Tänään on ollut hämmentävä päivä. Väsynyt päivä. Mieli mutkalla, ajatukset solmussa. Tuntuu kuin sydäntä revittäisi kahtaalle, toisaalta kylmät ja karheat kädet pitelevät selkärangasta kiinni, vetävät niskavilloista kohti pimeää huonetta ja iskevät pian oven takalukkoon
Väsymys, hysteerinen nauru. Haikea päivä, haikeita ajatuksia. Vaikeita ajatuksia. Surullisia ajatuksia. Bussissa kuuntelin Portisheadia, Bonoboa ja Massive Attackia, otsa vasten ikkunalasia. Vieressä istui keski-ikäinen nainen, pukeutunut turkkiin. Kaupunki näytti kauniilta. Tehtaiden piiput, savu oli vaaleanpunaista, lilaa, poltettua oranssia. Mielestäni kaikki maailman kerrostalot pitäisi maalata keltaiseksi.
Tänään olisin tahtonut kirjoittaa paljon, en seurassa kehdannut. Ärsytti. Ahdisti. Hieman itketti. Haukotutti, närästi ja nälätti. Kahvi maistui kitkerältä, tupakasta jäi kitalakeen kuoleman maku. Kahvihuoneessa vilkuilin salaa söpöä poikaa. Tunnilla vähemmän salaa suuria, avaria, kauniita silmiä ja pitkiä ripsiä. Mietin miltä tuo poika näyttäisi ripsissään väriä.
Eilen kuuntelin Radioheadin In Rainbowsia ja muistelin menneitä vuosia. Itketti. Mutta ehkä se johtui krapulasta. Herkistyneestä olotilasta ja kaiken vaikeudesta. Oikeastaan asiat eivät edes ole kovin vaikeita, niistä vain itse tekee sellaisia, puolustellen kaikkea mielensä monimutkaisuudella. Monimutkaisia kai me olemme oikeastaan kaikki.
Ensimmäisen vuoden journalistit, ylimielisiä ja vallattomia. Kikattavat tunneilla, näpeltävät puhelimia, lähtevät ovet paukkuen syömään. Eivät tahdo lähteä Kajaaniin ja jättää elämäänsä Ouluun. Nolasimme kaikki. Varmaan minäkin. En jaksanut välittää. Sodexon bolognese maistui pahalta.
Tahtoisin ajokortin, auton myös. Sitten ajelisin kesällä pitkin öisiä teitä, kuuntelisin musiikkia ja tupakoisin autossa. Menisin Joensuuhun, Lempäälään. Tampereelle jos uskaltaisin. Suomussalmelle, periferiaan. Kemin jättäisin välistä.
Huomenna ajattelin skarpata. En jaksa kuunnella huonoja vitsejä itsestäni. Ei enää naurata. Panostan tärkeisiin asioihin, vaikka tärkeys onkin suhteellinen käsite. Mutta omapa on valintani.
Nyt taidan syödä perunamuusia. Illalla pesen astiat, tyhjennän roskiksen ja nukun. Enkä mieti mitään.
