Kävin tänään kahvilla ystäväni kanssa. Meillä oli oikein mukavaa, tai minulla ainakin oli, vaikka olinkin hitusen väsynyt. Mielestäni hyvät keskustelut ovat aivan liian aliarvostettuja. En muista milloin olisin viimeksi uppoutunut moneksi tunniksi puhumaan, ihan kaikesta. Vilkuilematta kelloa tai miettimättä kotona odottavaa tiskivuorta. Se oli oikein virkistävää. Kyseinen toverini myös inspiroi minua kirjoittamaan tänään, koska puhuimme kirjoittamisesta, muiden asioiden ohella.
Ei minulla ole kyllä oikeastaan mitään asiaa. Olen pohdiskellut tänään rakkautta, rakastumista, kaipuuta ja ihastumista. Ne ovat hassuja juttuja, vaikeita, kenties mahdottomiakin toisinaan. Ihastuminen on kummallista. Sitä koittaa olla kamalan järkevä, rationaalinen ja kylmä kuin Antarktis, mutta ei se onnistu. Unohtuu tuijottelemaan, vaipuu ajatuksiinsa, spontaania halua ottaa korvista kiinni ja pussata. Tuntee mustasukkaisuuden vihlaisuja kun puhutaan naisista, kauniista sellaisista. Mukavista tytöistä, sinkuista, entisistä ja tulevista. Typeryyttähän se lähinnä on.
Tänään ajattelin lukea kirjaa. Naomi Kleinin No Logo olisi mukava saada vihdoin luettua loppuun. Tekisi myös mieleni tupakoida, tuijotella haikeana katuvaloja ja helmikuista yötä, luureissa M83. Kaikki on vain hyvin. Taustalla painaa hieman surullisia asioita, huoli läheisten jaksamisesta. Empatia. Myötäeläminen. Toivoisi että kaikki kääntyisi parhain päin.
Kävin kaupunginkirjaston poistomyynnissä sen jälkeen, kun kahviystäväni lähti kotiin. Hillitsin itseni ja ostin vain kymmenen kirjaa, aika pitkälti näppituntumalta. Koska ketään tuskin kiinnostaa lukea listausta kirjoista, jotka hankin hyllyyni entisten lisäksi, luen jokaisesta ostamastani tekeleestä ensimmäisen kokonaisen lauseen sivulta 13. Kerron myös, miksi kyseiset kirjat valitsin. Ihan vain siksi että rakastan omaa ääntäni. Ja pärstääni. Ja näytän tänään vanhalta ja väsyneeltä.
