Rakkaus on psykoosi

Rakkaus. Se on erittäin harvinaista, mielestäni saavuttamatonta ja täydellisen pähkähullua. Ihmisestä tulee idiootti rakastuessaan. Sivustakatsojana voisin todeta näin. En ole ollut itse koskaan rakastunut, ainakaan tietääkseni. Tai no mistä minä sen tietäisin, kuka sen rakkauden määrittelee. Kirjoitan romanttisesta rakkaudesta, vaikka rakkautta on montaa laatua. Kyllä minä rakastan koiraani ja perhettäni, ystäviäni. Rakastan myös kirpputoreilla kiertelyä, Radioheadia ja hyviä juustoja. Romanttinen rakkaus kuitenkin hämmentää minua.

Olen pohtinut usein rakkauden perimmäistä olemusta. Pessimistisenä ja elämän kolhimana mustamielisenä kyynikkona olen päätynyt lopputulokseen, että rakkaus on ihmisen luoma illuusio. Rakkaus on jotain mitä jokainen tavoittelee, odottaa, toivoo ja tahtoo, sitä kuitenkaan koskaan saavuttamatta. Rakkaus on raajat toisiinsa kietoutuneena, pitkiä ripsiä poskipäillä ja huokailua käsi toisen luisevalla rinnalla. Rakkaus on yhteisiä illallisia, arjen jakamista, puheluita kun on paha olla. Mutta eihän tuota nyt tosielämässä tapahdu, jokainen meistä on tasapuolisen sekaisin, ihmisraunioita kaikki.

Moni kuvittelee olevansa rakastunut. Teemu Bergmankin jo aikanaan kirjoitti, että rakkaus on psykoosi. Sitä se todellakin on. Aivot oikosulkuun niksnaks, typeriä hymyjä ja hömelöä hortoilua kevätniityn tuoksuisissa unelmissa. ”No kyllä sinäkin sitten tajuat, kun joskus rakastut.” No en tajua, enkä rakastu. Ihmisen aivotoiminta laskee olmin tasolle, kun hän rakastuu. Tai kuvittelee olevansa rakastunut, koska eihän sitä rakkautta oikeasti ole, ei sitä tapahdu. Positiivisten hihhuleiden hapatusta. Yltiöpositiivissa ihmisissä on muutenkin jotain todella hämärää, kammottavaa.

Rakkauden muodoista kaunein – ja aidoin – on itserakkaus. Siihen rakkauteen jopa minä, ja teflonsydämeni uskovat. Ihminen on viallinen, jos ei rakasta itseään. Vanhana misantrooppina (ja ihmisvihan useimmiten kohdistuttua itseeni) tiedän mistä puhun. Voisin kertoa nyyhkytarinoita masennukseen kadottamistani vuosista ja siitä, kuinka terapiassa auoin umpisolmuja alitajunnastani, mutta se on merkityksetöntä. Vuosia siihen meni, mutta lopulta opin rakastamaan itseäni. Vikoineni ja vajavaisuuksineni.

Miksei sitten toista ihmistä voisi rakastaa, jos on kykeneväinen itserakkauteenkin, kysytte te. Ihminen on itsekäs eläin, ollessaan toisen ihmisen kanssa hän hakee vain mielihyvää ja tyydytystä itselleen. Ei se mitään pyyteetöntä rakkautta ole. Jaetaan kaikki, lasketaan suojavallit ja kirmaillaan alasti Edenin puutarhassa. Harlekiini-romaanit, haistakaa vittu.

Rakkauden ohella onnellisuus on illuusio. Illuusio on kenties väärä sana. Onni on vain pieniä, rajallisia, ohikiitäviä hetkiä. Muistoja, kokemuksia, huumaava tunne vatsanpohjassa kun hiukset nousevat pystyyn ja sydän hakkaa rinnassa kuin kolibrin siivet. Onnellisuus on tunnetila, joka vain korostaa sitä että useimmiten elämä on paskaa. Veriripulia. Surua, pettymyksiä, menetyksiä. Kenties koemme onnen hetkiä vain siksi, jotta muistaisimme kuinka synkeää se elämä lopulta onkaan. Ei elämisessä ole mitään hauskaa, brutaalia taistelua alusta loppuun.

Pure, potki, lyö, tappele vastaan. Se on toimiva motto.