa. Ja sehän on aina alkavan kesän varmin merkki, kun Snookerin ikkunat avataan.
Vessat ovat niin pieniä, ettei tällainen pitkäraajainen naarashirvi niihin mahdu. Aina saa istua mutkalla. Ensimmäisessä vessassa tulva, toisessa pytty puoliksi irti. Kolmas vessa on se mystinen, jossa kukaan ei muista koskaan käydä. Ja ne valkoiset muovituolit. Jos uusissa tiloissa niitä ei ole, niin minä saatan ehkä hieman itkeä.
Tuossa baarissa olen tutustunut käsittämättömään määrään uskomattoman hienoja ihmisiä. Snookerissa ei tarvitse koskaan istua yksin, aina löytyy tuttuja, kavereita, ystäviä. Naapuripöydän tuntemattomat pojat antavat puuttuvat kolikot kaljaan ja kun tupakantuskissaan itkee röökittömyyttään, tulee joku ja tarjoaa omistaan. Puhelimet, lompakot, laukut ja läppärit uskaltaa jättää pöytään, kertaakaan ei ole kukaan rähmäkäpälä niihin koskenut. Ehkä se on sitä keskioluen luomaa solidaarisuutta.
Mutta minun elämässäni loppuu nyt yksi ajanjakso. Eihän tuo baari lakkaa olemasta, mutta kyllä se tuntuu siltä, kuin itse muuttaisi uuteen kotiin. Entiseen kotiin jää niin paljon muistoja. Sitä tuntee jo jokaisen nurkan ja muovituolin, murtumat katossa ja siniset muoviämpärit. Satunnaisesti tipahtelevan kattorappauksen ja lukottomat ja hanattomat vessat. Lattian, jota ei ole luututtu varmaan koskaan. Ikkunat, joiden läpi valo siivilöityy sameanruskeana. Sopivan hämärää meille synkille boheemeille. Mutta sinne jäävät ne hetket ja seikkailut, itkut ja naurut, päättymättömät keskustelut, humalaiset suudelmat ja räävitön räkätys. Onneksi ne kuitenkin säilyvät kyynisessä sydämessäni aina.
Edit: Joku oli tehnyt kauniin muistovideon Snooker Timelle. Itku tuli kun katsoin, voihan Snuukkeri.
