Hei, olen hullu. Entä sinä?

Minä masennuin jo nuorena. Olin kuudentoista. Kaikki alkoi uniongelmista. Lopulta en jaksanut enää nousta sängystä tai peseytyä. Lukio jäi kesken.

Olin 18-vuotias, kun sain diagnoosin. Sain vihdoin selityksen useisiin asioihin, jotka olivat vaikuttaneet elämääni jo nuoresta saakka. Masennus, voimakas temperamentti, uniongelmat, ailahtelevaisuus. Minä olen maanis-depressiivinen.

Mielenterveysongelmat ovat yhä yksi harvoja tabuja. Se on äärimmäisen surullista. Mielenterveysongelmista ei saisi puhua. Niitä ei pitäisi tuoda ilmi, jottei saisi otsaansa hullun leimaa. Etenkin nuorten pahoinvoinnista kyllä puhutaan, mutta asioille ei juurikaan tehdä mitään. Minulla kesti aivan liian pitkään päästä oikeanlaiseen hoitoon, saada sopiva lääkitys, terapiaa ja lopulta diagnoosi.

Helpottiko se sitten elämääni? Kyllä ja ei. Ymmärsin, että minulla on perinnöllinen sairaus, joka ei ole oma valintani. Minä en ollutkaan omasta halustani (tai ihan vain laiskuuttani ja saamattomuuttani) hullu, itsetuhoinen, masentunut, todella väsynyt ja lannistunut.

Kun lukioaikoina hain apua pahoinvointiini, ei minua otettu vakavasti. Kouluterveydenhoitaja unohteli sovittuja tapaamisia ja totesi, että tuohan on aivan tavallista nuoruusiän angstia ja itsensä etsimistä. ”Kyllä se siitä.” Terveyskeskuksessa suhtauduttiin yliolkaisesti itsetuhoiseen käytökseeni. Kun ensimmäisen itsemurhayritykseni jälkeen menin poistattamaan tikkejä ranteistani ja itkuisena kyselin, palautuuko tunto vielä joskus, totesi hoitaja vain että jopas on tyttö ollut typerä.

Menetin ystäviä, jäin pitkälle sairaslomalle, tipahdin yhteiskunnan oravanpyörästä. Minusta tuli syrjäytynyt nuori. Vuosia makasin kotona, tekemättä mitään. Sairaspäiväraha muuttui väliaikaiseksi työkyvyttömyyseläkkeeksi, arki oli hankalaa. Hullun stigmat eivät hetkessä katoa. Olin harmiton, vaaraksi ainoastaan itselleni. Silti minusta puhuttiin. Skitso, kaheli, seinähullu. Hyökkää vielä kimppuun.

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaa arvioiden mukaan runsas prosentti väestöstä. Sairaus puhkeaa usein nuorena, 15-35 vuoden iässä. Kyseessä on pitkäaikainen mielenterveyden häiriö, jolle on tyypillistä vahvat, tavanomaisesta poikkeavat mielialan vaihtelut. Masennus vaihtelee maniaan, mutta välissä saattaa olla pitkiäkin oireettomia kausia. Kyseessä on sairaus, josta ei voi parantua. Oireita voi helpottaa lääkityksellä ja terapialla, mutta on lannistavaa kuulla, ettei koskaan voi olla kuin muut. Yhteiskunnan silmissä normaali.

Minä en ole psykoottinen. En ole väkivaltainen. En koe aistiharhoja tai puhu mielikuvitusystävilleni. Olen herkkä, kenties hauraampi kuin muut. Tunteet tuntuvat vahvempina, suurempina. Masennus on musertavaa, mania riepottelee kuin pyörremyrskyn silmässä. Vaikka tunteeni heittelevät ja sairaus tekee minusta hankalan, monimutkaisen, toisinaan jopa sietämättömän ärsyttävän, olen minäkin silti aivan tavallinen tyttö. Minäkin tahtoisin joskus perheen ja lapsia. Rakastua ja pitää kädestä kiinni.Valmistua, saada hyvän työpaikan. Nauraa ystävieni kanssa, viettää koti-iltoja villasukat jalassa. En minä ole mikään seinähullu sekopää, jota pitää varoa. Vaihtaa toiselle puolelle katua, kun kävelen vastaan.

