Ajattelen tiettyjä ihmisiä ainostaan öisin, kun en saa unta. Hukutan päiväni rutiineihin; luen, liikun, kirjoitan muistiinpanoja, syön. En anna itselleni aikaa ajatella mitään muuta kuin kulloistakin hetkeä. Mutta öisin minä ajattelen.
Ajattelen heitä, joita joskus vihasin, mutta nykyään ainoastaan halveksin. Muistelen menneitä, riuhdon esiin ne kipeät ajat ja raivon, jota joskus tunsin, hymyilen ja yritän unohtaa. Annan anteeksi. Ajattelen myös heitä, joita en tahtoisi ajatella. Ihmisiä joita ei ole, tai jotka lakkasivat joskus minulle olemasta. Ajattelen yhteisiä hetkiä, pieniä, vanhoja juttuja, jotka olivat vain minun ja hänen. Heidän. Ja sitten ovat he, joita ei pitäisi ajatella. Kiinnostavia ihmisiä. Liiankin kiinnostavia. Vaarallisia ihmisiä, jotka lipuvat esiin jostain taka-alalta, alitajunnastani ja johdattavat mieleni kauas tutuilta, järkeviltä raiteiltaan. Jos en ole järkevä, en ole oma itseni. Se on pelottavaa. Järkevyys pitää minut kasassa. Järkevyys on turvallista. Järkevyys on myös aivan helvetin tylsää.
Mitä minä sitten mietin öisin, kun päästän nuo ihmiset mellastamaan mieleeni? Ainahan se yksi asia on ainakin mielessä. Kosto. En edes tiedä kenelle kostaisin, ja mitä kostaisin, mutta kosto tekisi hyvää. En puno juonia tai toivo kärsimystä kellekään, mutta silti. Ehkä se toisi jonkinlaista tasoitusta kaikkeen, elämääni sellaisena kuin se oli ja sellaisena kuin se nyt on. Ja olisihan se tyydyttävää, potkaista varoittamatta jalat heidän altaan ja sähistä terveisiä menneisyydestä. Tiedän kuitenkin, ettei se kannata. Mitä se muka auttaisi mihinkään? Kaikki on hyvin. Kaikki on tasapainossa. En tarvitse minkäänlaista tasoitusta mihinkään. Eivätkä ne ihmiset ansaitse edes kostoa. He eivät ansaitse yhtään mitään, korkeintaan kipakan potkun perseelleen herätäkseen tähän todellisuuteen.
Mietin myös kaikkea typerää. Hölmöjä juttuja. Asioita, joita en ole aiemmin osannut ajatella, ja jotka ovatkin yhtäkkiä ulottuvillani. Realisti ei kuitenkaan romantikoksi muutu. Ikinä. Mutta yritän olla utelias. En jaksa enää murjottaa ja kaivautua omaan epäluuloisuuteeni. Romantikot, jotka säntäilevät haaveidensa perässä ympäriinsä, ovat sentään edes kausittain naurettavan onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. Realistit ovat ainoastaan vihaisia, väsyneitä ja pettyneitä siihen, millainen maailma on. Ja se, ystävät rakkaat, tekee elämästä huomattavasti ankeampaa, kuin sen pitäisi olla.
