Heräsin hetki sitten. Pääni tuntui pitkästä aikaa erityisen selkeältä. (Älkääkä nyt heitelkö siellä jotain huonoja vitsejä Snooker Timesta ja hanaolvista.) Nukuin yli kymmenen tuntia ja nousin miettimään ja pohdiskelemaan asioita. Tai no, lähinnä omaa elämääni.
On ankeaa kun mieliala heittelee tasaiseen tahtiin säkenöivästä riemusta maailman mustimpaan itseinhoon ja surumielisyyteen. Tiedän, etten aikonut kirjoittaa tänne sen suuremmin henkilökohtaisia asioitani, mutta tottahan se on. Viime ajat olen mönkinyt jossain itsesäälin ja itseinhon tasaisessa seoksessa, tuijotellut haikeana lumisadetta ja jättänyt hymyilemisen minimiin. Lähinnä toki ollessani yksin.
Itsesäälissä on kiva möyriä, tiedän kokemuksesta sen. Peiton alla nyyhkyttäminen "ja miksi minä olen näin paska ihminen"-mantran hokeminen tuo jonkinlaista perverssiä mielihyvää. Kaikista turhista, pienistä asioista pitää tehdä elämää suurempaa draamaa, omasta elämästä kansallisteatterin näyttämö. Itse olen taas nillittänyt elämän vaikeudesta, sydänsuruista (ah, ja voi, ei niitä taida edes olla kuin punoittavien korvalehtieni välissä), omasta saamattomuudestani ja väsymisestäni kaikkeen ja kaikkiin.
Mutta palatakseni itse aiheeseen, josta tahdoin kirjoittaa: Pääni tuntui tänään selkeältä. Istuin autotallissa tupakoimassa ja mietin, että helvettiäkö sitä taas surkuttelee itseään ja huokailee vienosti kuinka elämä on paskaa. Omassa päässähän se kaikki on. Mihin katosi taas se Minna, joka porhalsi jääräpäisenä eteenpäin, nauroi raikuvasti kapakan nurkassa ja veti elämänilollaan puoleensa ihmisiä, ystäviä, vastakkaista sukupuolta?
Ei se Minna mihinkään mennyt. Angsteissaan märehtivä, naama nurinpäin ja kasvot kohti varpaita taivaltava Minna on vain onnistunut sysäämään sen hauskemman puolen jonnekin taka-alalle ja jättämään sinne. Omalla toiminnallani olen ruokkinut sitä ankeaa mielentilaa. Laistanut velvollisuuksista, jättänyt vastaamatta puhelimeen toisille, kun taas toisten suhteen harjoittanut nolostuttavaa puhelinterroria. Ei sitä nyt tarvi ihmiselle soittaa kuutta kertaa päivässä, vain siksi koska sattuu kaipaamaan hänen seuraansa ja kasvojaan. Se on ahdistavaa, tiedän sen. Ja sitten minä mökötän keltaisessa villapaidassani, kun kukaan ei vastaa puhelimeen.
Sitten on nämä mielen ikuiset lukot ja umpisolmut. Ei voi myöntää ääneen, jos sattuu pitämään jostain ihmisestä. Pieniä, lämpimiä läikähdyksiä mahanpohjassa. Pitää ruveta perseilemään ja vammailemaan, ja omalla idioottimaisella käytöksellään tietoisesti pilata kaikki. Pitää esittää kovapintaista, kauhean monimutkaista ihmistä ja kylmäsydämistä. Tai sitten vinkuvaa ja epätoivoista tyttölasta.
Laiskuus ja saamattomuus. Se nyt ainakin on ihan vain itsestäni kiinni. Olen aina ollut huono hoitamaan asioita ajoissa, änkyröinyt ihan periaatteesta auktoriteetteja ja velvollisuuksia vastaan. Sitten ahdistaa, kun en saa mitään konkreettista aikaiseksi. Lojun ja leijailen, tuijottelen kattoon, murjotan tuoppiin kantakapakassani. "Huomatkaa minut, pelastakaa ja vetäkää kuiville, tehkää elämästäni parempaa. Koska nyt se on hieman ankeaa." Vittu, miten typerää.
Minä päätin lopettaa nyt. Typerehtimisen. Turha sitä on haikeana mietiskellä, että kuinka paljon hauskempaa kaikki oli silloin kun sitä ja tätä ja tuota ja nyt mikään ei ole hauskaa koska niin. Itse sitä elää miten elää, ja minä olen tuhlannut energiani aivan turhiin asioihin. Ruokkinut teoillani ja käytökselläni matalapainetta tunne-elämässäni. Nyt potkaisen itseäni perseelle (lujaa) ja aloitan jälleen alusta, puhtaalta pöydältä. Eikö kuulostakin oksettavan positiiviselta?
Minä pystyn helposti muuttamaan asioita, jotka nyt jostain syystä hiertävät mieltäni ja sieluani. Se vaatii toki pieniä ponnistuksia, muutoksia, mutta ei se nyt ylitsepääsemätöntä ole. Muuten pääni räjähtää, aivokudosta ja luunsirpaleita kaikkialla.
Suu kiinni tietyissä tilanteissa, auki toisissa.
Enemmän hyviä asioita, vähemmän huonoja.
Pidän päätöksistäni kiinni.
En vain mieti, että pitäisi, vaan teen.
Myönnän ääneen asiat. Tai jos en ääneen, niin ainakin itselleni.
Aika yksinkertaista. Ja ympäripyöreää. Voisin kirjoittaa jonkin oikein VOIMAANNUTTAVAN (voi jumalauta mikä sana) itsehoito-oppaan kaikille maailman ihmisille. Tienaisin varmasti miljoonia.
Päivän inspiraation lähteenä onkin sitten toiminut tämä klassinen kokoonpano. Rest in pieces, MCA.
Lupaan, ettei seuraava postaukseni ole tämmöistä angstipaskaa. Aamen ja praise the lord. Tai jotain sinne päin.