Suurin kompastuskivi mielenterveysongelmien hyväksymisessä, on tiedon puute. Useimmat sekoittavat kaksisuuntaisen mielialahäiriön skitsofreniaan tai epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Tai ylipäätään niputtavat kaikki mielenterveyshäiriöt ja -ongelmat samaan pakettiin. ”Ei niillä kaheleilla mitään eroa ole.” Olen kuullut, että terveydenhuoltoalan ammattilaiset ovat heitelleet ilmoille diagnooseja tapaamatta minua kertaakaan. Se on väärin, jopa vaarallista. Kaikkialla ympärillämme on kuitenkin ihmisiä, jotka eivät ole aivan kuin muut. Minä hyväksyn heistä jokaisen.

Kuppiloiden nurkissa ja kahvipöytäkeskusteluissa naureskellaan ja kauhistellaan avohoitopotilaiden määrää. Harvoin uskallan myöntää ääneen, että minäkin olen yksi heistä. En tarpeeksi sairas osastohoitoon, mutten kuitenkaan tarpeeksi tervekään pärjätäkseni täysin omillani. Usein leikittelen ajatuksella, mitä ihmiset minusta ajattelisivat, jos tietäisivät koko totuuden. Sairaudesta, joka värittää paljon persoonaani, tekee minusta sen kuka minä olen. Särkyneen, mutta jollain tapaa myös ehyen. Jättäisivätkö ystävät vastaamatta puhelimeen? Katsoisivatko opettajat ja koulutoverit karsaammin? Jättäisikö potentiaalinen työnantaja kutsumatta työhaastatteluun? Peruisiko se mukava poika lounastreffit ja poistaisi numeroni kokonaan?

Surullisinta on, että minä en ole uskaltanut puhua tästä asiasta täysin avoimesti. Ainoastaan lähimmille ystävilleni ja perheelleni. Juuri siksi, että pelkään sitä leimaa otsaan. Hullun leimaa. Vuonna 2013 ei pitäisi enää elää pelossa ja epävarmuudessa, että hyväksytäänkö minut tällaisena, vaikka olenkin hieman erilainen. Minulla on sairaus, joka kulkee geeniperimässä. Hieman kuin atooppinen iho, alttius rintasyöpään tai likinäköisyys. Se on osa minua, tahdostani riippumatta.

Siksi minä tahdonkin tulla kaapista ulos. Minä olen Minna, ja olen bipolaarinen. Ja meitähän riittää. Se mies joka istuu bussissa viereesi, voi olla skitsofreenikko. Naapurin mukava tyttö, voi sairastaa vaikeaa masennusta. Opettajallasi saattaa olla persoonallisuushäiriö. Lapsuudenkaverisi saattaa kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Mutta oletko sinä siitä tietoinen? Uskaltaisitko päästää sen miehen istumaan viereesi bussissa? Kävisitkö enää naapurin tytön luona kahvilla?

Asioista pitää voida ja uskaltaa puhua ääneen, pelkäämättä tulevansa tuomituksi. Pitäisi olla uskoa ja luottoa siihen, että ihmiset pysyvät rinnallasi, vaikka mielesi olisikin hauras, järkkyisi herkästi ja välillä sairautesi tekeekin sinusta vaikean ihmisen, joka ei ehkä jaksa nauraa huonoille vitseille tai nousta erityisen hanakasti peiton alta.

Mutta minäkin olen vain Minna. Ihan tavallinen Minna. Te olette oppineet tuntemaan minut tällaisena. Ja olette pitäneet minusta tällaisena. Ainakin useimmat. Miksi sen pitäisi muuttua mitenkään? Minä olen hullu. Hullu. Ja te voitte nyt kysyä, että miksi minä saan käyttää sitä sanaa, jos muut eivät?

Hulluus ei ole rumaa tai pelottavaa. Sitä löytyy meistä jokaisesta, toisista enemmän ja toisista vähemmän. Hulluuteni tekee minusta sen mikä olen. Kauniin ihmisen. Näin minä ainakin tahtoisin vielä jonain päivänä uskoa.