Tunsin kerran pojan nimeltä Matti. Tai no, en minä häntä oikeastaan tuntenut, tiesin vain. Hän oli hieman outo. Hassunnäköinen, kumararyhtinen, hiljainen hihittelijä jolla ei ollut ystäviä. Olimme samalla rippileirillä. Muistan kuinka onnellinen hän oli, kun kerran päätin istua hänen viereensä, hymyilin ja sanoin hei. 16-vuotiaana Matti tappoi itsensä.
Minä tiedän miltä tuntuu, kun ei ole ketään kelle soittaa. Kun ahdistus kohoaa niin valtaviin mittoihin, että tuntuu kuin joku repisi selkärankaa hiljalleen irti ruumiista. Tuntuu että pää hajoaa tomuksi, tekisi mieli hakata kasvoja betoniseinään, itkeä ja raastaa iho rikki. Yöt ovat usein pahimpia. Unettomat yöt, kun valvoo ja miettii, miksi kaikki menee aina pieleen ja mikä helvetti minussa on vikana, kun en voi olla normaali. Kiva ja helppo. Huoleton.
Tiedän myös, miltä tuntuu kun ottaa sen puhelimen vihdoin käteen, soittaa ihmiselle ja vastassa onkin vähätteleviä sanoja, vihamielinen, tympääntynyt äänensävy tai pilkallista naurua. Tai pahimmillaan punainen luuri ja puhelin kiinni. On ihmisiä, kuten minä, joille ei ole helppoa myöntää ääneen, että toisinaan on vaikeaa, eikä vain jaksaisi olla yksin. Kova ulkokuori estää puhumasta, näyttämästä omaa heikkouttaan. Lopulta sitä vain sulkeutuu, vetäytyy kaoottiseen mieleensä ja erakoituu hiljalleen muista. Se ei ole oikein.
Minä olen se jolle puhutaan, avaudutaan. Soitetaan öisin kun itkettää niin ettei happea saa. Minä kuuntelen mielelläni. Minä välitän. Tiedän myös, kuinka tärkeää on, että on joku, edes yksi ihminen, joka kuuntelee, ei tuomitse ja on vain siinä. Ottaa kädestä kiinni ja katsoo silmiin. Toisinaan se kuitenkin kuluttaa. Kenelle minä voin puhua kun on paha olla? Minut tunnetaan teräsminnana, kovaäänisenä, sosiaalisena, siistinä muijana. Huomionhakuinen hullu soittelee öisin, humalassa. Harva ymmärtää, että silloin liikutaan oikeasti heikoilla jäillä, ja noina hetkinä se yksinäisyys vain tuntuu niin käsittämättömän tukahduttavalta. En minä huvikseni käyttäydy kuin tuuliviiri, pue avuttomuuttani julmiin sanoihin ja ylpeään käytökseen. Välillä sitä on vain niin eksyksissä ja säpäleinä. Minäkin, se kaikesta paskasta voittajana selviytynyt.
En ala käymään menneisyyttäni läpi, tai alleviivaamaan kokemiani vaikeuksia, menetyksiä ja raskaita vuosia. Se on täysin turhaa. Koskaan ei pitäisi vähätellä muiden pahaa oloa tai ongelmia, koska jokaisen omasta perspektiivistä ne omat ongelmat ihan oikeasti ovat niitä suurimpia ja tekevät suunnattoman kipeää. Toisinaan saatan äyskähtää tylysti, jättää vastaamatta puhelimeen ja tuntea ärtymystä ihmisiin, jotka muhivat kurjuudessaan ja tahtovat, että minä olen se tukipilari, joka kuuntelee ja neuvoo. Tunnen kuitenkin syyllisyyttää siitä jokainen kerta. Tiedän, että jossain vaiheessa se raja saattaa tulla vastaan, yllättäen.
Minä osasin peittää suruni ja henkisen haurauteni hyvin. Loistavasti. Ilmeetön maski päälle ja ihmisten eteen, melankolian kätkeminen valheellisen hymyn taakse. Sitten koitti se aamu kun heräsin sairaalasta valtimot tikattuina ja äidin pohjattoman surullinen katse vastassani. Puheluita ystäviltä. "Miksi sää et Minna kertonut, että sulla on noin paha olla?"
Kun selkärankaan on pinttynyt ajatus, ettei kukaan välitä tai hyväksy ihmistä sellaisena kuin tämä pohjimmiltaan on, niin siitä on vaikea päästää irti. Kokemuksesta tiedän tämän. En minä vieläkään osaa puhua ihmisille. Olen yrittänyt, mutta ei se toimi. Neuroottinen, takertuva Minnahan se siellä, antaisi olla, antaisi tilaa. Mutta ei se ole sitä. Toisinaan jo pelkkä toisen ihmisen ääni riittää. Sen ihmisen, josta itse välittää ja jonka kokee turvalliseksi. Niitä ihmisiä on harvassa.
Minä tiedän että minulla on ystäviä. Olen onnekas. En tiedä miksi Matti muistui mieleeni täysin yllättäen viime yönä. Ehkä se johtui siitä, että puhelin soi, ja ystävä tahtoi puhua. Tuntea vain, että joku välittää. Ja minä vastasin. Matilla ei kuitenkaan ollut koskaan ketään kelle soittaa. Häntä kiusattiin, julmasti. Työnnettiin väkivalloin ulos muiden joukosta, jätettiin yksin. Kummajainen, friikki, mihin semmoiset ystäviä tarvii? Kun Matti sitten päätyi siihen ratkaisuun, johon en toivo koskaan kenenkään päätyvän, muistelivat kaikki häntä lämmöllä. Teennäistä surua. Ehkä jopa katumusta. Monikohan heistä edes muistaa Mattia enää?
Olkaa se ihminen, jolle voi, saa ja pitääkin soittaa kun ihmisellä on paha olla. Ahdistusta ei saisi padota vain omien korvien väliin, se syö hiljalleen sielun, ilon ja mielenterveyden. Pienen ihmisen mieli on hauras, harva jaksaa ja pärjää täysin yksin.
Vastatkaa puhelimeen. Se saattaa pelastaa hengen.
